Kotona

On jo jonkin aikaa tehnyt mieli kirjoittaa kuulumisia, mutta en vain ole jaksanut ja malttanut. Aloitettakoot kuitenkin sillä tärkeimmällä, eli kaikki on tällä hetkellä hyvin. Olemme kotona. Kotona! Ja mikä tärkeintä, kolmestaan.

Poika syntyi suunnitellulla sektiolla 12.11. klo 8.25. Terve poika, jolla on isänsä kasvonpiirteet ja äitinsä tumma tukka sekä ruskeat silmät (tiedän, kaikilla vauvoilla pitäisi olla tumman siniset silmät, mutta voin melkein vannoa että pojalla ne ovat tummanruskeat).

Itse leikkaus meni hyvin, vaikka itse olin ehkä vähän shokissa. Maailman ihanin näky oli, kun mieheni vielä tuli ennen hänen ja pojan teholle lähtöä viereeni, ja poika oli hänellä kengurussa sylissä. Sylissä! Miten normaalia se varmaan niin monelle vanhemmalle onkaan, mutta meille se oli ainutkertaista. Ihmeellistä. Esikoinen ei koskaan elävänä päässyt syliimme.

Minut vietiin heräämöön ja poika sekä isä lähtivät teholle, kuten alun perin oli sovittukin. Ensimmäiset tunnit olivat kuitenkin raskaita, erityisesti miehelle. Pojan hengitys olikin hieman limaista, jonka vuoksi hänelle laitettiin eräänlainen hengitystä avustava laite nenälle (en muista nimeä). Laite oli kuitenkin täsmälleen sama kuin esikoisella oli. Voitte kuvitella tuon järkytyksen. Mies kertoi että hetken hänestä oli tuntunut, että taasko tämä kaikki alkaa, juuri samalla tavalla, yhtä huonosti. Pojalle alettiin tiputtaa antibiootteja varalta ja hänelle tehtiin veriviljelyt, erityisesti b-streptokokin kartoittamiseksi. Tulehdusarvoja päätettiin seurata säännöllisesti. Hoitajat meinasivat laittaa kuvan pojasta minulle, jossa hänellä oli kaikki nuo laitteet päällä. Luojan kiitos mies oli sanonut että ei ehkä ole hyvä ajatus, ne tuovat liian rajusti vanhat muistot mieleen. Ja kyllä täytyy myöntää, että myöhemmin kuvan nähtyäni totesin miehen olleen oikeassa.

Veriviljelyt näyttivät onneksi negatiivista ja tulehdusarvot olivat normaalit. Hengitystä avustavasta laitteesta päästiin eroon jo kahdessa tunnissa, silloin kun saavuin heräämöstä teholle. Sain pojan heti rinnalle ja se oli ihmeellistä. Imuotekin löytyi heti. Jossain vaiheessa saimme kuitenkin tietää että minun veriryhmän (rh-) vuoksi pojalla oli abo-immunisaatio josta aiheutui bilirubiiniarvojen nousu. Poika joutui sinivalohoitoon. Bilirubiini ei laskenut helpolla, ja vasta viidentenä sairaalapäivänä hän pääsi teholta vierihoitoon, jossa valohoitoa edelleen jatkettiin. Olimme kuitenkin jo teholla paljon pojan luona, lähes kaiken ajan. Kävin häntä yölläkin syöttämässä, ja perushoidot kuten vaipanvaihdot ja pesut saimme hoitaa itse aina kun olimme paikalla. Kotiin pääsimme vasta yhdeksäntenä päivänä syntymästä.

Sairaala-aika oli miehelle ja minulle yhtä vuoristorataa. Välillä oli hyvä olla, olimme toiveikkaita ja onnellisia. Välillä pelotti niin paljon että paniikin hetkinä huomasin miettiväni tulevia hautajaisia. Muistot alkoivat kummitella ja esikoisen kanssa koettu meni sekaisin nykyhetken kanssa. Itkin harva se hetki. Vasta kun saimme pojan omaan huoneeseemme vierihoitoon, olo helpottui. Pääasiassa sairaalahenkilökunta oli ihanaa. He huomioivat meidät todella hienosti ja ottivat huomioon menneisyytemme. Selkeästi kaikki olivat tietoisia että olimme menettäneet tyttäremme. Erityisesti tehon hoitajat olivat mitä mahtavimmat. Lämmin kiitos heille ja kaikille muillekin meitä hoitaneille.

Poika on ihmeellinen. Rakkauden määrää ei voi sanoin kuvata. Tottakai tunnen yhtä suurta äidinrakkautta esikoistakin kohtaan, mutta tämä rakkaus on jollain tapaa erilaista. Saanhan nyt hoitaa häntä, tutustua häneen ja osoittaa rakkauttani jatkuvasti. Poika on todella kiltti. Syö paljon ja ahnaasti, nukkuu hyvin, antaa öisin äidin sekä isänkin nukkua ja seurustelee jo mukavia pätkiä hyvinkin virkeänä. Potkii ja huitoo käsiään unissaan. Ynisee maailman hellyyttävimmällä tavalla. Huutaa tarvittaessa. Ihana, hellyyttävä tapaus. Temperamenttinen ja voimakastahtoinen. Hassu. Saa äidin nauramaan ääneen harva se hetki. Rakastettava. Syötävän suloinen.

Tottakai pelkään kaikkea ja koko ajan. Olen huolestunut jos hän nukkuu paljon. Olen huolissani jos hän valvoo virkeänä pitkään. Säikähdän ja mittaan heti kuumeen jos hän tuntuu lämpimältä. Tarkistan jatkuvasti, hengittääkö hän. Eniten maailmassa pelkään menettäväni hänet. Mutta kaikki tämä on varmasti normaalia. Nyt saan olla äiti, pojan hyvinvointi on minun ja mieheni vastuulla. Eikä tämä huoli lopu varmasti koskaan.

Tuntuu hyvältä, että heti kotiin päästyämme hän vain loksahti osaksi perhettämme. Arki tuntuu juuri oikeanlaiselta, täydelliseltä. Ihan kuin hän olisi aina asunut täällä. Hän kuuluu tänne, meidän luoksemme.

Viimeiset mietteet ennen h-hetkeä

Tässä taitaa tulla viimeinen päivitys ennen synnytystä. Vielä siis ollaan kotona, mutta reilun viikon sisään taidamme olla jo vähän viisaampia tulevaisuuden suhteen.

Tämä viikko on mennyt nopeasti. Outoa. Luulin, että mitä lähemmäksi synnytys tulee, sitä hitaammin aika matelee. Joka päivälle on kuitenkin ollut puuhaa ja illatkin olemme pitäneet itsemme suht kiireisinä. Alkuviikosta ajatukset hyrräsivät päässä enkä saanut oikein nukuttua. Ei oikeastaan mikään erityinen tietty asia mietityttänyt, kunhan vaan kaikki tuleva, mennyt ja nykyinen mylläsivät päässä yhtenä mustana möykkynä. Keskiviikkona aloitin päiväkirjan kirjoittamisen, ja kappas! Hyvästi unettomuus! Viime yönä taisin nukkua kaikki univelat pois makoisilla 10 tunnin unilla. Aaah! Eli vanha kikka toimi. Puran silkkaa ajatuksenjuoksua päiväkirjaan sen enempää miettimättä juuri ennen nukkumaanmenoa, ja näin ajatukset eivät häiritse yöllä.

Pelko on väistynyt jonnekin taka-alalle. En tiedä olenko sysännyt sen pois mielestä jonnekin kauas pimentoon vai eikö minua enää vain pelota niin paljon. Joka tapauksessa, nyt enemmänkin vain jännittää. Ja kihelmöi. Joka tapauksessa kohta tapaamme pienen poikamme. Pikku-Örpin. Se on nyt tärkeintä. Sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, mietin vasta sitten. En halua surra tai murehtia etukäteen sellaista mitä ei ole tapahtunut. Kunpa pystyisin ajattelemaan näin loppuun saakka. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta nyt ainakin mennään näillä fiiliksillä.

Tiistaina kävimme vielä viimeisessä kontrollissa lääkärillä. Mahassa möllötteli kolmen kilon Örppi joka teki aktiivisesti hengitysharjoituksia. Kaikki oli hyvin. Lääkäri sanoi, että saamme tulla herkästi käynnille vielä jos liikkeitä ei tule niin paljoa tai jokin muu asia huolettaa. Ja että voimme tehdä liikelaskentaa tarvittaessa. Onneksi tämän pojun kanssa liikelaskennalle ei ole tarvetta. Silloin kun on leikkien aika, vaaditut kymmenen liikettä mitkä pitäisi tulla tunnin aikana, tulevat täyteen 5-10 minuutissa. Muutenkin poju on ollut todella touhukas. Hyvä niin.

Fyysisesti olo alkaa olla jo sitä luokkaa, että pääsisikö jo synnyttämään?!? Turvottaa varsinkin käsiä niin paljon että aamuisin kämmeniä ei saa nyrkkiin. Iltaisin kun yritän saada sukkia pois jalasta, ärräpäät lentelevät. Kun ei taivu niin ei taivu. Aamulla herään yleensä lantiokipuun tai supistuksiin. Happi ei kulje ja hengästyn jo leivän syömisestä. Kauhistus jos ajattelisi että tässä kropassa olisi yhtään isompi vauva. Ei tähän 157 sentin lyhyeen runkoon Örppiä isompaa mahtuisi. Liitoskivut ovat jo vanhaa kauraa, niihin olen tottunut. No, millään näillä vaivoilla ei ole mitään väliä loppupeleissä. Kunhan vauvalla on hyvä olla ja hän pääsee turvallisesti maailmaan, minäkin kyllä kestän. Yritän kovasti uskoa siihen, että kaikki tämä vielä palkitaan.

Mitä blogille tapahtuu synnytyksen jälkeen, sitä en osaa sanoa. Toivon, että en tarvitse ainakaan paikkaa, mihin purkaa uutta surua. Enkä tiedä, miten osaisin kirjoittaa vauva-arjesta. Toisaalta kirjoittaminen on iskostunut niin tiiviiksi osaksi elämääni, että en tiedä osaanko lopettaa. Sen näkee sitten myöhemmin, mitä blogille tapahtuu. Toki jossain vaiheessa tulen ainakin kertomaan, miten meillä meni.

Kiitos kaikille lukijoille matkasta tähän saakka. Ainakin blogin tilastojen mukaan teitä on ollut paljon. Ja erityiskiitos teille, jotka olette jaksaneet kommentoida kirjoituksiani sekä jakaa ajatuksianne ja kokemuksianne. Olen saanut teiltä valtavasti tukea ja kannustusta. Tämä blogi on ollut suurtakin suurempi voimavara tällä surun ja onnen sekaisella matkallamme. Mitään en toivo enempää, kuin että saisin pian tulla kertomaan tänne onnellisia uutisia.

Loppusuoran tunnekuohuja

Päivät vähentyvät. Enää ei ole pitkä aika, niin näemme pienen poikamme. Miten odotankaan sitä! Malttamattomana, kärsimättömänä. Pelokkaana.

Viimeinen viikko on ollut todella raskas. Arvasinhan minä, että ei tämä loppuaika helppoa tule olemaan, mutta yllätyin silti sen raskaudesta. Mikä siihen on vaikuttanut? Kaikista eniten käynti synnytyssairaalassa keskiviikkona. En jaksa tuota käyntiä purkaa sen tarkemmin, mutta pähkinänkuoressa; teimme suunnitelman sektiolle, eli päivä lyötiin lukkoon, jonka lisäksi päätimme vauvan seurannasta lastenlääkärin kanssa. Periaatteessa kaikki vaikuttaa todella hyvin suunnitellulta, turvalliselta. Siltä että kaikki otetaan varman päälle. Hyvä niin. Vauva menee aluksi teholle isän kanssa. Varmuuden vuoksi. Tulehdusarvoja seurataan koko sairaalassaoloaika. Myös varmuuden vuoksi. Vaikka itse päätimme tuosta teholle menosta, se ehkä kuitenkin tuntui raskaimmalta asialta minulle. Ehkä pelkään että oma pää ei kestä, kun tilanne on tavallaan niin samankaltainen kuin tytön kanssa; joudun yksin heräämöön, saan sinne kuvan vauvasta, ja olen epätietoinen siitä, miten vauva voi. Sitä kun ei osaa vielä arvata, miten oma mieli toimii. Pystynkö ajattelemaan järjellä vai vievätkö tunteet voiton.

Lastenlääkäri vaikutti olevan todella pätevä, luottamusta herättävä. Silti muutama sanottu asia jäi kummittelemaan päähäni. Mielestäni hän kyseenalaisti sektiopäätöksemme. Olisi kuulemma niin tärkeää että vauva saisi olla äitinsä luona alusta saakka. Nythän olen heräämössä aluksi. Ahdisti tuollainen kyseenalaistaminen. Mielestäni on tärkeintä, että vauva ei ole yksin (=isä on hänen kanssaan) ja että mitään riskejä streptokokin kanssa ei oteta. Minulle tärkeintä on, että hän selviää hengissä. Nyt olen kuitenkin alkanut potea syyllisyyttä sektiosta. Nuo sanat jäi niin vahvasti pyörimään päähäni. Mielestäni oli aika epäasiallista alkaa viime tipassa kyseenalaistamaan synnytystapamme. 

Itkin tuon keskustelun aikana paljon. Mielestäni lastenlääkäri ei osannut täysin käsitellä tuota olotilaani. Hän mainitsi, että olisi hyvä surra menetys ennen kuin tekee uutta vauvaa. No, ei hän ihan noilla sanoilla ja noin suoraan sitä sanonut, mutta siihen suuntaan kuitenkin. Miten tuo kommentti suututtaa edelleenkin! Selkeästi hän ei ole kokenut tällaista menetystä. Koska jos olisi, hän tietäisi, että suru ei lopu KOSKAAN. Olen huomannut, että onni ja suru kulkevat nykyään elämässäni käsi kädessä. Suren esikoista, ja samalla olen onnellinen pojasta. Nämä tunteet eivät syö toisiaan. Suru ei poistu, mutta ei onnikaan himmene. Rakastan yhtä paljon molempia lapsiani. Olen aika vakuuttunut, että vaikka olisimme odottaneet vaikka parikin vuotta ennen kuin yritämme uutta vauvaa, synnytys olisi silloinkin pelottanut yhtä paljon kuin nyt.

Loppuviikko oli todella raskas. Mieskin oli jo huolissaan, miten jaksan. Miten kestän tämän loppuajan. Olotilaani sekoittuivat suunnaton pelko vauvan selviämisestä, syyllisyys pahasta olosta (että paha mieli vaikuttaa vauvaan) ja yleinen ahdistus. Ja lääkärin sanat, jotka kummittelivat mielessäni. Kun ahdistus erityisesti iltaisin iski, putosin jonnekin todella syvälle. Paniikkia, hysteriaa suorastaan. Sitä se oli. Eikä siihen auta kuin itku. Ja miehen läsnäolo.

Onnekseni perjantaille oli sovittu aika psykologille. Kerroin näistä asioista ja sain todella hyvin apua mietteisiini. Ensinnäkin, keskustelun ansiosta ymmärsin että syyllisyyttä on turha potea. Saan olla surullinen, saan ikävöidä tyttöä, saan pelätä tulevan puolesta. Olisi kumma jos en pelkäisi. Lisäksi loppuraskauden hormonit varmasti vaikuttavat tunnekuohuihin. Psykologi selitti hyvin, että monesti loppuraskaudessa naisilla on todella vahva "tarrapinta"; muiden sanomiset loukkaavat herkemmin, jäävät soimaan päähän ja tuntuvat pahalta. Siltä se todella tuntuukin. Kaikki sanomiset jäävät iholle. Lisäksi olen todella auki. Haavoittuva. Se varmasti vaikuttaa näihin pelon hetkiin. Onneksi sain vielä ylimääräisen ajan psykologille ensi viikolle. Puhuminen auttaa, ja nuo uudet näkökulmat asioihin mitä häneltä saan. Toinen minkä päätin aloittaa, on päiväkirja. Se toimi silloinkin, kun esikoinen kuoli. Ehkä se toimisi nytkin. Sinne voin kirjoittaa kaikesta, sellaisestakin, mitä en tänne blogiin halua purkaa.

Olimme jo miehen kanssa vähän miettineetkin, että pitäisikö keksimällä keksiä puuhaa ensi viikon illoille. Jotta aika menisi nopeampaa. Psykologi ehdotti samaa. Eilen jo todistimme että puuhailu auttaa, eilinen oli nimittäin hyvä päivä. Siivoilimme, järjestelimme keittiön kaappeja, kävimme haudalla. Nautin todella paljon yhdessä touhuamisesta. Nyt sitten yritän miettiä joka päivälle jotain tekemistä, jotta aikaa miettimiselle ei jäisi turhan paljoa. Vauvan peitto on ihan loppusuoralla, sen teen ainakin. Lisäksi voisin tehdä uuden seinäkalenterin ensi vuodelle Ifolorin nettisivuilla. Mitähän muuta...

Ei ole pitkään. Kyllä tämä tästä.