Kuumeilua

Mikään ei koskaan tule korvaamaan tytärtäni. Ei mikään, eikä kukaan. Menetyksen jälkeen ihminen kuitenkin yrittää hamuta jotain sisältöä elämään. Jotain, joka täyttäisi tyhjiön. Joka ehkä antaisi uutta ajateltavaa, jopa iloa. Olen yrittänyt etsiä täytettä elämääni vähän sieltä sun täältä. En suinkaan tietoisesti, vaan alitajuisesti. Pysähdyttyäni ajattelemaan asiaa, huomasin, että olen menetyksen jälkeen potenut jos jonkinlaista kuumetta.

Heti menetyksen jälkeen koin voimakasta vauvakuumetta. Oli hämmentävää, että vauvakuume iski jo pari päivää tyttären menehtymisen jälkeen. Muistan miettineeni asiaa sairaalassa, tunsin huonoa omatuntoa ja huonoutta. Enhän nyt vielä voi toista vauvaa miettiä, kun esikoista ei ole edes haudattu! Kauheaa. Hyi minua. Olenpa huono äiti. Tarve vauvaan tuntui olevan niin voimakas, että en pystynyt esikoiseni ja suruni lisäksi muuta edes ajattelemaan. Tarvitsen vauvan. Haluan vauvan. Koko mieleni ja vartaloni huusi vauvaa! Se kuume oli kuitenkin pakko haudata, koska sektion vuoksi tulisi odottaa vuosi ennen uutta yritystä. Edelleen tunnen suurta turhautumista tästä vuodesta, joka nyt tosin on enää puolisen vuotta. Mitä ihmettä tällä vuodella teen? Onko minun pakko elää tätä vuotta? Saanko vaan vaipua koomaan ja herätä joskus ensi vuonna? En millään haluaisi palata vanhaan elämääni takaisin. Elämään ilman esikoista. Ja entäpä jos vuoden päästä menetyksestä pelkoni ovatkin yltyneet niin voimakkaiksi etten enää uskallakaan yrittää?

Tilalle tuli uusia kuumeita, jotka näin jälkikäteen tuntuvat jotenkin väkisin keksityiltä ja päälleliimatuilta. Ensimmäiseksi tuli matkakuume. Olin ahdistunut julkisilla paikoilla käymisestä tuttujen ihmisten kohtaamisen vuoksi, joten ulkomaille lähtö poltteli kovasti. Tämän tarpeen sain täytettyä. Lähdimme reiluksi viikoksi kahteen suurkaupunkiin. Siellä olin täysin anonyymi. Sain välillä nauraa, juoda muutaman lasin viiniä ja käydä ostoksilla ilman että tarvitsi miettiä, tuomitseeko joku minut. Vaikka totuuden nimissä täytyy myöntää että välillä tuomitsin itse itseni. Tyttäreni oli matkallakin paljon mielessä, mutta eri tavalla. Tunsin, että hän oli mukanamme. Tunsin, että hän oli onnellinen siitä, että äiti ja isä ovat välillä iloisiakin. Matkalla tunsin olevani myös vapaa. Toisin kuin kotikaupungissa. Koen, että matka oli suuressa osassa toipumisessani. Matkan jälkeen äitiyslomani loppui ja pystyin palaamaan arkeen.

Hetken aikaa tämän jälkeen podin kovaa talokuumetta. Olisipa mukava ostaa omakotitalo ja käyttää tämä turha "odotuksen odotusvuosi" kodin remppaamiseen. Joka lauantai sain suurta mielihyvää etuovi-lehden selaamisesta ja intoilin miehelleni potentiaalisista taloista. Tätä kuumetta kesti muutaman viikon, jonka jälkeen päädyin siihen että rakastan nykyistä kotiani liikaa, enkä halua vielä muuttaa. Täällä on kipeitä muistoja, mutta myös onnellisia. Rehellisesti sanottuna toinen syy talokuumeen hiipumiseen oli pelko siitä, että jäämme kaksistaan ja ison talon lastenhuoneet jäävät tyhjäksi.

Nyt olen sitten potenut valtavaa koirakuumetta. Mikä tuntuu hölmöltä ja ehkä vähän hävettääkin. Koska eihän koira lasta korvaa. Toisaalta se olisi loogista tässä tilanteessa. Koiran voi ostaa, joten sen hankkimisessa ei pitäisi olla ongelmia. Koiraa saa ja pitääkin kasvattaa, ja siitä tulee pitää hyvää huolta, mikä antaisi tyydytystä hoivavietilleni. Koira olisi seurana kun olen yksin ja sen kanssa saisin luoda uutta kiintymyssuhdetta. Vielä emme ole koiraa hankkineet.

Pohjimmiltani poden edelleen sitä ensimmäistä kuumetta, vauvakuumetta. Tätä kuumetta varjostaa kuitenkin se, että olen tajunnut, että tosiasiassa en haluakaan toista vauvaa. Haluan esikoiseni takaisin. Haluan hänet syliini uudestaan, haluan hänet kotiin. Asiat jäivät niin kesken hänen kanssaan. Kaipaan häntä niin kovasti. Toivon, että jossain vaiheessa pystyn hyväksymään, että esikoistani en enää koskaan saa takaisin. Tämän ajatuksen sisäistäessäni pystyisin antamaan tilaa uudelle vauvahaaveelle, haaveelle esikoisen sisaruksesta. Sylini on niin tyhjä. Se huutaa lasta.

Saisinko jo surra ilman vihaa?

Tänään kävimme potilasasiamiehen luona. Lukiessani jälleen kerran kirjoittamani kantelutekstin, sain taas todeta, miten sairaalta koko tämä kertomuksemme kuulostaakin. Miten kaikki on voinutkaan mennä noin pieleen? Miksi juuri meille piti käydä näin? Miksi kaikki piti mennä vikaan juuri meidän kohdallamme? En vaan voi ymmärtää! Tämä on selkeä oppikirjaesimerkki tapauksesta, jossa mikään ei toiminut.

Lyhyesti kerrottuna, virheitä tapahtui niin minun synnytyksen aikaisessa hoidossani kuin vauvan hoidossa teho-osastolla. Nämä meille on siis myönnetty. Aikaisemmin kerroinkin jo antibiootista, mikä minulle olisi pitänyt antaa. Myös vauvan antibiootin anto lykkääntyi, kohtalokkaasti. Kolmella ja puolella tunnilla. Emme tietenkään voi tietää, olisiko vauva selvinnyt, jos antibiootti olisi annettu heti kun määräys siitä tuli, mutta on mahdollisuus, että hän olisi pelastunut. Lisäksi epäilen, että minun synnytyksen jälkeinen hoito on laiminlyöty. Tajusimme jossain vaiheessa, että vieläkin huonommin olisi voinut käydä. Myös minä olisin voinut kuolla. Minulle tuli kohtutulehdus b-streptokokin vuoksi. Sitä ei kuitenkaan huomattu, kuin vasta noin vuorokausi synnytyksen jälkeen, toiseen sairaalaan siirtymisen jälkeen. Siinä vaiheessa tulehdusarvot olivat jo katossa. Jos tulehdus pääsi vauvan verenkiertoon, eikö se olisi voinut päästä myös minun verenkiertooni? Oliko selviytymiseni pelkkää tuuria? Miten olisi käynyt jos emme olisi siirtyneet toiseen sairaalaan? Sitä emme kai saa koskaan tietää.

Kaiken huipuksi kohtelumme koko prosessin aikana on ollut todella ala-arvoista. Viemme asian eteenpäin, vaikka se raskasta onkin. En suostu siihen, että lääkäri pääsee pälkähästä ilman minkään sortin huomautusta. Tämän asian tulisi näkyä hänen papereissaan. Aina. Tiedän, että tämä on katkeran naisen puhetta. Vihaisen naisen. Mutta mielestäni minulla on oikeus olla katkera ja vihainen, ainakin nyt.

Viha ja katkeruus ovatkin välillä peittäneet surun alleen. En pidä siitä. Haluaisin puhtaasti surra, puhtaasti ikävöidä. Ilman kuluttavaa vihan tunnetta. En haluaisi vihata ketään. Itkukaan ei tule, kun on vihainen. Sen olen huomannut.  Myös ahdistus on jyrännyt aika usein muiden tunteiden yli. Sen lempiajankohta tuntuu olevan ilta. Silloin tuntuu, että voisin hyppiä seinille. Ahdistus tekee mielen sekavaksi, ajatuksista ei saa kiinni ja hermostus velloo sisällä kuin valtameri. Tuntuu, että voisin oksentaa pahasta olosta. Vapisuttaa. Haluaisin itkeä, mutta itku ei tule. Ja silloin ahdistuneisuus vain kasvaa. Nukahtaminen on yhtä helvettiä. Ainut tapa, miten pystyn nukahtamaan, on niin että olen kosketusyhteydessä mieheeni. Että pidän häntä kädestä tai hän pitää minua sylissä. Silloin rauhotun. Onneksi minulla on hänet.

Kohtaamisia

Äitiysloman jälkeen palasin töihin. Vielä syyskuussa minua itketti töissä lähes koko ajan, keskittymiskyky oli hukassa ja työhön liittyvät ongelmat tuntuivat mitättömiltä tyttären kuolemaan verrattuna. Ihmisten ilmoille paluussa erityisen raskasta oli ihmisten kohtaaminen. Kohtaamiset ovat aiheuttaneet niin mielipahaa kuin myös hyvää mieltä. Välillä jopa raivoa, välillä turhautumista. Miten ihmisillä onkin niin erilaisia tapoja suhtautua lapsensa menettäneeseen? Ensimmäiset kolme kuukautta tyttären menehtymisen jälkeen välttelinkin julkisia paikkoja. Koska pelkäsin. Pelkäsin että murrun. Että alan huutamaan ja itkemään julkisella paikalla. Toisaalta pelkäsin, että en alakaan itkemään, jonka vuoksi minua pidettäisiin kylmänä ja tunteettomana. Pelkäsin onnitteluja. Pelkäsin välinpitämättömyyttä.

Pahimmalta tuntuu, kun menetystäni ei huomioida millään tavoin. Kun kohtaamani ihminen tietää, että olen synnyttänyt lapsen ja sen jälkeen menettänyt hänet, mutta ei osoita sitä mitenkään. Tervehtii iloisesti ja jatkaa jutustelua muina miehinä. Tunne tällaisen kohtaamisen jälkeen on niin hämmentävä, että sitä on sanoin vaikea kuvata. Ulospäin voin näyttää tyyneltä, mutta sisälläni huudan: "Minä en suostu lastani unohtamaan! Minä en suostu ohittamaan tapahtunutta!". Pelkkä osanotto tai halaus riittäisi. Toinen ääripää on voivottelu. Myös se tuntuu pahalta. En kaipaa sääliä. Toisaalta en voi myöskään tuomita näitä mielestäni väärin käyttäytyviä ihmisiä. Surevan kohtaaminen on todella vaikeaa. Olen siis yrittänyt olla ymmärtäväinen.

Miten minuun sitten tulisi suhtautua? Lähimmät ystäväni ja perheeni osaavat tottakai suhtautua suruuni. Muutamat tuttavat ovat tulleet vain halaamaan, mikä tuntuu hyvältä ja lohduttaa. Suru ei tarvitse sanoja, ei varsinkaan silloin, jos ei oikeasti tiedä miltä minusta tuntuu. Parasta on, kun menetykseeni suhtaudutaan asiana muiden joukossa. Tyttärestäni puhutaan normaalisti ja kysytään jos jokin vaivaa mieltä. Tällaisissa tilanteissa voin itkeä, mutta voin myös nauraa. On myös yhtä luontevaa vaihtaa keskustelunaihetta, kuin puhua tyttärestäni.

Olen edelleen todella kiitollinen niille, jotka jaksavat kysyä vointiani. Vaikka ulospäin saatan vaikuttaa jo normaalilta, sisälläni edelleen myllertää. Mietin tytärtäni joka päivä, oikeastaan hereillä ollessani vähintään joka tunti. Onneksi minulla on sellaisia ystäviä, jotka eivät ota vointiani itsestäänselvyytenä. Jotka ymmärtävät, että suru kestää. Jotka eivät oleta, että viidessä kuukaudessa, tai edes vuodessa pitäisi selvitä surusta. Koska mitä selviytyminen edes tässä tapauksessa on? En usko että lapsen kuolemasta voi koskaan täysin selvitä.

Muistoja ja unelmia

Näihin aikoihin viime vuonna olin kolmannella kuulla raskaana. Voin pahoin töissä ja napostelin koko ajan jotain pientä. Illat kotona meni nukkuessa. Kaupassa päälle lehahti lähes poikkeuksetta kamala pahoinvointi ja kotiin päästessä oksensin aina. Näihin aikoihin kerroimme perheillemme ja läheisimmille ystäville raskaudesta. Olin onnellinen.

Koko raskauden ajan alitajunnassani oli kuitenkin pelko. Pelko kaikesta mahdollisesta mitä raskauden aikana voisi tapahtua. Kun minulta kysyttiin, pelkäänkö synnytystä, vastasin kuitenkin aina "En". Perusteluni oli se, että sairaalassa on ammattitaitoinen henkilökunta, jolloin minun ei tarvitse enää pelätä. Miten ironista, eikö? Mutta tottakai näin kuului ajatella. Enhän olisi voinut pahimmissa painajaisissakaan kuvitella, että tällaista tapahtuisi meidän perheelle.

Raskauden aikana suunnittelin paljon tulevaa elämää vauvan kanssa. Miten vietämme kolmestaan arki-iltaa sohvalla, vauva mieheni sylissä, minä miehen kainalossa. Miten jouluna leivon piparkakkuja ja pienokaisemme istuu syöttötuolissa vieressä ja sotkee jauhoilla koko keittiön. Miten koristelen kotimme joulukuntoon ja luon meidän perheen ikiomia, uusia perinteitä. Miten ensi kesänä kyläilemme mökillä, isovanhempien luona, ystävien luona. Istunko minä takapenkillä viihdyttäen turvakaukalossa istuvaa vauvaa vai nukkuuko vauva automatkat? Miten usein vauva mahtaa syödä öisin ja kumpi meistä vaihtaa vaipat? Kaikkea tuli mietittyä ja suunniteltua, mikä on tottakai täysin normaalia odottavalle äidille. 

Näiden suunnitelmien menetys konkretisoitui mitä karuimmalla tavalla, kun palasimme kotiin sairaalasta. Ilman vauvaa. Ilman suunnitelmia. Ilman tulevaisuutta. Elämämme kalenteri aivan tyhjänä. Kotimme oli laitettu valmiiksi vauvaa varten. Vaatteet oli pesty, silitetty ja taiteltu hoitopöydän laatikostoon. Pinnasänky oli koottu makuuhuoneeseen. Vauvan kotiinlähtövaatteet odottivat pussissa turvakaukalon päällä. 

Pinnasänkyä en koskaan enää nähnyt. Läheisemme veivät sen suoraan makuuhuoneesta parvekkeelle ja purkivat sen siellä. Vaatteiden, lelujen ja tavaroiden poislaittoon osallistuin itse. Koin, että se oli tärkeää tapahtuneen käsittelylle ja käsittämiselle. Itkin kun viikkasin vaatteita Kelan äitiyslaatikkoon ja katsoin kun läheisemme laittoivat laatikon ja muut tavarat vaatehuoneemme peränurkkaan.

Viiden kuukauden aikana olen paljon miettinyt elämän suunnittelua. Kannattaako elämää suunnitella, vai onko parempi elää vain päivä kerrallaan? Nyt, kun yritän saada elämästä jälleen kiinni, olen huomannut, että elämän suunnittelu antaa minulle toivoa ja lohtua. Jaksan mennä eteenpäin, kun minulla on tiedossa asioita, mitä odottaa. Tällä hetkellä ne ovat pieniä asioita, kuten syysloma, talvilomareissu ja harrastuksiin liittyvät asiat. Surun ja ikävän keskellä olen myös uskaltanut hieman jo miettiä tulevaa, kuten unelmaa pikkusisaruksesta. Tuota unelmaa miettiessäni kuulen päässäni usein varoittavan äänen huomauttavan, että älä suunnittele, voit taas pettyä. Mutta olen huomannut että erityisesti tuon unelman hengissä pitäminen antaa minulle energiaa. Toivoa tulevasta. Valoa. Pettymisen vaarasta huolimatta. Olen todennut, että jos elämän suunnittelu ja unelmien tavoittelu auttaa jaksamaan, se kannattaa. Olennaista on ymmärtää ja hyväksyä se, että suunnitelmiin voi tulla muutoksia.

B-streptokokki

Tyttäremme oli synnynnäisesti terve, minun ja mieheni silmissä täydellinen.
Tummatukkainen, pieni, kaunis pulleaposkinen tyttö. Suunniteltu, odotettu, rakastettu.

Hän kuoli b-streptokokin aiheuttamaan sepsikseen eli verenmyrkytykseen. Lääkärit ovat myöntäneet meille, että virhe synnytyksen aikaisessa hoidossani johti tyttäremme kuolemaan. Hoitovirheen määrittely on kuitenkin Valviran tehtävä, joten vielä en voi sitä kuolinsyyksi sanoa.

B-streptokokki on suhteellisen yleinen, ns. "normaali" bakteeri naisen elimistössä. 15-30% naisista kantaa sitä elimistössään, osa tietämättään. Niinkuin minäkin. Hoito on hyvin yksinkertainen. Antibiootti. On olemassa kansalliset suositukset, milloin synnytyksen aikana antibiootti tulee antaa. Esimerkiksi silloin, kun synnytyksen aikana äidillä nousee kuume, joka on 38 tai yli. Minulla kuume oli 38,1. En silti saanut antibioottia. Loput on arvattavissa.

Kuume merkitsi sitä, että bakteeri oli lehahtanut tulehdukseksi. Kaikilla b-streptokokin kantajilla bakteeri ei aiheuta tulehdusta. Vauva puolestaan voi saada infektion synnytyskanavasta. Vaikka meidän pienokainen syntyi kiireellisellä sektiolla, tulehdus oli ehtinyt levitä kohtuun. Lääkäreiden mukaan on hyvin todennäköistä, että jos olisin saanut antibiootin kuumeen noustessa, vauva olisi selvinnyt. Tulehdusarvoni oli normaalit kuumeen noustessa, joka kertoo siitä, että tuossa vaiheessa tulehdus ei ollut vielä voimakas. Myös tilastot puhuvat asian puolesta. Vuosittain vain 1-2 vauvaa kuolee b-streptokokkiverenmyrkytykseen. Järki ei voi sitä selittää, miten tyttäreni voi kuulua tuohon tilastoon vuonna 2012.

Tavoitteenani ei missään nimessä ole äitien pelottelu. Toivon vain, että asia olisi paremmin tiedossa, jotta äidit itsekin tarpeen tullen osaavat vaatia oikeanlaista hoitoa. Tiedän, että meidän tulisi luottaa lääkäreihin, mutta tapaukseni osoittaa, että joskus asianmukainen hoito jää saamatta. Valitettavasti olen myös kuullut tapauksista, joissa b-streptokokki on tiedossa, mutta silti äiti joutuu itse vaatimaan antibiootin. Koen, että velvollisuuteni on kertoa asiasta. Kenellekään ei tulisi käydä näin.

Tänä aamuna olo on ollut vaikea. Ei ole reilua, että minä huolehdin siitä, hukkuvatko haudalla olevat pienet esineet lumipeitteeseen ja löydämmekö ne vielä lumen alta, kun jotkut äidit huolehtivat itse vauvasta.

Uskomuksia ja armollisuutta

Noin viikko tyttäreni kuoleman jälkeen istuin kotini ulkoterassilla keskustellen hänestä läheiseni kanssa. Sivusilmällä näin kuinka vieressäni lenteli jotain. Se oli valkoinen perhonen. Perhonen käväisi vieressäni ja kaartoi pois. Jo tuolloin, ensikohtaamisella, minulle tuli hämmentävä turvallisuuden ja tuttuuden tunne, oudolla tavalla jopa helpottunut olo. Kesän aikana kohtasin valkoisen perhosen useammankin kerran. Se tapahtui aina kun puhuin tytöstä. Joka kerta perhosen kohtaamisen jälkeen sisälleni laskeutui hetkeksi rauhan tunne. Tunne siitä, että tyttäreni kävi tervehtimässä minua valkoisen perhosen muodossa. Mainitsin ystävälleni asiasta alkusyksystä ja hän kertoi muistelevansa, että perhonen symboloi jotain tiettyä asiaa. Löysimme kirjoituksia, joissa kerrottiin, että perhosen uskotaan merkitsevän sielua ja että kuollut henkilö voi tuoda viestin läheiselleen perhosen muodossa. Ehkä uskominen sielun ilmestymiseen perhosen muodossa on hölmöä, mutta ajattelen, että jos se tuo minulle lohtua, saan siihen uskoa. Lohtua tuottavat asiat ovat kuitenkin edelleen aika harvassa. Ja jos jokin tuottaakin lohtua tai hyvää oloa, ääni pääni sisällä muistuttaa, että niin ei saa tuntea.

Armollisuus, tai minun tapauksessani armottomuus itseäni kohtaan onkin noussut suureksi asiaksi ja yhdeksi kynnyskysymykseksi menneen viiden kuukauden aikana. Olen perfektionisti, ja tämä on selkeästi vaikeuttanut tapahtuneen käsittelyä. Monta kuukautta päällimmäinen tunteeni oli epäonnistuminen. Kaikessa. Olen huono äiti, kun lapseni kuoli enkä pystynyt häntä suojelemaan. Olen huono vaimo, kun itken jatkuvasti. Olen huono työntekijä, kun joudun jäämään sairaslomalle. Olen huono ystävä, kun en jaksa vastata puhelimeen tai lähteä ulos kotoani. Olen epäonnistunut kaikissa rooleissa, jotka ovat minua määritelleet. En voi kieltää, etteikö nämä ajatukset olisi vieläkin jollain tasolla mielessäni, mutta osittain olen jo oppinut sisäistämään, että minun ei tarvitse vaatia itseltäni liikaa. Minulla on oikeus itkeä, jos siltä tuntuu. Minulla on oikeus jäädä sairaslomalle, jos en ahdistukseltani pysty keskittymään. Minulla on oikeus olla yksin, jos ihmisten näkeminen ei tunnu hyvältä. Enkä ole syyllinen vauvani kuolemaan. Minulta on monesti kysytty, mikä on auttanut surun käsittelyssä? Minulle käänteentekevää oli antaa itselleni lupa olla heikko. Myöntää, että aina en jaksa.

Avaus

Olen kohta 30-vuotias nainen. Vaimo kultaakin kalliimmalle miehelleni, tytär rakastaville vanhemmille, sisko maailman parhaalle isoveljelle ja täti kahdelle ihanalle pojanviikarille. Ennen kaikkea olen äiti. Äiti täydelliselle, terveelle esikoistyttärelleni joka syntyi toukokuussa 2012 ja kuoli yhden päivän ikäisenä.

Ensimmäisenä kuukautena en kirjoittanut. Puhuin paljon, erityisesti mieheni kanssa. Kuukausi tapahtuneen jälkeen aloin kirjoittamaan päiväkirjaa, jota kirjoitinkin tähän päivään saakka. Nyt, lähes tasan viisi kuukautta tapahtuman jälkeen, aloin kokea suurta tarvetta purkaa ajatuksiani muillekin. Kirjoittaminen on aina ollut luontainen tapa purkaa ajatuksia ja ystävien kannustuksesta päätinkin aloittaa tämän blogin. Kerron tässä blogissa tarinaa tyttärestäni, surustani, ajatuksista surun keskellä, hoitovirhe-epäilystä ja sen käsittelystä.