Jotain pientä

Kävin eilen ystävän kanssa kaupungilla. Erityisesti halusimme käydä pienessä leluja, lahjatavaroita ja sisustusesineitä myyvässä putiikissa. Lelut tuossa putiikissa ovat ihania, vanhanaikaisia leluja. Puisia autoja, metallisia soittorasioita, käsintehtyjä pehmoleluja pienyrittäjiltä. Putiikin tavaranpaljous suorastaan hullaannuttaa.

Ylitin pelkoni, uskalsin. Ostin pitkästä aikaa jotain pientä vauvalle.  Oman pehmolelun, joka sulatti sydämeni. Ensin luulin sitä sammakoksi, sitten dinosaurukseksi. Mies epäili sen olevan krokotiili. Ei sen väliä, otus oli niin hellyyttävä. Se oli tehty meidän vauvalle.

Löysin myös jotain muuta. Jotain mitä olen pitkään etsinyt. Willow treen suojelusenkeli koriste-esineen. Olen haaveillut, että jos saamme tälle vauvalle järjestää ristiäiset, haluaisin myös isosiskon näkyvän jollain tapaa juhlassa. Toki isosisko on varmasti kaikkien vieraiden ajatuksissa, mutta itse haluaisin että juhlassa olisi näkyvillä jotain konkreettista hänestä. Löysin jo aikaa sitten netistä tuon koriste-esineen, ja olin suunnitellut tilaavani sen jossain vaiheessa. Nyt tuo esine tuli kuitenkin vastaan eilen tuossa putiikissa. En voinut jättää sitä hyllyyn. Se kuvaa minusta ihanasti isosiskoa ja pikkuveljeä. Suojelusenkeli-sisko taluttamassa pikkuveljeä. Pitämässä huolta. Ohjaamassa, suojelemassa. Haluaisin tuon patsaan esille myös ristiäisiin. Sen verran taikauskoinen olen, että en uskalla ottaa sitä pois paketista ennen kuin pikkuveli tulee kotiin. Odottakoot laatikossa siihen saakka.

Näin muuten viime yönä unta, että saimme pikku-Örpin kotiin. Unessa olin aluksi sairaalassa, jonka jälkeen saavuimme kaikki kotiin. Askartelin ristiäisiin kutsukortteja kullanhohtoisesta kartongista. Kaikki oli hyvin. Vauva oli ihana. Olin onnellinen. Olisiko se enneuni? Voi kunpa se olisi.

Jännittää. Hermostuttaa. Ajatus harhailee, on vaikea keskittyä mihinkään. Ihan kuin olisin ulkoistanut itseni elämästäni. Katselisin elämääni ulkopuolisen silmin. En osaa olla läsnä tässä ja nyt. Vielä noin pari viikkoa. Sitten saan tietää, miten meidän odotuksemme päättyy. Miten elämämme jatkuu tästä eteenpäin.

Lapsuusmuistoista

Terveisiä koomasta. Lamaannus siis jatkuu. Nyt bonuksena myös yöt ovat olleet huonoja, vaikka aikaisemmin uni tuli aina kun painoi pään tyynyyn.

Tuntuu että kirjoitettavaa olisi ihan hirveästi, mutta en saa ajatuksia jäsenneltyä kirjoitettavaan muotoon. Päällimmäisenä mielessä on tottakai synnytys. Synnytys, synnytyksen jälkeinen aika sairaalassa ja kaikista eniten kotiin tulo. Kaksin vai kolmestaan? Onnesta soikeana vai surun runtelemana? Toivoa täynnä vai toivon menettäneenä? Kukaan ei voi sitä ennalta kertoa.

Aina kun uskallan, tykkään mietiskellä äitiyttä ja meidän pientä perhettämme. Millaisia kokemuksia ja elämyksiä haluaisin lapselle tarjota? Mitkä lapsuudenmuistot itsestäni ovat niin ihania, että vieläkin muistelen niitä lämmöllä?

Itselläni ihania lapsuudenmuistoja on paljon. Joka aamuiset soitto- ja lauluhetket isäni kanssa pianon äärellä, takkatuli takkahuoneen takassa aina viikonloppuisin, äidin leipoma tuore pulla ja yhteiset leivontahetket. Ulkomaanreissut perheen kanssa ja isän savustama siika kesäisin. Pitkät jutteluhetket äidin kanssa vanhempien sängyssä. Ihania muistoja on paljon, tässä niistä vain muutama. Erityisesti koko lapsuudesta on jäänyt mieleen turvallisuus ja rakkaus. Meidän perheessä halaillaan paljon, edelleen. Läheisyyttä sai aina.

Omaan perheeseeni olen saanut siirrettyä tuon läheisyyden ja halailun kiitettävästi. Ilahduttavasti myös mies on omaksunut sen osaksi normaalia arkeaan. Olenkin sanonut, että aion hukuttaa tämän vauvan pusuihin ja halauksiin. Niitä häneltä ei jää puuttumaan. Toivon että lapsemme saa läheisyyttä myös muilta elämässään olevilta aikuisilta, kummeilta, ystäviltä ja sukulaisilta. Haluan luoda perusturvaa lapselle, en halua että hän koskaan joutuu kyseenalaistamaan sitä, rakastetaanko häntä. Yhtä paljon kuin rakkautta, pitää toki olla myös rajoja.

Millaisia muita lapsuudenmuistoja haluaisin tarjota lapselleni? En tietenkään aio suunnitella niitä etukäteen, mutta haaveillahan saa. Musiikki on tärkeä osa minua. Ehkä lapselle ja minulle tulee tavaksi pitää yhteisiä musiikkihetkiä, niinkuin minulla oli tapana isäni kanssa. Toivoisin antavani hänelle monipuolisesti musiikki- ja kulttuurielämyksiä niin että hän saa kuitenkin itse päättää mistä pitää. Kulttuurin ohella toivoisin hänen saavan lapsuusmuistoja luonnosta. Haluaisin olla äiti, jonka kanssa voi käydä seikkailuretkillä lähimetsissä ja päästää mielikuvitus valloilleen. Mieheni suvun kautta hän saa varmasti kokemuksia vaikkapa kalastuksesta, josta myös itse olen lähivuosina oppinut pitämään. Naiivi kuvitelmani on lisäksi olla pullantuoksuinen äiti. Tai sämpyläntuoksuinen. Miten ihastuttava ajatus onkaan, että kotona tuoksuisi aina perjantaisin tuore leipomus. Lisäksi joulu on ollut minulle aina tärkeä juhlapyhä. Lapsuudenkodissani oli ihanat jouluperinteet, joista olen pitänyt tiukasti kiinni aina viime vuosiin saakka. Nyt haluaisin alkaa luomaan meille omia jouluperinteitä. Tänä jouluna vauva olisi vasta reilun kuukauden ikäinen. Silti ajatuksena on aloittaa jouluperinteiden luominen jo tänä vuonna. Itsetehty (eli mummin tekemä) joulukalenteri, josta löytyy pikku lahjoja joka aamu (okei, ehkä tämän aika on vasta ensi vuonna), yhdessä tehdyt jouluruoat, pitkä jouluaamu perheen kesken pedissä, vierailu isosiskon haudalla. Tulevaisuudessa ehkä pulkkamäessä käynti tai ulkoilu kauniina, lumisena joulupäivänä. Kyläilyt mummoloissa, kummeilla ja ystävillä. Joulukorttien ja -koristeiden askartelu yhdessä koko perheen voimin.

Kuten sanoin, haaveilla saa. Toivon, että haaveet muuttuvat todellisuudeksi juuri tämän vauvan kanssa. Uskon, että vauva olisi onnellinen kanssamme.

Koska viime postauksessa luetellut kivat jutut saivat mielen paremmaksi, taidan ottaa tavaksi tuon listan tekemisen. Tämän hetken hyvän mielen asioita;

- usean tunnin treffit eilen kahden vertaisystävän kanssa
- pieni kahvihetki juuri äskettäin ystävän kanssa
- Ilkka Remeksen uusin kirja, jonka mies toi yllätyslahjaksi alkuviikosta (tavoitteena siis oli saada minut lepäämään ja ottamaan iisisti)
- pitkä puhelu parhaan ystävän kanssa eilen
- mahassa villisti möyrivä vauva
- miehen kainalo, johon pääsen taas illalla
- aikaisin hämärtyvät illat, joiden ansiosta voi jälleen polttaa kynttilöitä
- veljen perheen näkeminen ylihuomenna
- vauvan sängyn päälle ripustettava Aarikan puinen mobile, joka on minun vauva-ajoiltani ja jonka äiti löysi pitkän etsinnän jälkeen lapsuudenkodistani

Leppoisaa syysviikkoa!

Voihan jännitys

Jännitys ja pieni pelko ovat palanneet takaisin arkeen. Aikaa sektioon on jäljellä niin vähän. Jännitys varmasti on ihan normaalia, tuleehan elämämme joka tapauksessa muuttumaan kuukauden sisällä radikaalisti. Pelon tunteesta haluaisin päästä eroon,  mutta se taitaa meidän tapauksessa tulla jännityksen luonnollisena kylkiäisenä.

Olen havahtunut siihen, että kaikenlainen tekeminen ja puuhailu kotona tuntuu hankalalta. Joudun oikeasti näkemään vaivaa ja ponnistelemaan että jaksan nousta sohvalta ja tehdä pakollisia valmisteluita vauvan tuloon liittyen. Päällisin puolin oloni on ollut hyvä, mutta nyt olen tajunnut että tuo äärimmäinen ponnistelu johtuu nimenomaan jännityksestä ja pelosta jonka olen väkipakolla sysännyt syvälle piiloon mielen sopukoihin. Jollain tavoin, tahtomattani, nuo tunteet ovat kuitenkin jälleen päässeet luikertelemaan hyvän olon seuralaiseksi koko ajan vahvistuen. Tällä hetkellä joudun oikeasti näkemään paljon vaivaa etten lamaannu. Voisin istua sohvalla tuntikausia ja tuijotella ulos, tekemättä mitään. En kuitenkaan halua päästää itseäni niin "huonoon jamaan", joten pakotan itseni tekemään päivittäin edes jotain. Tietoakaan ei kuitenkaan ole siitä pesänrakennusvietistä ja loputtomasta energiasta, joka minut valtasi esikoisen kanssa viimeisen odotuskuukauden aikana.

Jännityksen ja pelon sivuoireena on tullut mielihalu eristäytymiseen näiden viimeisten viikkojen ajaksi. Jollain tasolla mieleni tekisi lukittautua kotiin ja kaivautua ulos pesäkolosta vasta vauva sylissäni. Tuntuu siltä, että kotona saisin elää nämä viimeiset odotusviikot pienessä kuplassani, jota kukaan ei voi rikkoa. Välttyisin ylimääräisiltä stressitekijöiltä ja mm. "sitten KUN vauva tulee..." alkuisilta lauseilta, jotka edelleen saavat minut huutamaan pääni sisällä sanaa JOS!! Sitten JOS! Uskokaa pois, minä haluaisin ajatella KUN mutta näköjään ajatuksillani on täysin oma elämänsä, niitä ei voi hallita.

Oikeasti en tiedä onko eristäytyminen kuitenkaan niin järkevää, joten tervetuloa edelleen kylään ystävät ja sukulaiset :). Kyllä minä sitten älähdän jos en jaksakaan ottaa ketään vastaan.

Muutaman muun blogin esimerkkiä seuraten listaan tähän vielä tämän hetken positiiviset asiat, muistuttaakseni itseäni siitä että jännityksen ja pelon rinnalla elämässä on myös paljon kaikkea kivaa.

- maailman ihanin mies, jolla on loputon ymmärrys KAIKKIA pääni sisällä liikkuvia ajatuksia kohtaan
- lapseni; mönkivä vauva mahassa, joka saa hymyn nousemaan kasvoilleni harva se minuutti, sekä mönkivän vauvan kaunis enkelisisko, jota kaipaan joka hetki
- perhe ja ystävät, erityisesti veljen perheen tulo meille kylään noin viikon päästä
- kirpeän raikas syysilma, jota kohta ennusteiden mukaan seuraa ensilumi
- Once -leffan sountrack, jonka ostin eilen ja joka sisältää hemmetin hienoa musiikkia
- uni, joka maistuu vähän liiankin hyvin jännityksestä ja pelosta huolimatta
- ystävä, joka äsken soitti ja saimme pitkästä aikaa jutella piiiitkään

PALJON HYVÄÄ SIIS! (Heti tuli hyvä mieli kun luki tuon listan läpi.)



PS. Otan edelleen mielelläni kommentteja vastaan. Kiitollisena. Ilahtuneena.

Lääkärikontrollia ja pieniä vaivoja

Lähtölaskenta jatkuu. Noin kuukausi aikaa Örpin syntymään!

Aamun aloitukseksi kävimme lääkärikontrollissa kotipaikkakuntamme sairaalassa. Alkuun otettiin n. 20 minuutin ajan sydänkäyrää pikkuisesta. Nauroimme miehen kanssa, että vauvan sydämensyke kuulosti ihan höyryjunan puksutukselta. Välillä mentiin lujempaa, välillä hitaampaa. Möyrinnästä päätellen vauva oli hereillä ja sykkeet vaihtelivat 130 ja 180 välillä. Kovat kehut tuo käyrä sai sekä kätilöltä että lääkäriltä. Äiti ja iskä olivat kovin ylpeitä pikku Örpistä.

Lääkärin tutkimuksessakin kaikki näytti hyvältä. Painoa oli nyt hieman alle 2 200 g. Näyttää siltä että yhtä pikkuinen tästäkin tulee kuin isosiskostansa. Nelisen viikkoa aikaa enää pulskistua, joten kovin paljon yli kolmen kilon ei taideta päästä, jos siihenkään. Isosisko painoi vain 2875 g ja olin hieman elätellyt toiveita että Örppi olisi isompi. Jotenkin ajattelen, että Örppi olisi isompana myös hieman vahvempi selviytymään.

Kaikki muukin näytti tutkimuksessa olevan kunnossa. Kohdun kaulakaan ei ollut lyhentynyt eikä kohdunsuu avautunut. Ei ainakaan vielä ole pikku poju tulossa ulos. Onneksi. Sain vielä yhden ajan lääkärille viikkoa ennen sektiota. Haluan tuolloin tarkistaa tuon kohdunkaulan ja -suun tilanteen, jotta tiedän että onko ennen sektiota syntymisen vaara kovin suuri.

Muutoin alkaa fyysinen kunto olla aina vaan huonompi. Yritän edelleen sitkeästi jumpata kotona ja liikkua kipujen sallimissa rajoissa. Kunnon kävelylle en oikein enää pääse, mutta haravointi osoittautui oivalliseksi ulkoilumuodoksi. Harmi vaan että lehtiäkään ei riitä loputtomiin. Naureskelinkin miehelle, että pitäisikö mennä haravoimaan yleisiä tienvierustoja, kun oman pihan lehdet on haravoitu. No ehkei sentään. Yritän liikkua kotona puuhailemalla. Onhan sekin parempi kuin sohvalla makoilu. Liitoskivut ovat kyllä välillä aika hurjat. Joka aamu sängystä noustessa häpyluu naksuu ja paukkuu joka askeleella. Voin sanoa, että ei ole mikään miellyttävin tunne. Kävellessä vihloo ja sattuu vähän joka kohtaan lantiota ja alamahassa tuntuu voimakasta painetta. Kävelyn vähentyessä myös turvotus on lisääntynyt erityisesti käsissä ja jaloissa. Ja naamasta näytän omasta mielestäni ihan turvonneelta possulta. Onneksi verenpaineet ovat olleet hyvät, muutenhan tuo voisi olla merkki raskausmyrkytyksestä. Noh, kyllä nämä fyysiset ongelmat kestää leikin lailla verrattuna henkiseen kipuiluun. Ehkä tällä kertaa kipujen kestämisestä palkittaisiinkin lopussa.

Joka tapauksessa, tällä hetkellä on aika hyvä mieli ja turvallinen olo. En millään malttaisi odottaa vauvan tuloa, ja itku tulee kun vain ajattelenkin tuota mahassani potkuttelevaa pientä ihmettä. Ihana, rakas vauva. Meidän vauva. Viikonloppuna kun kävimme isosiskon haudalla, pyysin häntä katsomaan pikkuveikan perään, jotta hän pääsisi turvallisesti maailmaan ja kotiin. On jotenkin lohdullista ajatella että pikkuisella on oma suojelusenkeli.

Toivottavasti kaikki menisi hyvin loppuun saakka...

Kotoilua

Huh, viikko meni jälleen vauhdilla. Hämmentävää miten tällä hetkellä aika meneekin näin nopeasti. Nyt on enää vajaa 5 viikkoa sektioon ja alkaakin tuntua siltä että pikku puuhaa olisi vaikka joka päivälle. Vielä siis en ole ainakaan päässyt tylsistymään.

Kohta olen ollut jo kuusi viikkoa kotona sairaslomalla. Alkuun toki kiireetön elämä vaati totuttelua. Tuntui ahdistavalta, jos en ollut tehnyt mitään hyödyllistä tai ollut tehokas. Nyt voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että pääasiassa nautin arjestani. Annan itselleni luvan vain levätä jos siltä tuntuu ja menen täysin oman vointini ehdoilla. Tylsistymisen estämiseksi olen yrittänyt joka viikolle keksiä ainakin yhden menon keskelle päivää, jotta pääsen tuulettumaan. Esimerkiksi lounastreffit, kaupungilla käynnin tms. Tämä taktiikka onkin mainiosti estänyt seinien kaatumisen päälle, varsinkin jos meno ajoittuu suurin piirtein keskelle viikkoa. Maanantain olen yleensä ihan poikki ja pyhitän usein sen päivän lepäilylle. Tiistaina yritän vähän puuhailla jotain kotihommia, kuten leipoa, ja loppuviikosta onkin viikkosiivouksen aika. Viikonloppuisin meillä on käynyt paljon vieraita.

Todiste. Kyllä, meilläkin aletaan
valmistautumaan vauvan tuloon.

Nyt, kun aikaa Örpin syntymään on enää alle viisi viikkoa, olemme aloitelleet  laittamaan kotia valmiiksi. Sunnuntain urotekona kasaan saatiin makuuhuoneen uusi lipasto, eteisen hylly sekä molemmat hoitopöydät (meillä on kaksikerroksinen koti, joten molempiin kerroksiin laitettiin hoitopöytä). Jäljellä on enää pinnasänky ja rullaverhojen asentaminen. Nyt alkuviikolla pesin jo osan vauvan vaatteista ja laitoin hoitopöydän laatikoihin.

Täytyy kyllä myöntää että hienoinen ahdistuksen aalto pyyhkäisi ylitse kun olin saanut vaatteet lajiteltua laatikoihin. Entä jos joudunkin laittamaan ne jälleen pois käyttämättömänä? Oliko kuitenkin liian aikaista? Mies lohdutti minua sanomalla, että ihan kuin isosiskonsa, tämäkin vauva ansaitsee että valmistaudumme hänen tuloonsa. Kukaan ei voi luvata meille, että hän kotiin tulee. Se riski on vain otettava. On vain yritettävä luottaa. Muuta emme voi. Totesin, että tällä kertaa vaatteet varmaan jäisivät paikoilleen laatikoihin, jos tulisimme kahdestaan kotiin. En vain pystyisi enää toista kertaa pakkaamaan niitä pois.

Itsetehty pipo

Periaatteessa meillä on tällä hetkellä kaikki tarpeellinen hankittuna. Amme taitaa olla ainoa joka vielä puuttuu. Jonkin verran saamme vielä veljenpoikieni vauvanvaatteita. Lisäksi mummi, eli minun äitini, on tehnyt ihanan villapuvun pikkuiselle, jonka saamme postitse jossain vaiheessa. Lisäksi mummilla on tekeillä muutamat housut ja hupparit Metsolan kankaista, jotka tilasin viime kuussa. Itse sain jokin aika sitten valmiiksi villapipon Örpille. Siitä tuli yllättävän kiva.

Kankaat Metsolasta.

Kaiken puuhailun keskellä on ollut todella liikuttavaa seurata, miten mieskin odottaa niin suurella innolla vauvaa. En tietenkään sitä koskaan epäillytkään, etteikö hän odottaisi, mutta on ihanaa miten hän näyttää intonsa niin vahvasti. Parhaita arjen hetkiä ovatkin ne, kun saamme yhdessä laitella kotia tai jutella tulevasta. Miettiä jo varovaisesti vaikkapa ristiäisiä tai ihan vain sitä, millaista arkemme tulee vauvan kanssa olemaan. Pohtia nimivaihtoehtoja tai hassutella vauvan tarvikkeiden kanssa. Tässäpä vielä esimerkki tuosta hassuttelusta. Mies päätti testata käytännössä, miten turvakaukalo oikein toimii. Saimme ainakin kunnon naurut ja tulipahan todettua että isompikin tyyppi kaukaloon sopii :). On minulla kyllä ihana mies <3

Ihaa -aasi Gracon kaukalossa.

ps. Taisin tässä kuvien kautta "vahingossa" paljastaa, kumpi meille on tulossa, tyttö vaiko poika. No, eipä tuota ole niin salaisuutena jaksettu pitää muutenkaan :)

Millainen äiti olen?

Ajatukset ovat jo tosi paljon siirtyneet synnytyksen jälkeiseen elämään. Mikä on itseasiassa mukava huomata, sehän vain tarkoittaa sitä että olen alkanut olemaan vähän luottavaisemmalla mielellä.

Nämä ajatukset, mitä päässä pyörii, ovat selkeästi sitä kuuluisaa "valmistautumista äitiyteen". Jo esikoisen odotusaikana toki tein samaa ajatustyötä, mutta hieman eri näkökulmasta. Tuolloin pohdinnassa oli mm. imetyksen sitovuus (kyllä, olin aluksi kauhuissani ajatuksesta, että istun vain kaikki päivät rinnat paljaana neljän seinän sisällä), oman ajan puute ja parisuhteen muuttuminen. En toki ollut loppujen lopuksi varsinaisesti ahdistunut näistä asioista, mutta muistan paljon miettineeni ko.aiheita. Se oli valmistautumista tulevaan. Nyt kylläkin nuo mietteet hieman hävettää.

Nyt mielessä eivät pyöri enää samat aiheet. Odotan imetystä innolla ja toivon sen onnistuvan, luotan vakaasti parisuhteeseemme ja siihen että arki perheenä sekä omankin ajan löytyminen järjestyy. Tällä kertaa, tässä odotuksessa pohdin laajemmin äitiyttä. Millainen äiti olen? Onnistunko äitiydessä? Entä jos kaiken kokemamme jälkeen väsyn totaalisesti tai jopa masennun? Näihin ajatuksiin on vaikuttanut vahvasti esikoisen menetys; edelleen koen epäonnistuneeni äitiydessä ensimmäisellä kerralla, koska en pystynyt suojelemaan tytärtäni. Menetyksen vuoksi voimavarani eivät edelleenkään ole entisellään jonka vuoksi väsyminen ja masentuminen pelottaa normaalia enemmän. (Välihuomautuksena, kuvitelmani vauva-arjesta eivät ole naiivit, eli tiedän kyllä että kaikki väsyvät jossain määrin ja että vauva-arki on raskasta. Omalla kohdallani pelkään enemmänkin uupumista). Hieman näitä pohdintojani auttoi keskustelu psykologin kanssa. Hän loi minuun uskoa, että en selkeästi ole helposti masentuvaa tyyppiä ja että voimavarani ovat todennäköisesti paremmat kuin itse tiedänkään; selvisinhän ensimmäisestä suruvuodestakin masentumatta, olen löytänyt tyttären kuolemasta huolimatta paljon iloa elämääni ja pystyn aina jostain kaivamaan positiivisuutta ajatuksiini. Oli miten oli, joka tapauksessa toivon että pystyn olemaan hyvä äiti. Kaiken koetun jälkeen olisi hirveää epäonnistua siinä, mitä olen periaatteessa odottanut jo yli kaksi vuotta.

Mitä epäonnistuminen kuitenkaan loppupeleissä tarkoittaa? Siihen en edes itse tiedä täydellistä vastausta. Omissa kuvitelmissa haluaisin olla aktiivinen vanhempi. Harrastaa lapsen kanssa, touhuta paljon, tehdä metsäretkiä ja muuta jännittävää, antaa sopivissa määrin virikkeitä, elämyksiä ja uusia kokemuksia. Ja kaikkein tärkeimpänä, tuoda lapsen elämään iloa sekä antaa rajattomasti rakkautta ja turvallisuuden tunnetta. Tehdä paljon asioita kodin ulkopuolellakin ja antaa lapselle tunteen että hänen elämässään on useita turvallisia aikuisia äidin ja isän lisäksi. Tällainen äiti olen aina kuvitellut olevani. Kerroin myös näistä ajatuksista psykologille. Suoraan sanottuna olin helpottunut hänen vastauksestaan, sillä hänen lausahduksensa vapautti minut osittain tästä epäonnistumisen pelosta; ensimmäisen vuoden aikana lapsi tarvitsee kaikista eniten vanhempiaan. Ei muuta. Ei harrastuksia, kyläilyreissuja tai muita menoja. Vain ja ainoastaan vanhempiaan, heidän läheisyyttään ja rakkauttaan. Jos pystyn sen antamaan, olen onnistunut. Kaikki muu tulee positiivisena lisänä, omien voimavarojen ja jaksamisen sallimissa rajoissa. Miten vapauttava ajatus.