Blogin loppu

Pitkästä aikaa. En ole edes vilkaissut bloggerin tiliä moneen kuukauteen ja yllätyksekseni blogissani vieraillaan edelleen runsaasti. Ei ole kylläkään yllätys että yleensä tänne löydetään "lapsen kuolema" tai "streptokokki" hakusanoilla. Sinänsä kuitenkin sääli, koska nuo kaksi asiaa ovat vain yksi pieni osa elämääni. Tämän vuoksi onkin ollut aika laittaa tämä blogi pakettiin. Tämä on viimeinen kirjoitukseni.

Poika on nyt vuosi ja kaksi kuukautta vanha. Ajatella, meillä on noin iso poika eikä pahin pelkoni ole käynyt toteen. Ihmeellistä. Arki on välillä hyvinkin haastavaa, välillä hyvin ihanaa. Olenkin monesti miettinyt, olisinko jaksanut kotona oloa ja vauva-aikaa paremmin ilman tyttären menetystä. Sillä myönnettävä se on, kyllä tytön kuolema verotti voimavarojani pysyvästi. Muutti minua ihmisenä. Toivon mukaan poika on kuitenkin saanut kokea onnellisen vauvavuoden. Parhaani yritin, vaikka joka hetki ei tuntunutkaan siltä että jaksaisin ihan sataprosenttisesti.

Hän on ihmeellinen. Kävelee jo vauhdilla, päristelee autoilla, hymyilee paljon. Toki on myös kovin kiinni minussa, vaikka edelleen miehen kanssa hoidamme poikaa tasapuolisesti molemmat. Ehkä se kuuluu ikään. Välillä koen sen raskaaksi. Silti yritän sylitellä aina kun poika sitä haluaa. Poika rakastaa puiston liukumäkeä, jääkaappimagneetteja, ilman vaippaa juoksentelua, saunomista. Sitä paremmin viihtyy, mitä enemmän on ihmisiä. Syö kaikkea, mitä nenän eteen laitetaan. Välillä lusikoi ruokaa jo itse, mutta pääasiassa syötetään. Hujahti pituutta äskettäin ja 80 senttiset vaatteet joutivat varastoon. 

Entä äiti? Minä. Rakastan poikaa eniten maailmassa. Lähden töihin nyt keväällä. Aloitan pehmeällä laskulla. Tammikuussa teen muutaman päivän, kun mies on vapaalla. Helmikuussa pari viikkoa puolipäiväisenä kun mies pitää loput isyysvapaat. Maaliskuussa pojan on tarkoitus aloittaa puolipäivähoito. Näillä näkymin menen silloin puolipäiväisesti töihin.

Parhaimmillaan kotona on ihanaa, pahimmillaan aika hermoja raastavaa. Sitähän se arki on varmasti kaikilla. Kun poika täytti vuoden, aloin kaivata enemmän omaa aikaa ja parisuhdeaikaa. Ehkä jälkimmäistä vielä enemmän, sillä parisuhde on ollut käytännössä tauolla koko vauvavuoden. Kun poika oli vuoden ja kuukauden, pääsin Helsinkiin viikonloppu"lomalle" kaverin kanssa. I-HA-NAA. Miehen kanssa olemme tehneet tunnin parin irtiottoja kun siihen on tullut tilaisuus. Tammikuun lopussa olemme ensimmäistä kertaa päivän, illan ja periaatteessa yönkin erossa pojasta, kun menemme ystävän häihin johon poika on hankala ottaa mukaan. Isovanhemmat tulevat hoitamaan poikaa. Ajelemme yöllä kyllä kotiin, mutta taidamme nukkua vierashuoneessa ja poika isovanhempien kanssa. Odotan jännityksellä tuota päivää. Mielestäni poika on jo niin iso että hänen pitäisi osata olla jo yksi yö hoidossa.

Lähipiiriin on syntynyt vauvoja ja olen ollut näistä pienistä ihmeistä tohkeissani. Tyttöjä vieläpä. Vilpittömästi olen onnellinen ja kiitollinen että kaikki on mennyt hyvin näillä perheillä enkä malta odottaa että pääseen tapaamaan nämä pienokaiset <3. Vauvojen syntymät ovat kuitenkin tuoneet muistot omista synnytyksistä mieleen ja olenkin saanut huomata, että vieläkään en ole päässyt sinuiksi omien synnytysten kanssa. Koen edelleen, että kehoni on viallinen, kun en tyttären kohdalla pystynyt saattamaan häntä maailmaan alateitse. Saatikka pitämään häntä elossa. Suren, että meidän synnytyksiä on molemmilla kerroilla varjostanut pelko, ahdistus ja epätietoisuus. Tiedän, että tärkeintä on tuo pieni poika, joka NYT on tuossa kanssamme, mutta silti en voi olla surematta synnytyksiä. Taitaa olla niin, että vain äidit voivat ymmärtää tämän ajatuksen; synnytyksen pitäisi olla naiselle maailman luonnollisin ja elämän onnellisin tapahtuma. Meidän kohdalla tämä ei ole toteutunut ja tuskin koskaan toteutuukaan. Koen edelleen epäonnistuneeni naisena. En pystynyt synnyttämään, en onnistunut kunnolla imettämään, ja molemmat lapsemme joutuivat suoraan synnytyksen jälkeen teholle. Ei rinnalle, ei syliin. Teholle. Noh, tarkoitus ei ollut nyt alkaa purkamaan omia ahdistuksia, vaan todeta, että paljon on vielä mielen päällä käsittelemättömiä asioita.

Nyt kuitenkin vetäydyn tästä blogista pois. Itse surua ei ole ollut tarvetta käsitellä enää vähään aikaan. Se on tuolla taustalla, mutta olen täysin sinut sen kanssa. Meidän perheeseen kuuluu enkeli ja elävä poika. Tällainen on meidän kokoonpano. Nyt aion nauttia ajasta pojan kanssa, ajasta oman perheen kanssa. Uuden vuoden lupauksena olen päättänyt olla vielä enemmän läsnä pojalleni (pois kännykät ja tabletit meidän yhteisestä ajasta) sekä hoitaa paremmin parisuhdetta.

Nautitaan kaikki niistä arjen pienistä onnellisista hetkistä <3

Tyhjä mutta onnellinen

Ei ole huvittanut kirjoittaa. Tyhjä pää. Kaikki on ihan hyvin. Nimenomaan "ihan hyvin". Mitä sellaisesta sitten voisi kirjoittaa? Vaikka itse tykkäänkin lukea muista blogeista perusarkijuttuja, soseohjeita ja muuta tavallista, minusta ei ole niistä kirjoittamaan.

Poika, 7,5 kk, voi hyvin. Hän käyttää 74 vaatteita, istuu lattialla tuetta, nytkyttää konttausasennossa, peruuttaa mahallaan useita metrejä ja huutaa kun menee väärään suuntaan. Syö kaikkea mitä annetaan, pomppisi aina jos joku vaan pomputtaisi, nukkuu yöt hyvin, on selkeästi välillä tylsistynyt, on innostunut dublo legoista. Testaa äidin periksiantamattomuutta itkupotkuraivareilla, nauraa ja hymyilee herkästi, kitisee hampaitaan (paljon!), ei vieläkään kunnolla vierasta. Sairastaa juuri elämänsä ensimmäistä räkätautia, kuumeettomana onneksi. Hän on kaunis, rakas, suloinen.

Itselläni menee välillä oikein hyvin, välillä huonommin. Pitkän aikaa kotona oli kivaa, mutta naps vaan, sitten alkoi kesäaika. Kaikki pojan harrastukset ovat tauolla, joten juttuseuraa muista äideistä ei ole (tarpeeksi). Vettä sataa, joten lenkille ei pääse. Joo, valivali, onhan minulla maailman ihanin poika. Eikö se riitä? Ei näköjään. Koska yksinkertaisesti minua ei ole tehty neljän seinän sisällä kököttäväksi kotiäidiksi. Tällä hetkellä siis seinät kaatuu päälle. Olen kiukkuinen iltaisin. Kaipaan kerhoa, muskaria, treffejä ystävien ja muiden äitien kanssa. Toivon mukaan tilanne muuttuu, kunhan poika parantuu. Nyt on pitänyt ne vähätkin treffit perua pojan flunssan vuoksi. Ja miehen loma! Siihen on enää 2,5 viikkoa!

Tavallista arkea. Sellaista täällä elellään. Seinätkaatuupäälle -fiiliksestä huolimatta olemme onnellisia, koko perhe.

Blogi jää nyt määrittelemättömän pituiselle tauolle. En tiedä jatkanko kirjoittamista enää. Kiitos teille lukijoille ja hyvää elämän pituista matkaa kaikille!

Eri ihminen

Ha! Jotain on tapahtunut. Mieliala on jo pitkään ollut hyvä, meillä on pojan kanssa itseasiassa tosi hauskaa yhdessä ja väsymyksen pahin kärki on taittunut. Ihan tarkkaan en tiedä mitä tapahtui. En nuku sen enempää kuin aiemminkaan eikä muutenkaan arjessa ole tapahtunut muutoksia. Silti olen kuin eri ihminen.

Tai no, muutama pieni muutos on tapahtunut. Olen päättänyt päästä raskauskiloista (hurjat 3 jäljellä :D) + parista muustakin kilosta eroon. Näin ollen ruokavalio meni täysremonttiin ja herkut on rajattu yhdelle päivälle viikossa. Olen alkanut käydä salilla ja aaaaah miten nautinkaan juoksumattorääkistä! IHANAAAA! Plus että salilla saan totaalista omaa aikaa. Sekin ihanaa. Aloitimme myös miehen kanssa lankutushaasteen, joka on facebookissakin kiertänyt. Nyt olemme 90 minuutissa. Tappohommaa, mutta tekee hyvää! Ehkä tämä kaikki on vaikuttanut jaksamiseen. Kunto kohentuu, kilot karisee, mieli on virkeä. Ja saan jotain muutakin ajateltavaa kuin kakkavaipat ;).

Poika on kyllä hassu ja hauska kaveri. Viimeset neljä päivää täällä on vaan naurettu, naurettu ja kiljahdeltu. Hauskaa arkea. Huomaa kyllä, että meillä ei ole enää pikkuvauvaa joka vaan olla möllöttää. Poika on niin kiinnostunut ja innostunut kaikesta että kyllä äitiä naurattaa! Eteenpäin meillä ei vieläkään mennä, mutta yritys on entistä kovempi. Kääntymistä mahalleen tehdään joka paikassa, koko ajan. Lattialla, hoitopöydällä, sängyssä. Heh, treeniä treeniä. Tällä viikolla koottiin syöttötuoli ja varovasti ollaan kerran päivässä sitä testailtu. Hyvinhän tuo siinä jo napottaa. Olisitte nähneet sen ilmeen kun ekaa kertaa pääsi pöydän ääreen. Naamalle levisi maailman levein hymy ja poika oli selkeästi ylpeä saavutuksestaan. Hahaa, MINÄ pääsin samaan pöytään muiden kanssa! Katsokaa minua! Ihana mussu <3.

Poika on ensi maanantaina jo 6kk. En meinaa käsittää.

Toukokuu

Toukokuu on jo ovella. Ristiriitaisin tuntein olen sitä jälleen ottamassa vastaan. Toisaalta onnellisena, toisaalta haikean surullisena. Toukokuussa on minun syntymäpäivä, pojan puolivuotispäivä (ei voi olla niin iso poika jo!) ja tyttären 2-vuotispäivä. Kaksi vuotta. Minun pikkutyttö olisi jo 2 vuotta.

Toukokuun tulon myötä tytär on ollut paljon mielessä. Huomaan, että en päästä häntä liiaksi mieleen, pelkään mitä tapahtuisi. Pojan vuoksi minun pitää elää tätä hetkeä. Hän on liian pieni vielä katsomaan äidin surua kun ei ymmärrä miksi äiti itkee.

Mutta siellä mielen sopukoissa tuo kahden vuoden takainen jälleen kummittelee. Jälleen, niinkuin viimekin vuonna, kevään ja kesän tuoksut, auringon kirkkaus, heräävä luonto, tuovat tytön kuoleman iholle. Hämmentävää kuitenkin on, että yksityiskohtia kahden vuoden takaisesta en juurikaan muista. Ehkä siksi, että olen yrittänyt olla ajattelematta niitä. Ihan kuin kesästä 2012 alkaisi uusi elämä, ja sitä ennen tapahtunut on mielessä vain usvaisena, hämäränä mielikuvana, välähdyksinä siitä mitä tapahtui. Ihan kuin muistelisin tuota toukokuuta ulkopuolisen silmin. Eikait se minulle tapahtunut? Eikait minun tyttäreni...? Olenko minä seisonut tyttäreni haudalla? Silittänyt hänen jääkylmää poskeaan sairaalan kappelissa? Minä? En tarkoita etteikö tytär olisi edelleen joka päivä mielessä, kyllä hän on, mutta en minä noita konkreettisia muistoja kyllä juurikaan kaivele. Siksi en aina meinaa ymmärtää, että kyllä se minä olen joka on kokenut kaiken tuon.

Nyt kun kaksi vuotta on kohta mennyt siitä kun synnytin ja hautasin tyttäreni, voin sanoa että en ole sama ihminen kuin ennen vuotta 2012. Jotain on muuttunut, jokin on erilailla. Toisaalta en edes kaipaa tuota vanhaa minää. Tai vanhaa elämää. Olen hyväksynyt sen, että minun elämäni kulki tällaista polkua ja minun perheeni on ja tulee aina olemaan tällainen; yksi lapsistani on enkeli. Kaunis, rakas enkeli.

Äitiysloman jälkeen?

Eihän tästä blogin päivittelystä ole tullut mitään. Kuten näköjään muissakin blogiperheissä, meilläkin sairastetaan. Poika oli mahataudissa. Jo toinen mahatauti pienen 5 kuukautisen elämän aikana! Onneksi kuitenkin kyse oli pääasiassa ripulista, oksennus lensi iloisesti kaaressa vain kahdesti kun oltiin syöty sosetta. Voin sanoa, että eipä ole tullut pestyä näin paljon pyykkiä ikinä! Nimittäin aina kun tuli (vesi) ripuli, meni vaatteet sekä lakanat/leikkialusta/sitteri pyykkiin. Voi elämä tuota kakkarumbaa! Käytiin yhdesti yksityisellä ja yhdesti lähetteellä sairaalassa näytillä mutta lievästä kuivumasta huolimatta päästiin aina takas kotiin. Poikakun oli niin iloinen ja vaan hurmaili lääkäreitä sekä hoitajia hymyllään. Reipas poika.

Noh, äippä on tämän kaiken seurauksena VÄHÄN väsy (lievä ilmaus). Nyt masu on pojalla jo suht kunnossa, mutta ilmeisesti on vielä pikkusen toipilas kun syli ois paras paikka. Maito onneksi taas maistuu, mutta soseet ei millään. Mikä avuksi? Onko lukijoissa ketään joka voisi auttaa? Miten päästään takaisin ruokailurytmiin? Olen nyt sitkeästi tarjonnut lounas ja välipala-aikaan soseita. Jos ei maistu, en tuputa. Eilen lauloin täällä hallelujaa kun sain kaksi lusikallista mustikkaa alas :D.

Niin, poika on jo 5kk. Oma ajatus väkisin alkaa harhailemaan tulevaisuuteen. Kohta loppuu äitiysloma, mitä sitten tapahtuu? Hoitovapaa alkaisi joskus lokakuussa, koska syys-lokakuussa pidän vielä vuosiloman töistä. Mies pitää samaan aikaan isäkuukauden. Mutta kysymys kuuluukin, jäänkö sen jälkeen vielä kotiin? Alanko etsimään töitä? Pitäisikö alkaa opiskelemaan? Etsimmekö pojalle hoitopaikkaa? Äääh, en tiedä!

Voin ihan rehellisesti myöntää, että kaipaan työelämää. Ihanteellinen tilanne olisi saada osa-aikainen työ esimerkiksi ensi vuoden alusta, jolloin poikakin olisi vain lyhyttä päivää hoidossa. Toinen hyvin potentiaalinen vaihtoehto olisi opiskelu ansiosidonnaisella. Pitäisi ottaa selvää, miten ko.järjestely toimii. Valitettavat faktat kuitenkin on että 1. Puolitoista vuotta kotona on ihan max aika kotiäitiyttä ennenkuin seinät kaatuu päälle 2. Meillä ei ole varaa olla montaa kuukautta hoitovapaalla.

Olen nyt rohkeasti suostunut myöntämään oman vajavaisuuteni äitinä. (Nyt joku supermama varmaan kivittää mut). Poika on ihanimmista ihanin, mutta kotielämä tökkii. Kaipaan aivotyötä, aikuisten seuraa, kaipaan itseni toteuttamista ja itseni haastamista. Jo tytön odotuksen aikana olin varma etten jaksa olla kotona paljoa yli vuotta. Nyt huomaan, että vaikka tytön kuoleman johdosta elämän prioriteetit ovat menneet uusiksi (perhe tulee AINA ensin), kaipaan kotielämän rinnalle muutakin. Olen kuitenkin armahtanut itseni. Se ei tee minusta huonoa äitiä. Se tekee minusta MINUT.

5 kk

Pieni tauko blogista teki hyvää. Nyt taas on mielen päälle keräytynyt aiheita mistä kirjoittaa. Tämä kuitekin olkoon nyt perinteinen kuulumispostaus.

Meille kuuluu ihan hyvää. Poika on ollut terveenä (kopkopkop), samoin minä. Kärttysyyttä on viime aikoina ollut kuitenkin turhankin paljon. Alahampaat näkyy selkeesti jo ikenen läpi, ehkäpä ne siellä ahdistavat. Eteenpäin poika ei vielä pääse, mutta oman navan ympäri pyöriminen mahallaan onnistuu hyvin. Lisäksi nyt osataan ottaa leluja käteen mahallaankin.

Vierastaminen on alkanut. Pari kertaa alahuuli on venynyt pitkälle ja sydäntäsärkevä huuto loukkaantuneella äänellä on alkanut jos olen vahingossa antanut pojan toiseen syliin huonoon aikaan, tai jos joku on tullut liian lähelle lepertelemään. Itse olen tyytyväinen. Poika erottaa omat ja vieraat. Hyvä niin, sehän on normaali kehitysaskel. Pieni varoituksen sananen siis tutuille; älä tuo pärstääsi ihan heti lähelle jos et halua aiheuttaa "apua kuka hemmetti toi on?" -paniikki-itkua. :)

Yöt ovat jonkin verran rauhoittuneet ja yösyötöt ovat jäämässä pois. Muutaman kerran yössä pitää tuttia nostaa, mutta tutin nosto puolen tunnin välein on onneksi jäänyt pois. Halleluuja!!! Veikkaanpa että pojasta tulee uneksija, niinkuin äitinsäkin on. Huutaessaankin on täydessä unessa ja monesti pehmolelut löytyvät ihan eri paikoista sänkyä mihin olen ne asetellut. Pikku unissaantouhuaja. Heh.

Ruoka maistuu! Ja maito ei enää niinkään. Nyt ollaan syöty bataattia, porkkanaa, kesäkurpitsaa, kukkakaalia, päärynää, mustikkaa, persikkaa ja luumua. Itsetehty mangosose odottelisi pakkasessa seuraavaksi. Poika syö jo kaksi ruokaa päivässä. Aamupäivällä lounaaksi kasvissosetta, iltapäivällä välipalaksi hedelmäsosetta. Suurimman osan olen jaksanut tehdä itse. Persikka taisi olla ainut mikä ollaan syöty purkista. Sitä paitsi vauvan ruokien teko on hauskaa! Ei lainkaan työlästä, enkä oikein ymmärrä kun kuulee niitä "ei ehdi tehdä" kommentteja. No mutta, kukin taaplaa tyylillään.

Itse voin jonkin aikaa vähän huonosti ja olin tosi uupunut. Huomasin ehkä vähän merkkejä synnytyksen jälkeisestä masennuksestakin. Nyt olo on jo vähän parempi, mutta koska tiedän että alamäki voi tulla nopeastikin, varasin ajan psykologille. Se on onneksi jo nyt perjantaina. Lisäksi tänään otin itseäni niskasta kiinni ja ostin kortin kuntokeskukseen. Jipii, omaa aikaa! Ja toki liikuntaakin!

Tarkoituksena olisi kirjoitella vielä tästä jaksamispuolesta sekä siitä, mitä eroa on olla kuolleen lapsen vanhempi ja elävän lapsen vanhempi. Noita aihepiirejä olen tässä uupumuksen kourissa pohdiskellut paljonkin, ja tullut siihen tulokseen että tämä helposti iskevä väsymys ja masennuspiirteet juontavat juurensa tuolta esikoisen menetyksestä. Niin. Siellä ne muistot ja kokemukset ovat vaikuttaen edelleen kaikkeen. Luonnollisesti. Eihän omaa elämäänsä karkuunkaan pääse.