Lähestyvä vuosipäivä

Vuosipäivä lähestyy ihan hurjaa vauhtia. Kohta siihen on enää kaksi kuukautta aikaa. Mieli on ollut jälleen vähän apea. En täysin pysty selittämään miksi. Taas on se vaihe, että tuntuu niin kuin kaikki olisivat raskaana tai saisivat vauvoja ympärilläni. Näin ollen oma menetys nousee pintaan vahvemmin. Ajoittain olen taas antanut itseni valahtaa tuohon apeuden kaivoon, jossa sääli itseä kohtaan, ahdistus ja levottomuus ovat vahvasti läsnä. Tänään aamulla, kun ajatuksissani aloin voivottelemaan itseäni ja omaa elämääni, pakotin itseni kääntämään ajatukset hyviin asioihin. Sanoin itselleni, että mietippäs nyt oikeasti, mikä elämässäsi on hyvää? Lista oli pitkä. Niin pitkä, että apea mieli teki väistämättä huonon omatunnon. Miinuspuolelle en keksinyt kuin joukon turhia huolia ja yhden suuren, jonka tiedättekin. Mutta se on niin suuri miinusasia, että se peittää allensa tuon pitkän listan hyviä asioita. Positiivisten asioiden pakkoajattelu kyllä auttaa, mutta vain hetkittäin.

Olen ajattelut, että tuo lähestyvät vuosipäivä ehkä saa mieleni maahan. Kaikki muistot alkavat jälleen heräämään ja menetys korostuu. Onneksi miehelläni ja minulla on vuosipäivänä vapaapäivä. Saamme viettää sen yhdessä, antaen ajatuksemme ja huomiomme rakkaalle tyttärellemme.

Tuo päivä, jolloin lähdimme synnyttämään, oli kirkas ja aurinkoinen. Täydellinen kevätpäivä. Päivä, jolloin lähdimme sairaalasta, ilman vauvaa, oli sitäkin aurinkoisempi ja lämmin. Se tuntui jo kesäpäivältä. Hautajaisia edeltävänä päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja vietimmekin tuon päivän lähes kokonaan ulkona kävellen. Hautajaispäivä puolestaan oli kylmä, harmaa ja sateinen, kaiken kaikkiaan synkkä. Muistan noiden päivien tuoksut, lämmön ja kylmyyden, maut ja tunteet kuin eilisen päivän. Miltä aurinko tuntui yhdistettynä itkun turvottamiin silmiin. Miten kesästä huolimatta näin vain mustaa ja miltä kyyneleet maistuivat suussani. Miten elämä tuntui turhalta ja yhdentekevältä. Miten kirjaimellisesti tarrauduin mieheeni kuin viimeiseen oljenkorteen. Miten julmalta elämä tuntui, kun heräsin yöllä omiin tuskan huutoihini.

Talven pimeimpinä hetkinä en ajatellut noita muistoja juurikaan. Ihan kuin en olisi muistanut niitä, saanut niistä kiinni. Ehkä nuo muistot ovat nousseet pintaan yhdessä auringon kanssa. Pelkään toukokuuta. Jo nyt.

Into - mikä ihana tunne

Innostuminen on oikeasti ihana tunne. On niin helpottavaa huomata, että edelleen innostun asioista ja uskallan suunnitella kaiken näköistä.

Töissä on ollut aika kova kiire, mutta kaikkea uutta on suunnitteilla niin paljon että välillä en meinaa housuissani pysyä. Olen töissä kulttuurialalla ja onnekseni varsin ennakkoluulottomassa ja rennossa työympäristössä. On ihanaa, että työpäivät ovat nykyään myös iloa tuovia ja antoisia, eikä vain ja ainoastaan se pakopaikka surusta. Aikaisemmin määritin itseäni nimenomaan työn kautta. Nykyään työ ei niinkään tee minusta sitä mitä olen, mutta kyllä se taas mukavaa sisältöä ja onnistumisen kokemuksia elämään tuo.

Lisäksi olen innolla alkanut suunnittelemaan kylppäriremppaa, joka meille on tulossa kesällä. Uutta sisustusta on tulossa myös muutamaan muuhun huoneeseen. Välillä mietiskelen, että onko tämä vain jotain korviketta ja ns. sijaistoimintoa sille aktiiviselle suremiselle, mutta enpä tiedä. Kyllä oikeasti tuntuu että molemmille on aikansa ja paikkansa. Harva se ilta edelleen nukkumaan mennessä itkettää, mutta kyllä päivisin intoa ja iloakin piisaa. Nyt tiedän, mitä se tarkoittaa, että suru muuttaa muotoaan ja siitä tulee eri tavalla osa elämää.

Olen aloittanut kevään aikana uusia harrastuksia. Virkkaaminen ja kutominen ovat oikeasti koukuttavaa hommaa ja siinä saa mukavasti samalla joko ajatella kaikenlaista tai ihan vain tyhjentää päätä. Samalla saa kotiin kaikkea kivaa ja käsin tehtyjä lahjoja läheisille. Hiihtämisenkin löysin uudestaan näin kolmenkympin korvilla ja eihän se niin tuskaa ollutkaan mitä muistot antoivat olettaa. Oikeastaan aika nautinnollista hikoilua.

Vaikka väsymystä onkin havaittavissa (vähän liiaksikin välillä), niin tällä hetkellä minulla oikeastaan pyyhkii ihan ok. Ei, se ei tarkoita sitä ettenkö olisi enää surullinen, mutta kuten sanoin, suru on nyt enemmänkin osa elämää eikä niin päin että elämä on pelkkää surua.

Täytyy myöntää, että vähän tuo toukokuu on jo alkanut pelottamaan. Enää kaksi ja puoli kuukautta tyttäremme 1-vuotispäivään! Miten nopeasti aika onkaan mennyt. Näin etukäteen on suuri arvoitus, miltä tuo toukokuu tulee tuntumaan. Niin paljon erilaisia muistoja liittyy tuohon kesän aloittavaan kuukauteen, kun aurinko ja luonto pikkuhiljaa heräävät täyteen kukoistukseensa. Siitä kuitenkin lisää toisessa kirjoituksessa...