"Relaa, elämää tämä vain on" (Hesari, 26.2.)

Hesarin pääkirjoitus 26.2. antoi paljon miettimisen aihetta. Otsikko kuuluu "Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan". Jos ette ole käyneet tätä lukemassa, suosittelen.
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Johda+sinä+itseäsi/a1361770295884?jako=29b01acb5515c10ae89f80a4bb17872a

Periaatteessa olen samaa mieltä. Vaikeuksia ei voi välttää, mutta itse voi valita, miten niihin suhtautuu. Kirjoittaja kuitenkin pääasiassa viittaa arkipäivän ongelmiin; kurjaan säähän, tylsään parisuhteeseen tai työstressiin. Entä jos elämän vaikeus onkin sellainen, johon ei voi itse vaikuttaa? Sellainen, mihin ei vaan millään pysty reagoimaan hymyllä. Entä jos oma lapsi on kuollut, puoliso on parantumattomasti sairas tai jotain muuta vastaavaa?

Itseasiassa olen tietämättäni yrittänyt elää juurikin tuon kirjoituksen osoittamalla tavalla. Olen pääosin päästänyt irti vihastani, yritän keskittää energiani kaikkeen hyvään elämässäni, hyväksyn että tyttäreni ei tule enää takaisin. Anteeksi en ole vielä voinut antaa, vaikka kirjoitus kehottaa siihenkin. Elämäni on (suurta menetystä lukuunottamatta) raameiltaan kunnossa, mutta onnellisuutta en ole pystynyt tavoittamaan kuin hetkittäin. Kaikesta huolimatta varjo leijuu pääni päällä. Tässä tilanteessa en vain millään pysty ajattelemaan, että "relaa, elämää tämä vain on". Pystyyköhän kukaan meistä lapsensa menettäneistä tai lapsettomuudesta kärsivistä? Voisin kuvitella, että ehkä joskus tulevaisuudessa pystyn "relaamaan", mutta tässä vaiheessa surua se on vain liikaa vaadittu. Vai onko?

Kirjoituksessa sanotaan että jokainen voi itse valita, miten vaikeuksiin suhtautuu. Hmm.... Jotkin elämän vaikeudet, enkä nyt tarkoita vain omiani, ovat vain sellaisia, että muuta tietä ei ole kuin (ainakin hetkellinen) synkkyys. Mielestäni ajoittaisessa synkkyydessä ei ole mitään pahaa, jos tilanne sitä vaatii. Eri asia on, miten pitkälle synkkyyden tiellä itsensä päästää. En pidä tuosta mielikuvasta, minkä kirjoitus antaa (ainakin minulle); eletään kuin musikaalissa, hymyillään, ei oteta asioita vakavasti. Rajansa kaikella. Mielestäni myös synkkyydelle on oma aikansa ja paikkansa. Väittäisin, että ilman ajoittaista ahdistusta ja synkkyyttä minäkään en olisi näin "pitkällä" surussani; ahdistus pakottaa ajattelemaan, analysoimaan ja purkamaan asioita. Ahdistuksen ansiosta kirjoitan.

Pidemmässä juoksussa voin kuitenkin yhtyä ajatukseen siitä, että olemme itse vastuussa onnellisuudestamme. Turhasta synkistelystä ja asioiden paisuttelusta en minäkään liiemmin perusta.

Aurinkoista kevätviikkoa kaikille lukijoille!

Ahdistuspurkaus

Kävinpä tuossa sunnuntai-illan ratoksi Facebookissa ja pikasilmäyksellä törmäsin kahteen ahdistuksen nostattavaan asiaan; raskausmahakuvaan ja "ihanaa jee"-postaukseen pienen lapsen syntymäpäivästä. Huoh. Ahdistuin niin paljon, että pulssi alkoi hakkaamaan ja koko kroppaa suorastaan tärisytti.

Meilläkin on lähestymässä 1-vuotispäivä, mutta sankari puuttuu. Minullakin oli raskausmaha, mutta vauva ei tullut kotiin saakka. Nämä normaalit asiat eivät ole itselleni millään muotoa itsestäänselvyyksiä enää koskaan. En tietenkään voi sanoa, ovatko ne näille muillekaan, mutta jotenkin minulle vaan sellainen olo tuli, että ovat. Ja mikseivät olisi, olivathan ne minullekin aikaisemmin itsestäänselvyyksiä. Mutta miten nämä itsestäänselvyydet nykyään ärsyttääkään!

Ja miten paljon ahdistaakaan se, että saan niin järkyttävän ahdistuskohtauksen näistä asioista! Voi miten välillä vihaankaan tätä suunnatonta kipuilua, mitä muiden elämät minussa aiheuttavat! Haluaisin niin kovin olla muiden puolesta onnellinen ja ennemminkin hymyillä tuollaisille Facebook-postauksille, mutta tunne-elämäni näyttää elävän omaa elämäänsä. Tahtotila on tällä hetkellä eri kuin tunnetila ja ei noita tunteita voi vaan off-napista kääntää poiskaan. Ja miten puskista nämä ahdistukset tulevat. Pitkään on taas olo ollut suht ok hirveää uupumusta lukuunottamatta, mutta nyt olo on jälleen kerran kuin jyrän alle jäänyt. Teilattu. Lyöty.

Milloin tämä kipuilu lakkaa? Tällainen ahdistus imee kyllä aika nopeasti ne voimavarat, mitä olen saanut kerättyä varastoon. Ahdistus on itseasiassa melkeinpä yksi pahimmista olotiloista. Surun kestän, pelonkin kestän. Ikävän kestän. Mutta ahdistus lyö minut maahan, imee minut kuiviin, tuhoaa kaikki positiiviset tunteet.

Ystävistä ja vertaisystävistä

Hyvää ystävänpäivää kaikille, niin blogimaailman tutuille kuin ystäville ja vertaisystäville blogimaailman ulkopuolellakin. <3

Olen jo pitkään halunnut kirjottaa tästä aiheesta. Ystävistä ja vertaisystävistä. Mikä olisikaan kirjoitukselle parempi päivä kuin ystävänpäivä. Kirjoitus on lojunut luonnoksen tasolla blogissani jo joulukuun alusta lähtien, mutta en vain ole saanut tehtyä kirjoitusta loppuun.

Ennen viime kevättä en tiennyt vertaistoiminnasta mitään, enkä etukäteen olisi osannut arvata, miten suuri merkitys vertaisystävillä tuleekaan olemaan surun käsittelyssä ja elämässä ylipäätään. Muutamasta vertaisesta on tullut minulle ja miehelleni todella läheisiä hyvin nopeasti, muutaman kuukauden aikana. Muun muassa tämän vuoksi keskustelut esikoisesta ja surusta ovat muiden ystävien kanssa jääneet hyvin vähäiseksi.

Vertaisystävien ja ystävien merkitys elämässäni on aika erilainen. Molempien kanssa luodut ihmissuhteet ovat tärkeitä ja merkityksellisiä, mutta ne palvelevat kuitenkin hieman eri tarkoitusta. Vertaisystävien kanssa voin puhua esikoisen kuolemaan liittyvistä tunteista milloin vain ilman että joudun selittämään tunteitani. Joskus jopa puolikaskin lause riittää. Hyvin todennäköisesti vertaiset ovat kokeneet juuri samat tunteet jossain vaiheessa suruaan. Vertaisten kanssa pystyn puhumaan sellaisistakin asioista, jotka muiden korviin saattaisivat kuulostaa ehkä hämmentäviltä tai jopa itsekkäiltä ajatuksilta. Peilaamalla ajatuksiani heidän ajatuksiinsa opin ymmärtämään, että ajatukseni eivät ole outoja tai vääriä, vaan "normaalia" surua. Jokaisen suru on toki erilainen, mutta yhtymäkohtia erityisesti tunnemaailman kohdalla on hämmentävän paljon. Vertaisystävien kanssa ollessani saan tuntea edes sen pienen hetken ajan, että en ole suruni kanssa yksin ja että maailmassa on muitakin, jotka ovat joutuneet hautaamaan lapsensa. En joudu kysymään koko ajan itseltäni, miksi juuri minulle kävi näin? Vertaisten kanssa huomaan, että minä olen vain yksi monista. Tavallaan se on entistä surullisempaa että vauvoja kuolee enemmänkin, mutta samalla se myös lohduttaa.

Ystävien kanssa vietetty aika on minulle puolestaan pääasiassa pakomatka, jopa "loma" surusta. Toki välillä ystävienkin kanssa puhun surusta ja tunteistani, mutta vähemmän kuin vertaisystävien kanssa. Ystävien kanssa saan hetkeksi muuta ajateltavaa, saan hetken aikaa vain nauttia elämästä ja muistaa, että kyllä, minussakin on vielä iloa ja elämänhalua jäljellä. Ja nuo hetket eivät ole teeskentelyä, vaikka ilon täyttämiä olisivatkin. Kuulostaa ehkä hirveältä, että välillä haluan unohtaa suruni, mutta karu realiteetti vain on se, että välillä haluan. Tarvitsen hetken vapaata ahdistavista tunteistani, jotta jaksan toisena hetkenä taas jatkaa surun työstämistä. Vertaisystävien ainutlaatuinen kyky ymmärtää on ollut yksi tärkeä henkireikä surun aikana, mutta toinen on ollut "vapaa-aika surusta". Miten olisimmekaan jaksaneet surua mieheni kanssa ilman mökille suuntautunutta kesäreissua ystäväpariskuntamme kanssa tai Tallinnan reissua parhaan ystäväni ja hänen miehensä kanssa tai Lapin reissua ystäväporukan kanssa? En tiedä. Nämä reissut ja lukuisat muut arkisemmatkin yhdessä vietetyt hetket ovat voimauttaneet minua niin paljon, että olen taas jaksanut käsitellä suruani ja elää arkea uusin voimin.

Nykyään kylläkin hieman karsastan tätä tiukkaa rajausta ystäviin ja vertaisystäviin. Tämä sen vuoksi että vertaisystävistä voi ajan kanssa tulla ihan ystäviäkin. Olen hyvin onnekas, että näin on minun tapauksessani käynyt ja nykyään läheisimpien vertaisten kanssa vietetyt hetket eivät ole pelkästään surun käsittelyä, vaan myös iloa, toivoa ja pieniä onnen hetkiä.

Kiitos teille, kaikki rakkaat ihmiset elämässäni <3 toivottavasti tiedätte, miten kiitollinen teistä olen!

Lääkärikäynti

Kävin tällä viikolla lääkärissä yksityisellä. Päätin jo syksyllä että jossain vaiheessa tutkitutan kohtuni, jotta tiedän että kaikki on kunnossa. Ihan oman mielenrauhan vuoksi. Kaikki oli kunnossa, onneksi. Kohdun paksuus oli hyvä jopa sektioarven kohdalta. Lääkäri sanoi, että tulevissa mahdollisissa raskauksissa pääsen tarkkaan seurantaan. En niinkään sektioarven vuoksi, vaan b-streptokokin vuoksi. Lääkäri suhtautui todella vakavasti tuohon b-streptokokkiin. Vähän ehkä jopa hätkähdin hänen reaktiotaan. Tarkoittaako se, että jatkossakin vauvalla on tavallista suurempi vaara saada sepsis? Tarkoittaako se sitä että minun pitää ihan oikeasti pelätä että sama juttu tapahtuu uudelleen? Onko minussa oleva strepto jotenkin epätavallisen ärhäkkä? Kukaan ei osaa näihin kysymyksiin vastata. B-Streptokokki on siitäkin hankala, että sitä ei kuulemma voi seurata, onko se päässyt kohtuun ja aiheuttanut infektion. Sitten vasta kun minulle tulisi tulehduksen merkkejä, meitä voitaisiin hoitaa. Mutta olisiko se taas liian myöhäistä?

En oikein tiedä mitä minun pitäisi tästä ajatella. Tämä uhka ei poistu koskaan. Ei auta, vaikka odottaisimme vuoden tai enemmän, tämä uhka on silti olemassa. Hemmetin b-streptokokki. Juuri tuon uhan pysyvyyden vuoksi ajattelen, että en voi sitä pelätä. Jos vielä joku päivä haluan yrittää saada perheenlisäystä, pelko on vain työnnettävä nurkkaan ja toivo kaivettava esiin. Mutta miten se onnistuu?

Tällainen asia aiheuttaa väkisinkin sellaisen tunteen, että minussa on vikaa. Olen viallinen ja huono, koska minussa majailee tuo vaarallinen bakteeri. Sen vuoksi jouduin hautaamaan lapseni ja tulevaisuudestakaan ei voi tietää. Koskaan en sitä kehostani saa häädettyä pois. Pitäisi vain oppia elämään sen kanssa.