tiistai 18. joulukuuta 2012

Tulevaisuus

Omat ajatukset ovat jo pitkällä tulevaisuudessa. Olen yrittänyt taistella sitä vastaan, olen yrittänyt elää tätä hetkeä ja antaa tälle hetkelle mahdollisuuden. Se ei ole helppoa, eikä oikeastaan edes mahdollista. Ajatus harhailee säännöllisesti tulevaan. Ehkä se on ihan hyväksyttävää. Ehkä ei tarvitsekaan olla tässä ja nyt, jos se tuntuu pahalta.

Ajatuksissani olen jo ensi keväässä. Keväässä, jolloin saisimme ehkä jo yrittää raskautta ja saisimme uusia asioita ajateltavaksi. Tiedän että tulevaisuudessa vastaan tulevat asiat eivät ole tämän helpompia, mutta ainakin ne olisivat uusia asioita. Eilen sain sanallistettua tämän pitkään päässä pyörineen ajatuksen vertaisystävälle; haluaisin jo muita huolia elämääni. Olen vellonut kohta 7 kuukautta surussa, nyt olen valmis ottamaan surun ohella vastaan uudet huolet. Ehkä ne liittyvät raskautumiseen, ehkä odotukseen. Ehkä johonkin muuhun elämän osa-alueeseen. Sitä ei voi vielä tietää. Joka tapauksessa, olen valmis.

Elän tällä hetkellä välivaihetta. Ajanjaksoa, jolla ei ole minulle oikeastaan mitään merkitystä. Yritän saada voimaa ja iloa pienistä asioista, kuten miehestäni, perheestäni ja ystävistäni. Mutta se syvin tarkoitus tästä ajasta puuttuu. Haluan niin kovasti elävää lasta ja sen aika ei ole vielä. Tai ehkä olisi, mutta lääkärin määräyksen vuoksi ei ole. Joku joskus sanoi minulle, että onko sillä niin väliä, jos tämä yksi vuosi menee vähän hukkaan. Nyt olen todennut, että eipä sillä ole väliä. Yksi vuosi. Jos haluan olla pysähdyksissä tämän yhden vuoden, voin niin tehdä. Uskon ja luotan, että saan elämäni vielä takaisin. Uskon ja luotan, että pääsen vielä tavoittelemaan unelmiani. Ehkä vielä tavoitankin osan niistä.

Olen ollut todella varauksella unelmien tavoittamisen suhteen, mutta kirjoittaessani tätä tajusin, että sisimmässäni luotan jo hieman. Uskon, että joku päivä mekin olemme vielä onnellisia. Emme samalla tavalla kuin aikaisemmin, emme samoina ihmisinä kuin aikaisemmin, mutta jollain tavalla.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Arjen haastavat hetket

Voi että tämä arkielämä voi välillä olla vaikeaa. Kun ympärillä olevat ihmiset eivät joko tiedä tyttäreni kuolemasta, eivät muista sitä, tai eivät vain ajattele asioita minun näkökulmastani.

Jokainen kuva tai video vauvasta tai taaperosta muistuttaa minua tyttärestäni. Samoin jokainen keskustelu joulusta lasten kanssa. Jokainen viittaus hautajaisiin, vanhemmuuteen tai perhearkeen. Tai onnellisuuteen, toiveisiin ja tärkeisiin asioihin. Ihmiset eivät varmastikaan tajua, että joka ikinen lapsia tai onnellisuutta sivuava asia muistuttaa minua tyttärestäni. Joka ikinen kerta käyn samat kipeät muistot läpi mielessäni. Kuinka minäkin olin raskaana ja onneni kukkuloilla, millaista tuskaa tunsin tyttäreni hautajaisissa, tai millainen tyttäreni nyt olisi ja miltä hän näyttäisi.

Eihän ne muut tietenkään ajattele asioita samasta perspektiviistä kuin minä. Miksi ajattelisivat. Eikä heidän kai kuulukaan ajatella. Eilen näitä  hetkiä, jolloin tyttäreni tuli mieleeni, oli lukuisia. Miten haastavaa arki välillä onkaan näiden hetkien vuoksi. Nämä hetket eivät varmasti vähene saatikka lopu. Nämä hetket tulevat pysymään osana arkea koko loppu elämäni ajan. Ja miten vaikeaa se onkaan. Ajatella esikoista, purra huulta, pidättää kyyneliä. Toivoa vain, että se hetki menisi pian ohi. Mieleni tekisi huutaa, mutta en saa sanaakaan suusta.

Eilen olin pikkujouluissa, missä kävi joulupukki, tai K-18 versio siitä. Hän puhui paljon joulusta lasten kanssa ja lopussa kysyi muun muassa minulta, mitä toivoisin joulupukilta jos saisin toivoa mitä vain. Itku meinasi päästä. Olisin niin kovasti halunnut sanoa että haluan esikoiseni takaisin. Sitähän minä toivon eniten. Mutta en pystynyt, olisin vain pilannut muiden hauskuuden. Samoissa pikkujouluissa katsoimme myös komediavideon, lyhytelokuvan, joka oikeasti oli hauska, mutta jossa päähenkilöt eksyivät hautajaisiin. Muut nauroivat ihan läkähtyäkseen, minä vaikenin. Mietin vain tytärtäni ja kesäkuussa olleita hautajaisia, ja mieleni teki huutaa "helppohan teidän on nauraa, kun ette ole haudanneet lastanne." Niin. Näin se minun ajatusmaailmani nykyään toimii.

Miksi kirjoitin tästä aiheesta? Siksi, että haluan kuvata, miten lapsen kuolema vaikuttaa lähes joka ikiseen hetkeen, joka ikiseen tilanteeseen, joka ikiseen keskusteluun. Tottuuko tähän? Turtuuko tähän? En tiedä. Vai olenko kuitenkin väärässä? Entä jos nämä hetket kuitenkin vähenevät ajan kanssa? Helpottuisiko arki kuitenkin jossain vaiheessa? Hankalia hetkiä on usein, mutta eivät ne kestä kuin sen muutaman minuutin, sen jälkeen pahin kärki tuskasta taittuu ja pystyn jälleen hymyilemään. Tällä hetkellä tuntuu, että elämä on ajoittain aika haastavaa, juuri näiden "tavallisten", normaaliin elämään kuuluvien hetkien vuoksi. Minun arkeni on täynnä esteitä, täynnä jyrkkiä vuoria, jotka vaan tulee kivuta ylös viimeisillä voimillaan. Ja ne vuoret uuvuttavat ja vievät voimat. Päällisin puolin näytän varmasti ihan normaalilta. Hymyilen ja nauran. Usein aidosti ja täydellä sydämellä. Sisältä olen kuitenkin edelleen rikki.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Mielensäpahoittaja

Olotila on ollut oudon jämähtänyt. Tuntuu että on hirveästi kiirettä töissä ja vapaa-ajalla, aika vierii eteenpäin, mutta minä pysyn paikallani. En oikein osaa sanallistaa tuota tunnetta. Tuntuu ehkä siltä että katson elämääni ulkopuolisena. Välillä suren, välille iloitsen, välillä jopa nautin, mutta en tee mitään niitä täysillä. En ole kokonainen. Sitten viikonlopun, kun viimeksi kirjoitin, ei ole ollut pahoja alamäkiä. Ei kyllä ylämäkiäkään. Tai jos muutama loiva ylämäki on ollut, olen aika äkkiä tipahtanut takaisin maanpinnalle sieltä jostain. Pääasiassa olen vain. Odotan. En tiedä mitä. Ehkä kevättä.

Pahoitan mieleni nykyään hirveän helposti. Jännä juttu sinänsä, koska ennen tyttären kuolemaa en pahastunut pienistä. Olin itseasiassa aika kärkäs sanomaan omat mielipiteeni, olivatpa ne hyviä tai pahoja, enkä välittänyt muiden kärkkäistä kommenteista. Nykyään olen hiljaa jos pahoitan mieleni. Läheiset sen huomaavat, ja ehkäpä haluankin että he huomaavat. Tänään pahoitin mieleni, kun eräs läheiseni kertoi olevansa matkalla tyttäreni syntymäpäivänä ensi keväänä. Olisin halunnut, että olemme silloin kaikki yhdessä. Pahoitan myös mieleni, jos minuun ei oteta yhteyttä ja kysytä kuulumisia, tai jos mielestäni huomionarvoisia tekemisiäni, olivatpa ne vapaa-ajalla tai töissä, ei huomata. Pahoitan mieleni ainakin kerran päivässä, vähintään. Aina kuitenkin kun jälkikäteen ajattelen näitä hetkiä, huomaan että loppujen lopuksi kukaan ei ole sanonut tai tehnyt mitään väärää. Ei ainakaan mitään sellaista, mistä voisin pahoittaa mieleni. Eikä kenenkään tulisikaan varoa sanojaan tai tekojaan. Olen itse vaan niin hirveän herkkä ja tulkitsen asioita ehkä liikaa rivien välistä. Voi kun saisin itsetuntoni ja itsevarmuuteni takaisin. Olen oikeastaan aika täysin eri ihminen kuin ennen.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Ikävä

Tänään ikävä on kova. Raastava, repivä, pohjaton. Haluan tyttäremme takaisin, haluan hänet tänne luoksemme.

Teimme tänään mieheni kanssa tyttärellemme muistokirjan. Liimasimme kauniiseen kirjaan aikajärjestyksessä valokuvia raskaudestani, ultrakuvia, kuvia tyttärestä synnytyksen jälkeen, kuvia hautajaisista ja muita tärkeitä muistoja kuten muistokirjoituksen, jalanjäljet ja hiustupsun. Kirjoitin kuvien lomaan runoja, joita luki muistokorteissa mitä meille oli lähetetty.

Padot aukesivat meillä molemmilla. Itkimme, huusimme, tuntui siltä että touko-kesäkuun tuska hetkellisesti palasi takaisin. Yhtä synkkänä kuin silloin, yhtä epätoivoisena. Mutta halusimme tehdä tuon kirjan, niin vaikeaa kuin se olikin. Kävimme kaikki kuvat, kortit ja paperit läpi mitä meillä oli tyttärestämme. Voi sitä korttien määrää mitä olimme saaneet. Miten kauniita runoja ne pitivätkään sisällään. Korttien kautta taas huomasin, miten moni meidän pienokaista rakastikaan, miten monen mielessä olimme olleet. Hän olisi ansainnut elää, hänen olisi kuulunut elää. Hän olisi saanut niin paljon rakkautta osakseen. Hän olisi ollut silmäterämme.

Lopullisesti murruimme, kun mieheni kertoi unestaan viime yönä. Siinä tyttäremme, enkeli-vauvan muodossa, oli käynyt kertomassa isälleen että hänellä on kaikki hyvin ja että meilläkin tulee vielä olemaan kaikki hyvin.

Ikävöimme sinua niin kovin, rakkaamme, kaunis tyttäremme. Tiedäthän, että rakastamme ja ikävöimme sinua ikuisesti.

Nukut taikka valvot, taivas vartioi. 
Uniin joskus tulla, enkeleitä voi.



torstai 6. joulukuuta 2012

Kiitos asiattomasta kommentistasi, anonymous

Eilen sain ensimmäisen asiattoman kommentin blogiini, tekstiin Kuka ottaa vastuun? Suutuspäissäni poistin viestin ja myös oman kommenttini, minkä olin vastaukseksi kirjoittanut. Pahoittelen. Kommentti meni näin (tämä on suora lainaus, kommentti oli myös sähköpostissani):

Muista nyt, ettei sitä bakteeria kukaan lääkäri tai hoitaja sinuun tai lapseesi tartuttanut.
Varaudu siihen ettei ketään syyllistä löydy. Lohduttaako se jos lääkäri saa jonkin pienen huomautuksen. vastasyntyneitä ja synnyttäjiäkin kuolee suomessa niinkuin muissakin länsimaissn, vaikka kaikki tehtäisiin "oikein"
Anonymous

Kenenkään ei tarvitse pahoittaa tällaisesta kommentista mieltänsä. Kommentti nimittäin onnistui tavoitteessaan; se satutti minua, se sai minut vihaiseksi. Sen vuoksi, että se ei ollut totuudenmukainen, väittämille ei ollut mitään perusteita ja kommentti vähätteli menetystämme mitä pahimmalla tavalla. Uskon että se tuntuu myös läheisistäni ja vertaisista pahalta. Yön yli nukuttuani tajusin, että tämän kommentin pitää näkyä blogissani. Juuri siksi, että se osoittaa ihmismielen raakuuden ja tylyyden. Sen, miten ilkeitä jotkut ihmiset voivatkaan olla. Sen, miten he ehdoin tahdoin haluavat hieroa suolaa haavoihin. He ovat ihmisiä, jotka puolustavat sokeasti ehkä omaa ammattikuntaansa tai itseään. Miettimättä asian toista puolta, miettimättä oikeudenmukaisuutta. Siksi päätin kirjoittaa kommentista.

Esitän nyt kommenttiin vastineeni. Kukaan hoitaja tai lääkäri ei todellakaan tartuttanut bakteeria minuun tai vauvaani. Mutta vuorossa ollut lääkäri ei hoitanut minua valtakunnallisen suosituksen mukaan, joka lääkäreiden mukaan on ohjeistus ko. sairaalassa. Synnytyksen aikana minulle nousi 38.1 astetta kuumetta ja ohjeistuksen mukaan antibiootti on annettava, jos synnyttäjälle nousee kuumetta 38 tai yli. Lääkäri ei määrännyt antibioottia, vaikka kätilö oli informoinut häntä kuumeesta. Selvyyden vuoksi, tässä on linkki suositukseen: http://www.ktl.fi/attachments/suomi/julkaisut/ohjeet_ja_suositukset/sll462006-4821.pdf Rautalangasta vääntäen, faktatieto löytyy heti ohjeistuksen alusta. Minua ei siis testattu odotusaikana, joten b-streptokokista ei ollut synnytyksen käynnistyessä tietoa. Siksi antibioottia ei annettu automaattisesti. Ohjeistuksen mukaan yhdenkin riskitekijän ilmaantuminen synnytyksen aikana tarkoittaa sitä, että antibiootti tulee antaa. Minulla riskitekijä oli yli 38 asteen kuume. Siinä ei ole mitään epäselvyyttä eikä tulkinnan varaa. Tutkimukset todistavat, että antibiootilla on todella hyvä vaste; lähes aina se toimii. Vauva ei ehkä sairastu, eikä todellakaan kuole. Siksi tämä ohjeistus onkin olemassa, tämä hoito-ohje on toimiva. Eli tapauksessani kaikkea ei tehty oikein. Ja kyllä se lohduttaa jos lääkäri saa huomautuksen. Ja, satunpa tietämään että kyseistä lääkäriä kohtaan on tehty toinenkin kantelu. Kaksi huomautusta aiheuttaisi heti vakavammat seuraamukset lääkärille. Ja kyllä, se myös lohduttaisi.

Loppuun haluan vielä todeta, että tiedän, että on oma valintani pitää blogi julkisena. Tällöin kuka vain voi kommentoida. Luotin siihen, että kukaan ei kirjoittaisi tänne asiattomuuksia silkasta ilkeydestä. En aio alkaa tappelemaan blogissani, koska se ei ole blogini tarkoitus. Blogini tarkoitus on helpottaa oloani, auttaa minua surutyössä. Antaa vertaisille tukea, auttaa läheisiä ymmärtämään. Sen vuoksi pidän kommenttia erittäin asiattomana, koska kommentti edustaa blogini tarkoituksen vastakohtaa. Lisäksi anonymous nimimerkin taakse on niin kovin helppo piiloutua. Yritän jatkossakin pitää kuitenkin avoimen mielen blogin suhteen. Jotta blogini palvelisi tarkoitustaan, en tulevaisuudessakaan aio sensuroida tekstejäni.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Joulun valoa

Lumen myötä tuli valo. Niin ulos kuin myös ajatuksiini. Jälleen kerran joudun ihmettelemään, miten tunteet ja ajatukset voivat heitellä näin paljon.

Ajatukset joulusta ovat nimittäin muuttuneet. Tai ainakin nyt tuntuu siltä. Olen käynyt joulumarkkinoilla ja ostanut jo kolme joululahjaa. Olen laittanut jouluvalot kotiin, suunnitellut joulun pyhien viettoa. Ystäväni antoi minulle lahjaksi piparkakkutalon ainekset. Meillä ei ole koskaan ollut piparkakkutaloa. Tarkoitukseni oli tehdä sellainen sitten lapsen kanssa. Olen kuitenkin päättänyt tehdä sen nyt. En siksi että on pakko, vaan siksi että haluan. Joululahjojen hankintakin tuntui hyvältä, vaikka en ole ostanut lahjoja moneen vuoteen. Vaikka meidän rakkain pienokainen ei ole täällä, se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi ilahduttaa muita rakkaitani. He ovat sen ansainneet. Odotan myös joulun pyhiä; hyvää ruokaa, ulkoilua ja yhdessä oloa. Joulukuusta en halua, jouluhössötyksestä puhumattakaan. Inhokkilistalle voisi lisätä myös joululaulut, jotka eivät tunnu tänä vuonna hyvältä. Ne tuntuvat liian iloisilta. Liian onnellisilta. Teennäisiltä.

Vielä kuukausi sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että joulu voisi tuntua missään määrin hyvältä. Menneiden vuosien joulutunnelmaa en ole vielä tavoittanut, mutta mielestäni sille ei ole edes tarvetta. Aion mennä päivä kerrallaan. Niinä päivinä voin valmistella joulua, kun se tuntuu hyvältä, mutta niinä päivinä kun on huono olla, joulun voi hetkeksi unohtaa. Näin ajattelin toimia myös joulun pyhinä, koska etukäteen en voi aavistaa, millainen olo jouluna on. Tyttären 7 kk kuolinpäiväkin osuu joulupyhälle.

Vaikka pääosin tällä hetkellä olo on seesteinen, spontaani itku tulee edelleen usein. Tänään menin bussilla töihin. Eräällä pysäkillä kuski huusi, että tehkää siellä keskellä tilaa vaunuille. Pysäkiltä bussin kyytiin nousi perhe vaunujen ja pienen tytön kanssa. Kyyneleet nousivat välittömästi silmiini. Niin, nyt joulukuussa minunkin piti olla tyttären kanssa kotona ja kulkea bussilla vaunujen kanssa jouluostoksille. Kierrellä kauppoja, ehkä käydä tervehtimässä työkavereita toimistolla. Valmistella joulua yhdessä lapsen kanssa.

Menetetyt unelmat ja suunnitelmat tavoittavat minut lähes päivittäin. Siihen ei tarvitse kuin pienen ulkopuolisen ärsykkeen; perheen vaunujen kanssa, iloiset joululaulut, joita viime jouluna lauloin mahassa asustelevalle pikkuiselle tai kenkien alla narskuvan lumen, jonka tänä talvena piti narskua vaunujen rattaiden alla. Nuo esikoiseen kohdistetut unelmat tulevat aina seuraamaan minua. Enkä toisin tahtoisikaan.

Mutta voi kuinka kuitenkin toivon että tämä epäonnen vuosi olisi jo ohi...