tiistai 18. joulukuuta 2012

Tulevaisuus

Omat ajatukset ovat jo pitkällä tulevaisuudessa. Olen yrittänyt taistella sitä vastaan, olen yrittänyt elää tätä hetkeä ja antaa tälle hetkelle mahdollisuuden. Se ei ole helppoa, eikä oikeastaan edes mahdollista. Ajatus harhailee säännöllisesti tulevaan. Ehkä se on ihan hyväksyttävää. Ehkä ei tarvitsekaan olla tässä ja nyt, jos se tuntuu pahalta.

Ajatuksissani olen jo ensi keväässä. Keväässä, jolloin saisimme ehkä jo yrittää raskautta ja saisimme uusia asioita ajateltavaksi. Tiedän että tulevaisuudessa vastaan tulevat asiat eivät ole tämän helpompia, mutta ainakin ne olisivat uusia asioita. Eilen sain sanallistettua tämän pitkään päässä pyörineen ajatuksen vertaisystävälle; haluaisin jo muita huolia elämääni. Olen vellonut kohta 7 kuukautta surussa, nyt olen valmis ottamaan surun ohella vastaan uudet huolet. Ehkä ne liittyvät raskautumiseen, ehkä odotukseen. Ehkä johonkin muuhun elämän osa-alueeseen. Sitä ei voi vielä tietää. Joka tapauksessa, olen valmis.

Elän tällä hetkellä välivaihetta. Ajanjaksoa, jolla ei ole minulle oikeastaan mitään merkitystä. Yritän saada voimaa ja iloa pienistä asioista, kuten miehestäni, perheestäni ja ystävistäni. Mutta se syvin tarkoitus tästä ajasta puuttuu. Haluan niin kovasti elävää lasta ja sen aika ei ole vielä. Tai ehkä olisi, mutta lääkärin määräyksen vuoksi ei ole. Joku joskus sanoi minulle, että onko sillä niin väliä, jos tämä yksi vuosi menee vähän hukkaan. Nyt olen todennut, että eipä sillä ole väliä. Yksi vuosi. Jos haluan olla pysähdyksissä tämän yhden vuoden, voin niin tehdä. Uskon ja luotan, että saan elämäni vielä takaisin. Uskon ja luotan, että pääsen vielä tavoittelemaan unelmiani. Ehkä vielä tavoitankin osan niistä.

Olen ollut todella varauksella unelmien tavoittamisen suhteen, mutta kirjoittaessani tätä tajusin, että sisimmässäni luotan jo hieman. Uskon, että joku päivä mekin olemme vielä onnellisia. Emme samalla tavalla kuin aikaisemmin, emme samoina ihmisinä kuin aikaisemmin, mutta jollain tavalla.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Arjen haastavat hetket

Voi että tämä arkielämä voi välillä olla vaikeaa. Kun ympärillä olevat ihmiset eivät joko tiedä tyttäreni kuolemasta, eivät muista sitä, tai eivät vain ajattele asioita minun näkökulmastani.

Jokainen kuva tai video vauvasta tai taaperosta muistuttaa minua tyttärestäni. Samoin jokainen keskustelu joulusta lasten kanssa. Jokainen viittaus hautajaisiin, vanhemmuuteen tai perhearkeen. Tai onnellisuuteen, toiveisiin ja tärkeisiin asioihin. Ihmiset eivät varmastikaan tajua, että joka ikinen lapsia tai onnellisuutta sivuava asia muistuttaa minua tyttärestäni. Joka ikinen kerta käyn samat kipeät muistot läpi mielessäni. Kuinka minäkin olin raskaana ja onneni kukkuloilla, millaista tuskaa tunsin tyttäreni hautajaisissa, tai millainen tyttäreni nyt olisi ja miltä hän näyttäisi.

Eihän ne muut tietenkään ajattele asioita samasta perspektiviistä kuin minä. Miksi ajattelisivat. Eikä heidän kai kuulukaan ajatella. Eilen näitä  hetkiä, jolloin tyttäreni tuli mieleeni, oli lukuisia. Miten haastavaa arki välillä onkaan näiden hetkien vuoksi. Nämä hetket eivät varmasti vähene saatikka lopu. Nämä hetket tulevat pysymään osana arkea koko loppu elämäni ajan. Ja miten vaikeaa se onkaan. Ajatella esikoista, purra huulta, pidättää kyyneliä. Toivoa vain, että se hetki menisi pian ohi. Mieleni tekisi huutaa, mutta en saa sanaakaan suusta.

Eilen olin pikkujouluissa, missä kävi joulupukki, tai K-18 versio siitä. Hän puhui paljon joulusta lasten kanssa ja lopussa kysyi muun muassa minulta, mitä toivoisin joulupukilta jos saisin toivoa mitä vain. Itku meinasi päästä. Olisin niin kovasti halunnut sanoa että haluan esikoiseni takaisin. Sitähän minä toivon eniten. Mutta en pystynyt, olisin vain pilannut muiden hauskuuden. Samoissa pikkujouluissa katsoimme myös komediavideon, lyhytelokuvan, joka oikeasti oli hauska, mutta jossa päähenkilöt eksyivät hautajaisiin. Muut nauroivat ihan läkähtyäkseen, minä vaikenin. Mietin vain tytärtäni ja kesäkuussa olleita hautajaisia, ja mieleni teki huutaa "helppohan teidän on nauraa, kun ette ole haudanneet lastanne." Niin. Näin se minun ajatusmaailmani nykyään toimii.

Miksi kirjoitin tästä aiheesta? Siksi, että haluan kuvata, miten lapsen kuolema vaikuttaa lähes joka ikiseen hetkeen, joka ikiseen tilanteeseen, joka ikiseen keskusteluun. Tottuuko tähän? Turtuuko tähän? En tiedä. Vai olenko kuitenkin väärässä? Entä jos nämä hetket kuitenkin vähenevät ajan kanssa? Helpottuisiko arki kuitenkin jossain vaiheessa? Hankalia hetkiä on usein, mutta eivät ne kestä kuin sen muutaman minuutin, sen jälkeen pahin kärki tuskasta taittuu ja pystyn jälleen hymyilemään. Tällä hetkellä tuntuu, että elämä on ajoittain aika haastavaa, juuri näiden "tavallisten", normaaliin elämään kuuluvien hetkien vuoksi. Minun arkeni on täynnä esteitä, täynnä jyrkkiä vuoria, jotka vaan tulee kivuta ylös viimeisillä voimillaan. Ja ne vuoret uuvuttavat ja vievät voimat. Päällisin puolin näytän varmasti ihan normaalilta. Hymyilen ja nauran. Usein aidosti ja täydellä sydämellä. Sisältä olen kuitenkin edelleen rikki.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Mielensäpahoittaja

Olotila on ollut oudon jämähtänyt. Tuntuu että on hirveästi kiirettä töissä ja vapaa-ajalla, aika vierii eteenpäin, mutta minä pysyn paikallani. En oikein osaa sanallistaa tuota tunnetta. Tuntuu ehkä siltä että katson elämääni ulkopuolisena. Välillä suren, välille iloitsen, välillä jopa nautin, mutta en tee mitään niitä täysillä. En ole kokonainen. Sitten viikonlopun, kun viimeksi kirjoitin, ei ole ollut pahoja alamäkiä. Ei kyllä ylämäkiäkään. Tai jos muutama loiva ylämäki on ollut, olen aika äkkiä tipahtanut takaisin maanpinnalle sieltä jostain. Pääasiassa olen vain. Odotan. En tiedä mitä. Ehkä kevättä.

Pahoitan mieleni nykyään hirveän helposti. Jännä juttu sinänsä, koska ennen tyttären kuolemaa en pahastunut pienistä. Olin itseasiassa aika kärkäs sanomaan omat mielipiteeni, olivatpa ne hyviä tai pahoja, enkä välittänyt muiden kärkkäistä kommenteista. Nykyään olen hiljaa jos pahoitan mieleni. Läheiset sen huomaavat, ja ehkäpä haluankin että he huomaavat. Tänään pahoitin mieleni, kun eräs läheiseni kertoi olevansa matkalla tyttäreni syntymäpäivänä ensi keväänä. Olisin halunnut, että olemme silloin kaikki yhdessä. Pahoitan myös mieleni, jos minuun ei oteta yhteyttä ja kysytä kuulumisia, tai jos mielestäni huomionarvoisia tekemisiäni, olivatpa ne vapaa-ajalla tai töissä, ei huomata. Pahoitan mieleni ainakin kerran päivässä, vähintään. Aina kuitenkin kun jälkikäteen ajattelen näitä hetkiä, huomaan että loppujen lopuksi kukaan ei ole sanonut tai tehnyt mitään väärää. Ei ainakaan mitään sellaista, mistä voisin pahoittaa mieleni. Eikä kenenkään tulisikaan varoa sanojaan tai tekojaan. Olen itse vaan niin hirveän herkkä ja tulkitsen asioita ehkä liikaa rivien välistä. Voi kun saisin itsetuntoni ja itsevarmuuteni takaisin. Olen oikeastaan aika täysin eri ihminen kuin ennen.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Ikävä

Tänään ikävä on kova. Raastava, repivä, pohjaton. Haluan tyttäremme takaisin, haluan hänet tänne luoksemme.

Teimme tänään mieheni kanssa tyttärellemme muistokirjan. Liimasimme kauniiseen kirjaan aikajärjestyksessä valokuvia raskaudestani, ultrakuvia, kuvia tyttärestä synnytyksen jälkeen, kuvia hautajaisista ja muita tärkeitä muistoja kuten muistokirjoituksen, jalanjäljet ja hiustupsun. Kirjoitin kuvien lomaan runoja, joita luki muistokorteissa mitä meille oli lähetetty.

Padot aukesivat meillä molemmilla. Itkimme, huusimme, tuntui siltä että touko-kesäkuun tuska hetkellisesti palasi takaisin. Yhtä synkkänä kuin silloin, yhtä epätoivoisena. Mutta halusimme tehdä tuon kirjan, niin vaikeaa kuin se olikin. Kävimme kaikki kuvat, kortit ja paperit läpi mitä meillä oli tyttärestämme. Voi sitä korttien määrää mitä olimme saaneet. Miten kauniita runoja ne pitivätkään sisällään. Korttien kautta taas huomasin, miten moni meidän pienokaista rakastikaan, miten monen mielessä olimme olleet. Hän olisi ansainnut elää, hänen olisi kuulunut elää. Hän olisi saanut niin paljon rakkautta osakseen. Hän olisi ollut silmäterämme.

Lopullisesti murruimme, kun mieheni kertoi unestaan viime yönä. Siinä tyttäremme, enkeli-vauvan muodossa, oli käynyt kertomassa isälleen että hänellä on kaikki hyvin ja että meilläkin tulee vielä olemaan kaikki hyvin.

Ikävöimme sinua niin kovin, rakkaamme, kaunis tyttäremme. Tiedäthän, että rakastamme ja ikävöimme sinua ikuisesti.

Nukut taikka valvot, taivas vartioi. 
Uniin joskus tulla, enkeleitä voi.



torstai 6. joulukuuta 2012

Kiitos asiattomasta kommentistasi, anonymous

Eilen sain ensimmäisen asiattoman kommentin blogiini, tekstiin Kuka ottaa vastuun? Suutuspäissäni poistin viestin ja myös oman kommenttini, minkä olin vastaukseksi kirjoittanut. Pahoittelen. Kommentti meni näin (tämä on suora lainaus, kommentti oli myös sähköpostissani):

Muista nyt, ettei sitä bakteeria kukaan lääkäri tai hoitaja sinuun tai lapseesi tartuttanut.
Varaudu siihen ettei ketään syyllistä löydy. Lohduttaako se jos lääkäri saa jonkin pienen huomautuksen. vastasyntyneitä ja synnyttäjiäkin kuolee suomessa niinkuin muissakin länsimaissn, vaikka kaikki tehtäisiin "oikein"
Anonymous

Kenenkään ei tarvitse pahoittaa tällaisesta kommentista mieltänsä. Kommentti nimittäin onnistui tavoitteessaan; se satutti minua, se sai minut vihaiseksi. Sen vuoksi, että se ei ollut totuudenmukainen, väittämille ei ollut mitään perusteita ja kommentti vähätteli menetystämme mitä pahimmalla tavalla. Uskon että se tuntuu myös läheisistäni ja vertaisista pahalta. Yön yli nukuttuani tajusin, että tämän kommentin pitää näkyä blogissani. Juuri siksi, että se osoittaa ihmismielen raakuuden ja tylyyden. Sen, miten ilkeitä jotkut ihmiset voivatkaan olla. Sen, miten he ehdoin tahdoin haluavat hieroa suolaa haavoihin. He ovat ihmisiä, jotka puolustavat sokeasti ehkä omaa ammattikuntaansa tai itseään. Miettimättä asian toista puolta, miettimättä oikeudenmukaisuutta. Siksi päätin kirjoittaa kommentista.

Esitän nyt kommenttiin vastineeni. Kukaan hoitaja tai lääkäri ei todellakaan tartuttanut bakteeria minuun tai vauvaani. Mutta vuorossa ollut lääkäri ei hoitanut minua valtakunnallisen suosituksen mukaan, joka lääkäreiden mukaan on ohjeistus ko. sairaalassa. Synnytyksen aikana minulle nousi 38.1 astetta kuumetta ja ohjeistuksen mukaan antibiootti on annettava, jos synnyttäjälle nousee kuumetta 38 tai yli. Lääkäri ei määrännyt antibioottia, vaikka kätilö oli informoinut häntä kuumeesta. Selvyyden vuoksi, tässä on linkki suositukseen: http://www.ktl.fi/attachments/suomi/julkaisut/ohjeet_ja_suositukset/sll462006-4821.pdf Rautalangasta vääntäen, faktatieto löytyy heti ohjeistuksen alusta. Minua ei siis testattu odotusaikana, joten b-streptokokista ei ollut synnytyksen käynnistyessä tietoa. Siksi antibioottia ei annettu automaattisesti. Ohjeistuksen mukaan yhdenkin riskitekijän ilmaantuminen synnytyksen aikana tarkoittaa sitä, että antibiootti tulee antaa. Minulla riskitekijä oli yli 38 asteen kuume. Siinä ei ole mitään epäselvyyttä eikä tulkinnan varaa. Tutkimukset todistavat, että antibiootilla on todella hyvä vaste; lähes aina se toimii. Vauva ei ehkä sairastu, eikä todellakaan kuole. Siksi tämä ohjeistus onkin olemassa, tämä hoito-ohje on toimiva. Eli tapauksessani kaikkea ei tehty oikein. Ja kyllä se lohduttaa jos lääkäri saa huomautuksen. Ja, satunpa tietämään että kyseistä lääkäriä kohtaan on tehty toinenkin kantelu. Kaksi huomautusta aiheuttaisi heti vakavammat seuraamukset lääkärille. Ja kyllä, se myös lohduttaisi.

Loppuun haluan vielä todeta, että tiedän, että on oma valintani pitää blogi julkisena. Tällöin kuka vain voi kommentoida. Luotin siihen, että kukaan ei kirjoittaisi tänne asiattomuuksia silkasta ilkeydestä. En aio alkaa tappelemaan blogissani, koska se ei ole blogini tarkoitus. Blogini tarkoitus on helpottaa oloani, auttaa minua surutyössä. Antaa vertaisille tukea, auttaa läheisiä ymmärtämään. Sen vuoksi pidän kommenttia erittäin asiattomana, koska kommentti edustaa blogini tarkoituksen vastakohtaa. Lisäksi anonymous nimimerkin taakse on niin kovin helppo piiloutua. Yritän jatkossakin pitää kuitenkin avoimen mielen blogin suhteen. Jotta blogini palvelisi tarkoitustaan, en tulevaisuudessakaan aio sensuroida tekstejäni.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Joulun valoa

Lumen myötä tuli valo. Niin ulos kuin myös ajatuksiini. Jälleen kerran joudun ihmettelemään, miten tunteet ja ajatukset voivat heitellä näin paljon.

Ajatukset joulusta ovat nimittäin muuttuneet. Tai ainakin nyt tuntuu siltä. Olen käynyt joulumarkkinoilla ja ostanut jo kolme joululahjaa. Olen laittanut jouluvalot kotiin, suunnitellut joulun pyhien viettoa. Ystäväni antoi minulle lahjaksi piparkakkutalon ainekset. Meillä ei ole koskaan ollut piparkakkutaloa. Tarkoitukseni oli tehdä sellainen sitten lapsen kanssa. Olen kuitenkin päättänyt tehdä sen nyt. En siksi että on pakko, vaan siksi että haluan. Joululahjojen hankintakin tuntui hyvältä, vaikka en ole ostanut lahjoja moneen vuoteen. Vaikka meidän rakkain pienokainen ei ole täällä, se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi ilahduttaa muita rakkaitani. He ovat sen ansainneet. Odotan myös joulun pyhiä; hyvää ruokaa, ulkoilua ja yhdessä oloa. Joulukuusta en halua, jouluhössötyksestä puhumattakaan. Inhokkilistalle voisi lisätä myös joululaulut, jotka eivät tunnu tänä vuonna hyvältä. Ne tuntuvat liian iloisilta. Liian onnellisilta. Teennäisiltä.

Vielä kuukausi sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että joulu voisi tuntua missään määrin hyvältä. Menneiden vuosien joulutunnelmaa en ole vielä tavoittanut, mutta mielestäni sille ei ole edes tarvetta. Aion mennä päivä kerrallaan. Niinä päivinä voin valmistella joulua, kun se tuntuu hyvältä, mutta niinä päivinä kun on huono olla, joulun voi hetkeksi unohtaa. Näin ajattelin toimia myös joulun pyhinä, koska etukäteen en voi aavistaa, millainen olo jouluna on. Tyttären 7 kk kuolinpäiväkin osuu joulupyhälle.

Vaikka pääosin tällä hetkellä olo on seesteinen, spontaani itku tulee edelleen usein. Tänään menin bussilla töihin. Eräällä pysäkillä kuski huusi, että tehkää siellä keskellä tilaa vaunuille. Pysäkiltä bussin kyytiin nousi perhe vaunujen ja pienen tytön kanssa. Kyyneleet nousivat välittömästi silmiini. Niin, nyt joulukuussa minunkin piti olla tyttären kanssa kotona ja kulkea bussilla vaunujen kanssa jouluostoksille. Kierrellä kauppoja, ehkä käydä tervehtimässä työkavereita toimistolla. Valmistella joulua yhdessä lapsen kanssa.

Menetetyt unelmat ja suunnitelmat tavoittavat minut lähes päivittäin. Siihen ei tarvitse kuin pienen ulkopuolisen ärsykkeen; perheen vaunujen kanssa, iloiset joululaulut, joita viime jouluna lauloin mahassa asustelevalle pikkuiselle tai kenkien alla narskuvan lumen, jonka tänä talvena piti narskua vaunujen rattaiden alla. Nuo esikoiseen kohdistetut unelmat tulevat aina seuraamaan minua. Enkä toisin tahtoisikaan.

Mutta voi kuinka kuitenkin toivon että tämä epäonnen vuosi olisi jo ohi...

perjantai 30. marraskuuta 2012

Kuka ottaa vastuun?

Sairaalan kanssa käyty jälkikeskustelu ja Valviralle lähetetty kantelu ovat olleet taas paljon ajatuksissani. Asia on noussut mieleeni uudestaan, koska tällä viikolla keskustelin asiasta puhelimitse erään minua hoitaneen kätilön kanssa. Lääkärit eivät ole ilmeisesti pelanneet rehellistä peliä myöskään kätilöiden kanssa. Kätilöt eivät esimerkiksi päässeet mukaan jälkikeskusteluun. Lisäksi lääkärit yrittivät vierittää syyn kätilöiden niskoille, mikä mielestäni oli kaiken tämän törkeyden huippu. Onneksi meillä on olemassa asiakirjat, joissa on selvästi merkintä, että synnytyksen aikaiset ongelmatilanteet, kuten kuume, on aina asiankuuluvasti esitelty lääkärille. Tällöin vastuu siirtyy kätilöltä lääkärille. Tästä seikasta tuo minulle soittanut kätilö halusikin kuulla. Kerroin asiasta mielelläni. Mielestäni on tärkeää selvittää asiat ja tuoda totuus julki asioista. Toisaalta tästä eteenpäin en kuitenkaan jaksaisi asiaa enää puida, joten olenkin päättänyt, että jatkossa pysyn ulkona tuosta kätilöiden ja lääkärien välienselvittelystä. Pienikin asia pystyy romauttamaan minut henkisesti ja pelkään että tämä olisi sellainen asia. Suojelen siis itseäni, yritän säästää energiaani.

"Tämä oli inhimillinen virhe." "Kaikkihan me tiedämme, että hoitovirhe on tapahtunut." "Minulla ei ole muistikuvaa, että kuumeestasi olisi soitettu minulle." "Lääkärillä oli varmastikin kova kiire." "Tehän voitte hakea rahallista korvausta." Nämä erinäiset lauseet tyttären kuoleman jälkiselvittelystä kummittelevat jälleen päässäni. Lauseet, jotka koskivat syvimmälle, jotka nostavat raivon pintaan. Olen miettinyt, miten paljon mätää tuon sairaalan sisällä piileekään? Miten meitä asiakkaita, terveen lapsemme menettäneitä vanhempia, voitiin kohdella niin huonosti? Asiaa yritettiin kaikin tavoin peitellä, vältellä, selitellä, vähätellä, puolustella, jopa syyttää muita. Lisäksi koko jälkikeskusteluun pääsy tehtiin helvetin vaikeaksi. Ja miten nuo kaksi lääkäriä kehtasivatkin yrittää vierittää syitä kätilön niskoille? "Minulla ei ole muistikuvaa, että kuumeestasi olisi soitettu minulle." "Teillä ei ole tuosta puhelusta merkintää." Onpas! Minua kuvottaa ihmiset, jotka eivät rehdisti suostu ottamaan vastuuta tekemisistään ja kohtaamaan ihmisiä asiallisesti. He vetosivat siihen, että inhimillisiä virheitä tapahtuu. Ehkä, mutta asian käsittelyssä ei ole ollut mitään inhimillistä. Siinä vaiheessa kun halusimme asiaa alkaa selvittämään, inhimillisyys loppui kuin seinään. Tai oikeastaan inhimillisyys loppui siinä vaiheessa, kun tyttäremme kuoli.

Aika ajoin olen miettinyt tuota lääkäriä, jota virheestä epäillään. Hän ei määrännyt minulle antibioottia kuumeeseen, vaikka hänen omien sanojensa mukaan hän on näin vastaavissa tilanteissa aikaisemmin toiminut. Mikä meidän kohdallamme teki poikkeuksen? Miksi emme olleet sen arvoisia? Oliko hänellä jotain tärkeitä henkilökohtaisia asioita mielen päällä? Miksei hän keskittynyt hoitooni? Mitä tuossa tilanteessa on oikeasti tapahtunut? Sitä en voi ymmärtää, en nyt, enkä ehkä koskaan.

Tiedän, että enää ei pitäisi noita asioita miettiä. Silti nuo kysymykset pulpahtelevat hallitsemattomasti päähäni. Olen muutamia kertoja kuvitellut tilanteen, jossa kohtaisin lääkärin. Ehkä yleisellä paikalla, ehkä jossain kuppilassa. Mitä tekisin jos kohtaisin hänet? Löisinkö? Huutaisinko? Sanoisinko jotain pisteliästä? Jotain ilkeää? Vai loisinko vain murhaavan katseen? Ehkäpä hän ei edes tunnistaisi minua. Mutta minä tunnistaisin hänet. Kysyisinkö häneltä kovaan ääneen, niin että kaikki ympärillä kuulisivat, että saako hän enää nukuttua, kun on ehkä aiheuttanut lapseni kuoleman? Miten hän pärjää omatuntonsa kanssa? Haluan, että hän ottaa vastuun. Koska hänen se vastuu on, ainakin minun silmissäni. Nämä ovat tietenkin vain ajatuksia, mielikuvituksen juoksua, jotka tuskin koskaan toteutuvat oikeassa elämässä. Mutta välillä on herkullista miettiä tuota hypoteettista tilannetta.

Olen kohdannut hänet kerran synnytyksen jälkeen. Jälkikeskustelussa, jonka eteen jouduin tekemään valtavasti töitä. Jäin sairaslomalle, jotta jaksaisin soitella lääkäreille ja vaatia häntä paikalle. Yritin hoitaa asiaa asiallisesti, mutta se ei auttanut. Joten itkin, raivosin, huusin, jopa uhkailin. Viikon soittelun jälkeen se onnistui, saimme järjestettyä ajan, johon myös synnytyslääkärini pääsisi. Tuon jälkikeskustelun suurin tavoite oli hänen tapaaminen. Katsominen häntä silmästä silmään. Nähdä, miltä hänestä tuntuu. Näyttää hänelle tuskamme, surumme, kaikki se paha, mitä hän on meidän mielestämme saanut aikaan. Saavutimme sen. Toivottavasti. Edelleen toivon, että hän ei nuku öitänsä hyvin. Toivon, että hän kärsii niinkuin mekin. Toivon, että hän joutuu tästä vastuuseen.


tiistai 27. marraskuuta 2012

Pimeys

Neljä päivää meni hyvällä mielellä. Oikeasti tunsin itseni hyvävointiseksi. Ahdistus oli tiessään, enkä itkenytkään hetkeen. Olen viihtynyt töissä, hymyillyt, nauranut. Hetkittäin tuntenut olevani jopa oma itseni. Mutta miten tunteet voivatkaan heitellä. Tänä iltana katkeruus nosti jälleen päätään. Tänään tuntuu siltä, että kaikilla on vauva, tai he saavat sitä edes yrittää. Antaa sille pienelle ihmeelle edes mahdollisuuden. Minä en saa edes yrittää.

Pelkään uusia raskausuutisia. Pelkään, että joku ystäväni tai tuttavani ilmoittaa olevansa raskaana, enkä pysty iloitsemaan. Ajatuksenkin tasolla tuntuu pahalta, etten voisi olla rakkaan ihmisen puolesta onnellinen. Mutta tällä hetkellä en varmasti pystyisi. Vain yksi tuleva vauva on saanut minussa aikaan hyviä tunteita. Vain yksi!  Jostain syystä tuntuisi pahalta, jos joku muu lähipiiristäni saisi vauvan kotiin ennen minua. Se tuntuisi väärältä. Minäkin olin raskaana. Odotin vauvaa yhdeksän kuukautta. Synnytin hänet. Minun piti olla ensimmäinen ystäväpiiristäni, joka saa vauvan. Hän olisi nyt puolivuotias. Mutta hän ei olekaan täällä.

Kaikesta huolimatta, jos uusia raskausuutisia tulisi, toivon kuitenkin että minullekin kerrottaisiin.

Pimeys tekee tehtävänsä. Olen väsyneempi, ja väsymyksen myötä myös surullisuus ja nämä huonot tuntemukset nousevat helpommin pintaan. Erityisesti iltaisin. En jaksa liikkua tai tehdä töiden jälkeen mitään. Makaan sohvalla puolihorroksessa ja yritän sinnitellä nukkumaanmenoon saakka. Voi, kunpa vain saisin nukkua niin pitkään, että aurinko nousisi ja olisi kevät. Auringon myötä nousisi toivokin.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Terapiaa ja valoa (?) tunnelin päässä

Katsoin tänään pitkästä aikaa kaikki kuvat läpi, mitä meillä on olemassa tyttärestämme. Sairaalakuvat, hautakuvat, hautajaiskuvat, jopa kuvat sairaalan kappelista, missä hän on jo kuollut. Kaivoin jopa muutaman raskaus- ja synnytyskuvankin esille. Luulin, että enää koskaan en pystyisi noita kappeli- ja raskauskuvia ainakaan katsomaan. Niin vain pystyin, vaikkakin itkun kanssa. Aiomme nimittäin tehdä hänelle muistokirjan, jossa on tärkeimmät valokuvat, hautajaisten muistokortit, hautajaisten käsiohjelma, pienet jalanjäljet, hiustupsu, ultraäänikuvat, kaikki tärkeät asiat. Eilen julkaisin tässä blogissa tyttäreni tarinan ja noiden muistojen henkiinherättämisen jälkeisten tuntemusten kautta huomasin, että olen valmis katsomaan myös kuvat läpi. Minulle tämä on tärkeää terapiaa.

Tyttären kuoleman jälkeisestä elämästäni on oikeastaan kokonaisuudessaan tullut terapiaa. Heti kuoleman jälkeen terapiana toimi kävely. Kävimme sektiohaavasta huolimatta päivittäin kahdella kävelylenkillä, satoi tai paistoi. Oikeastaan sade tuntui tuohon aikaan paremmalta kuin aurinko. Leikkiminen veljenpoikien kanssa oli eräänlaista terapiaa, samoin keskustelut läheisten kanssa. Matkustelu oli osittain terapiaa, mutta osittain se oli myös lomaa terapiasta. Kun olimme vieraassa paikassa, sain olla hetken vapaa, hetken aikaa tuntematon. Sen jälkeen jaksoin taas käsitellä asiaa.

Syksyllä työn ohella uusista harrastuksista tuli parasta mahdollista terapiaa. Menin Didgeridoo-kurssille, jossa rakensimme alusta saakka tervalepästä aboriginaalien puhaltimen. Voitte vain kuvitella, miten puhdistavalta tuntui hakata kirveellä täydellä voimalla kaarnaa puun pinnasta. Päästelin kaikki aggressioni tuohon hakkaamiseen, rehellisesti sanottuna ajattelin synnytyslääkäriäni. Nyt olemme maalausvaiheessa. Maalaan torveen tyttäreni matkan kuolemasta taivaaseen. En ole millään muotoa uskonnollinen ihminen, kaukana siitä, mutta haluan ajatella, että hän on jossain paremmassa paikassa. Torven maalauksessa on valkoinen, torvea kiertävä polku mustasta kuolemasta ylös kirkkaaseen, valon ja rakkauden ympäröimään paikkaan. Onnelliseen paikkaan. Syksyn aikana piirsin myös itselleni tatuoinnin, josta kerroinkin aikaisemmin. Aina kun kotona ahdisti, purin ahdistukseni piirtämiseen. Minulle se toimi. Ahdistus laukesi, kun sain tehdä jotain konkreettista.

Aloitin myös ratsastamisen. Aikaisemminkin taisinkin jo mainita, että olen tyttären kuoleman jälkeen tuntenut valtavaa vetoa luontoa ja eläimiä kohtaan. Ne rauhoittavat minua, antavat levon tunteen sisälleni. Vievät pois rauhattomuuden. Islanninhevoset ovat hienoja kumppaneita tällaiseen terapiaan, sillä maastoretkillä yhdistyvät luonto ja eläimet.

Nyt kun kuolemasta on kulunut puoli vuotta, minulle on herännyt suuri tarve käsitellä asiaa entistä enemmän. Siksi olemme vasta nyt alkaneet miettimään tuota mainitsemaani muistokirjaa. Aikaisemmin muistot olivat liian kipeitä, olisin vain repinyt haavat auki. 

Olen ehkä hieman säikähtänyt viime aikaisia tunteitani. Olenko jollain tavalla hyväksymässä tyttäreni kuoleman? Olenko jo sinut sen kanssa, että hän elää enää sydämessäni, kuvissa ja muistoissa? En halua. En halua hyväksyä, koska näin ei olisi pitänyt tapahtua. Kun julkaisin eilen tytön tarinan täällä ja luin sen itse kertaalleen läpi, en itkenyt. Miksi? Eikö minunkin olisi kuulunut itkeä? Sairaalapäivien muisteleminen on muutenkin entistä helpompaa, en enää läheskään aina itke. Syntymän ja kuoleman kuukausipäivät ovat aina vaikeimpia ja silloin kyyneleitä virtaa paljon, mutta muina päivinä olen välillä jopa yllättävän ok. Töissä olen ollut todella väsynyt, mutta olen kuitenkin huomannut jo pilkahduksia vanhasta työminästänikin. Jaksan harrastaa, nähdä ystäviä, välillä jaksan jopa pitää kodista huolen. Osa minusta taistelee näitä tunteita vastaan, koska syyllisyys kalvaa. Voinko minä puolen vuoden jälkeen voida jo hieman paremmin? Vai onko tämä vain hetkellistä ja pohja tulee uudelleen vastaan?

perjantai 23. marraskuuta 2012

Tyttäreni elämä syntymästä kuolemaan

Tyttäreni elämä kohdun ulkopuolella on yhtä kuin puolitoista vuorokautta. Hän vietti nuo hetket letkuissa, kiinni laitteissa, eikä sylissäni, missä hänen olisi kuulunut olla. Joudun tyytymään 9 kuukauteen, jotka hän oli mahassani ja tuohon puoleentoista vuorokauteen, jotka saimme olla yhdessä. Ja kun minulla ei muuta ole, olen kiitollinen edes näistä hetkistä. Sain sentään nähdä hänet ja tutustua häneen. Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tuosta puolestatoista vuorokaudesta. Olen kirjoittanut tätä tekstiä pätkissä, melkein kaksi viikkoa. Kerralla en olisi pystynyt tätä kirjoittamaan. Niin raskasta kuin se onkin, haluan kuitenkin jakaa nämä minulle tärkeät hetket kanssanne. Elämäni onnellisimmat ja kauheimmat hetket, jotka mahtuvat tuon kahden päivän sisään.

Tyttäreni syntyi kiireellisellä sektiolla sekavassa tilanteessa. Itkin hysteerisesti, kukaan ei kertonut mitä tapahtuu, enkä tiennyt missä mieheni on. Ympärilläni leikkaussalissa hääräsi hirveästi ihmisiä, kaikilla oli kova kiire. Mitä tapahtuu? Onko kaikki hyvin? Onko vauvalla jokin hätä? Leikkaussaliin saapumisesta meni alle 15 minuuttia, kun kuulin tyttäreni äänen. Hän itkee, kaikki on hyvin, muistan ajatelleeni. Kätilö toi vauvan pääni viereen. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun yritin suukottaa häntä happimaskin lävitse. Joku ystävällinen ihminen otti maskin pois ja sain painaa ensimmäisen suukon hänen silkkisen pehmeälle poskelleen. Sitten hänet vietiin pois. Keskolaan, he sanoivat. Menin uudestaan paniikkiin. Miksi keskolaan? Mikä on hätänä? Tuo sana keskola kalskahti niin rumalle korvaani. Jälkikäteen olen tajunnut että keskola tarkoittaa vauvojen teho-osastoa. Sehän se vasta olisikin kalskahtanut kauhealle.

Kaksi tuntia heräämössä oltuani vaadin päästä vauvani lähelle. Onneksi mieheni oli jo siellä. Pikkuruinen tyttömme oli keskolassa happiviiksissä. Hän näytti niin pieneltä ja hauraalta. Olin jälleen hätääntynyt, mutta hoitaja ja mieheni rauhoitteli minua. Ei ole hätää, hapetusongelmat ovat normaaleja sektion jälkeen. Rauhoituin, mutta samalla uusi hämmentävä tunne valtasi mielen. Tunsin itseni suorastaan tyhmäksi. Onko tuo minun vauvani? Uskaltaako häntä koskettaa? Miten? Entä jos hän menee rikki? En oikein osannut suhtautua siinä hetkessä koko vauvaan. Olin vain helpottunut että kaikki on hyvin.

Minut vietiin osastolle lepäämään ja syömään. Pian sen jälkeen alkoi alamäki. Hätä ja ahdistus. Jatkuva paniikki. Seuraavan 7 tunnin ajan meitä juoksutettiin vauvateholle usemman kerran. Ensin vauva joutui hengityskoneeseen, vointi huononi koko ajan ja loppujen lopuksi ilmoitettiin että hän siirtyy yliopistolliseen sairaalaan. Alusta asti meille annettiin aina kaksi vaihtoehtoa; todennäköisesti hengitysongelmat paranevat kohta, mutta jos ei, mietitään hengityskonetta. Todennäköisesti hengityskone auttaa, mutta jos ei, pitää miettiä toiseen sairaalaan siirtoa. Aina tapahtui tuo huonompi vaihtoehto. Aina meille annettiin toivoa, joka samantien riistettiin meiltä pois. Jälkikäteen tajusimme, että tuota jatkui loppuun saakka. Hänen kuolemaansa saakka.

Jouduimme taistelemaan itsemme vauvan mukaan toiseen sairaalaan. Sairaala ei meinannut lähettää meitä sinne, he totesivat vain että pääsemme seuraavana päivänä perässä. Onneksi emme kuunnelleet, vaan intimme vastaan ja saimme tahtomme läpi. Jälkikäteen mietittynä olisi ollut katastrofaalista, jos emme olisi saaneet siirtoa heti. Olisimme menettäneet ainoat hetket lapsemme kanssa. Saavuimme toiseen sairaalaan kolme tuntia vauvan saapumisen jälkeen. Menimme heti hänen luoksensa. Vauvan vointi oli vakaa, joskin huono. Mieheni kutitti häntä jalkapohjasta, ja tuolloin hän reagoi ensimmäisen kerran. Kipristi suloisia pieniä varpaitaan. Olimme helpottuneita. Toiveikkaita. Varmoja siitä että joskus pääsemme yhdessä kotiin. Ehkä ei tänään, ehkä ei edes viikon päästä. Mutta joskus. Tuossa hetkessä tuo pieni ihminen alkoi tuntumaan omalta. Hän on minun vauvani.

Saimme sairaalasta perhehuoneen, jotta minun ei tarvinnut olla yksin. Vauvamme oli teho-osastolla ihan lähellä. Mietimme yöllä mieheni kanssa, että hänen täytyy ehkä hakea kotipaikkakunnaltamme lisää vaatteita jossain vaiheessa. Turvakaukalo ja vauvan kotiutumisvaatteetkin olivat vielä kotona. Vai toisiko joku vaatteita ja tarvitsemiamme tavaroita meille? Miten epäolennaisia ihminen voikaan miettiä! Mutta tuokin ajatuksenjuoksu kuvastaa sitä, että vauvan menettäminen ei ollut käynyt vielä edes mielessä.

Seuraava aamu koitti. Kolmen tunnin yöunien jälkeen halusimme jälleen päästä vauvan lähelle. Hän näytti niin heiveröiseltä. Pieneltä ja sirolta, täydelliseltä. Mutta samalla siltä, että pieninkin kosketus rikkoisi hänet. Aamupäivän aikana olimme hänen lähellään aina kun mahdollista, eli aina, kun hänelle ei tehty tutkimuksia tai hoitoja. Aamupäivällä meiltä kysyttiin ensimmäisen kerran, haluammeko tehdä hätäkasteen. Emme! Miksi me tekisimme hätäkasteen, hänhän selviää! Me pääsemme yhdessä kotiin ja kastamme hänet oikealla tavalla. Olin suorastaan loukkaantunut että joku kehtaa ehdottaa tuollaista. Puoliltapäivin tapasimme ensimmäisen kerran sairaalapsykologin. Hätäkasteen ehdottaminen oli herättänyt meidät ja tuon tapaamisen aikana sanoimme ensimmäistä kertaa ääneen pelottavimmat sanat, mitä olen sanonut koko elämäni aikana. Entä jos menetämme hänet? Muistan, miten tuo ajatus puristi rintaa, ahdisti hengityksen, lamaannutti minut. Jos menetämme hänet, minullakaan ei ole enää syytä elää.

Mieheni vanhemmat saapuivat sairaalaan. Samaan aikaan meille tultiin kertomaan että vauvan tila on huonontunut. Menimme ensin kahdestaan katsomaan häntä, sitten vasta pyysimme mieheni vanhemmat paikalle. Ensimmäistä kertaa pelko kouraisi todella syvältä, varjo laskeutui päällemme. Yhtäkkiä en ollutkaan varma, saammeko hänet kotiin. Kyselimme lääkäreiltä, mikä vauvallamme on? Saimme aina vastaukseksi sääliviä katseita ja lääkärin sanat "Tämä lapsi on hyvin, hyvin sairas". Kukaan ei kertonut mikä hänellä on, kaikki olivat hiljaa. Epätietoisuus oli raastavaa. Tuolla hetkellä teimme myös hätäkasteen. Ehkä jotenkin aavistimme, että nyt on viimeiset mahdollisuudet saada nimi tyttärellemme.

Soitin omille vanhemmilleni ja varoitin että tässä ei välttämättä käy hyvin. Äitini hoki järkyttyneenä puhelimeen, että voi hyvä jumala, voi hyvä jumala. Mitään muuta hän ei osannut sanoa. He olivat lähteneet heti ajamaan luoksemme, monen sadan kilometrin päähän. Mutta he eivät ehtineet paikalle ajoissa.

Myöhäiseen iltapäivään, tuohon samaan hetkeen, kun vanhempani olivat matkalla sairaalaan, sijoittuivat onnellisimmat hetkemme kolmestaan perheenä. Toinen meistä piti jatkuvasti vauvamme kädestä kiinni, sormi hänen pikkuruisen kämmenensä sisällä. Silitimme hänen pikimustia hiuksiaan, suukotimme hänen pikkuista mahaa, pulleaa poskea sekä suloisia varpaita ja sormia. Hänen ihonsa tuntui silkkisen pehmältä. Lämpimältä ja sileältä. Juttelimme hänelle ja kerroimme että äiti ja isä ovat hänen vierellään ja että emme halua menettää häntä. Lauloin hiljaa Sinistä unta ja Magdaleenaa hänen korvansa lähellä ja vaistosin että hän tunnistaa laulut. Olinhan laulanut niitä koko odotuksen ajan iltaisin. Tuona hetkenä tapahtui ihme. Ensimmäistä kertaa hänen kuntonsa koheni. Hapetusarvot, pulssi, verenpaineet, kaikki nousivat lähes normaalille tasolle. Hän alkoi hengittämään itse, hän availi silmiään, useammankin kerran. Ja hän puristi meitä sormesta. Lujaa. Mieheni sormea kahdesti, minun kerran. Pidin silloin, ja pidän edelleen tuota hetkeä ihmeenä. Uskon, että hän kävi hyvästelemässä meidät viimeisillä voimillaan. Hän kävi kertomassa meille, että rakastaa meitä ja tietää, että olemme hänen luonaan, hänen vierellään. Hetken aikaa ehdin olla iloinen, nauravainen, toiveikas. Pienen hetken olin jälleen varma, että hän selviää.

Yhtä nopeasti kuin hänen vointinsa parani, se myös huononi. En tiedä todellista ajankulua, mutta minusta tuosta onnellisesta hetkestä meni vain silmänräpäys siihen kun olimme polvillamme lattialla, huusimme suoraa huutoa tuskaamme ja katsoimme vauvamme elvytystä. Mieheni äiti sanoi myöhemmin, että näytti, että kuolemme tuskaamme. Varmasti tuolla hetkellä halusimmekin kuolla, lähteä tyttäremme mukaan. Tuolla hetkellä pohja vietiin elämältämme. Kaikki toivo, luottamus ja usko elämään ja tulevaisuuteen olivat poissa. Koko teho-osasto täyttyi hysteerisestä huudostamme. Muistan, kun katselin rakkaan, pienen vauvamme elvytystä uskomatta silmiäni. Halaten miestäni ja kääntäen hänen päätään pois vauvastamme. Näky oli karmea. Kenenkään ei tulisi nähdä oman lapsensa elvytystä. Huusimme tuskaamme toistemme sylissä, kunnes lääkäri tuli kysymään, haluanko vauvani syliini hänen viimeiseksi hetkekseen. Haluan. Haluan, että hän nukkuu pois sylissäni, turvallisessa paikassa, ei kylmällä sairaalapedillä. Se hetki, kun sain hänet ensimmäisen kerran syliini, oli hänen elämänsä viimeinen hetki. Hän tuntui omalta, rakkaalta. Muistan, kuinka tunsin hänen pienen takapuolensa kämmenelläni. Hän sopi syliini täydellisesti, hänen kuului olla siinä. Saimme kaikki pitää häntä sylissä, minä, mieheni ja mieheni vanhemmat. Tuo hetki oli rauhallisempi, en huutanut enää. Halusin, että hän saa rauhan viimeisellä hetkellään, että hänellä on turvallinen olo ja hyvä olla äidin sylissä.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Uusi kohtaaminen, uusi kysymys

Ehkä alan toistamaan jo itseäni, mutta on pakko jatkaa vielä vähän tästä samasta aiheesta, josta olen jo kahteen kertaan kirjoittanut. Ihmisten kohtaamisesta.

Istahdin tänään hammaslääkärin penkkiin. Edellisen kerran kävin hammaslääkärissä tammikuussa, kun odotin esikoista. Jo istuminen tuohon samaan penkkiin tuntui pahalta, vaikka olin jo jonkin aikaa valmistautunut henkisesti tuohon käyntiin. Olin hyvin tietoinen, että lääkäri ei tiedä kohtalostamme. Lääkärin silmissä olin pienen, elävän vauvan äiti, koska papereissani lukee että viime käynnillä olin raskaana. Ensin lääkäri kyseli niitä näitä hampaistani. Tunsin kuinka pulssini kiihtyi koko ajan, kämmenet hikosivat. Melkein pidätin hengitystä, kun jännitin, milloin hän kysyy vauvastani. Makasin jo aurinkolasit päässä tuolissa, kun odottamani lause tuli. "Niin, olit raskaana viimeksi kun kävit". Vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi kyllä, enkä jatkanut lausetta sen enempää. Pulssini kiihtyi entisestään, alkoi pyörryttämään. Suljin silmät ja odotin jatkokysymystä, jonka tiesin tulevan. "Olet kuitenkin nukkunut hyvin vaikka sinulla on pieni vauva ja narskuttelet hampaita?" Kerran jo saman tyyppiseen kysymykseen vastanneena tiesin mitä tehdä. Vedin syvään henkeä ja totesin, että minun vauva kuoli. Nyt en enää miettinyt, miten sanani asettelen. En enää epäröinyt. Minä sanon niinkuin asia on. Hetken aikaa oli täysin hiljaista. Vaistosin, kuinka lääkäri hämmentyi. Vaistosin, kuinka hoitaja ja lääkäri katsoivat toisiaan. Mitä nyt sanotaan? "Otan osaa." En tiedä kuvittelinko, vai oliko hoitajan katseessa häivähdys sääliä kun hän katsoi minua. Lääkäri tuli lähelle ja kysyi, onko minulla muita lapsia. Pudistin päätäni. Siinä vaiheessa en saanut enää sanaakaan suusta. Tunsin jo, kuinka epätoivon aalto ja lähestyvä itku tulvahtivat sisältäni. Silmät kostuivat. Jos lääkäri ei olisi alkanut heti tekemään tarkastusta, olisin alkanut huutamaan. Ihan varmasti. 

Olen jo osittain tottunut siihen, että tyttärestäni kysytään. Tänään sain kokea sen, että vastaus kysymykseen tulee jo luonnollisesti, sen enempää miettimättä.
Ennen kiertelin ja kaartelin ja varoin visusti sanomasta sanaa kuolema. Se kuulosti niin kylmältä. Mutta nyt en jaksa enää kierrellä. Ainut oikea vastaus tuohon kysymykseen on, että hän kuoli. Mielestäni tämä on jo suuri askel eteenpäin, koska tuota kysymystä olen pelännyt eniten. Mutta näköjään koko ajan ilmaantuu uusia, pahalta tuntuvia kysymyksiä, jotka nostavat katkeruuden jälleen pintaan. Onko sinulla muita lapsia? Ei, ei minulla ole. Voi kun olisi! Voi, kun tulisi edes joskus...

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Mitä kuuluu? Mikäs tässä vs. Mun vauva kuoli

Kun joku tuttu kysyy kuulumisiani, annan vastaukseksi yleensä "mikäs siinä" tai "siinähän se". Vaikka se ei ole totuus. Miksi en aina uskalla puhua tuntemuksistani? Haluanko näytellä vahvempaa kuin olenkaan? Vai enkö vain halua huolestuttaa muita? Haluanko säästää heitä? Ja kiinnostaako ajatukseni edes kaikkia?

Reilun viikon sisään mahtuu muutama sellainen kerta, kun en olekaan jaksanut kaunistella asiaa. Viikko sitten kohtasin nimittäin ensimmäisen tutun, joka ei ollut kuullut tyttäreni kuolemasta. Olin tilanteessa, jossa ympärilläni oli noin 20 ihmistä, suurin osa puolituttuja, joukossa vain muutama läheinen kaveri. Tuon ihmisjoukon keskellä hän kysyi, että miten olen palannut näin nopeasti töihin ja totesi perään, että sinullahan on nyt sitten pieni vauva kotona. Vedin pari kertaa syvään henkeä ja mietin nopeasti, miten tähän reagoin. Vedänkö hänet syrjään ja kerron parilla sanalla miten kävi? Vai kohtaanko tämän tilanteen silmästä silmään rehellisesti ja avoimesti? Kallistuin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Kerroin hänelle, että minun vauvani kuoli. Yhden päivän ikäisenä. Se oli hoitovirhe. Tämä ihminen valahti aivan kalpeaksi, eikä osannut sanoa oikein mitään. Hän pyysi anteeksi, sanoi ettei tiennyt ja jatkoi, että jättää minut nyt rauhaan. Ainakin te vertaisystävät tiedätte tuon hetken. Kun oma mieli huutaa tilanteessa että ei! Älä jätä minua rauhaan! Puhu tästä kanssani! Sen verran minulla tuossa tilanteessa kuohahti, että sanoin hänelle suoraan, että ei minua tarvitse jättää rauhaan. Haluan että tästä puhutaan, tässä ei ole mitään salattavaa. Koska hän on minun tyttäreni. Nämä viimeiset kaksi lausetta sanoin hyvin kuuluvasti. Halusin että tuo koko 20 hengen ihmisjoukko kuulee, mitä sanon. Koska valitettavasti tuossa porukassa oli paljon niitä, jotka tietävät asiasta, mutta eivät ole sanoneet mitään. Loppujen lopuksi vaikea tilanne päättyi hyvin. Hän jopa kysyi miten olen jaksanut ja olemmeko saaneet apua. Tässä tilanteessa koin, että rehellisyys kannatti. 

Eräs kaveri myös kysyi muutama päivä sitten kuulumisiani. Joku taas napsahti päässäni ja päädyin vastaamaan, että hyvinä hetkinä menee paremmin kuin ennen, mutta huonot hetket ovat entistä huonompia. Hän ihmetteli, että oikeastiko? Kyllä. Oikeasti. Suru kestää, suru pahenee. Ja ennen kaikkea, mitä enemmän aika kuluu, sitä enemmän suru konkretisoituu. Joten kyllä ne huonot hetket pahenevat. Toki myös ymmärrän, että joillekin se voi tulla yllätyksenä.

Näistäkin esimerkeistä on huomattavissa, että ihmisillä on paljon oletuksia siitä, miten suru etenee tai miten surevat kannattaa kohdata. Ihmiset ehkä luulevat että en halua puhua asiasta. En ehkä ihan aina haluakaan, mutta yleensä puhuminen tuntuu hyvältä. Ja voinnista kysyminen tuntuu aina, ihan aina, hyvältä. Ystävät ja läheiset osaavat hyvin lukea minua ja arvioida, haluanko puhua. Puolituttujen seurassa kuitenkin tulee monesti tunne, että he pelkäävät repivänsä haavat auki ottamalla asian puheeksi. Voi kunpa he tietäisivät että se on juuri toisin päin. Se on puhumattomuus joka satuttaa ja tuntuu pahalta. Toinen yleinen oletus mihin olen törmännyt, on se, että surevan olo helpottuu ajan myötä. Sanoisin, että se ei helpotu, se muuttuu. Suru on erilaista ja ulospäin saattaa välillä näyttää siltä, että voin hyvin. Mutta menetyksen tuska höystettynä peloilla, satunnaisella ahdistuksella, ikävällä ja vihalla ei ole hävinnyt mihinkään. 

Vauvakuume on kolmas suosittu ihmettelyn aihe. Jopa eräs lääkärinikin kehtasi sanoa, että ei se uusi vauva ensimmäistä korvaa. Siksi ei kannattaisi vielä uutta vauvaa miettiä. Ensinnäkin, se ei olisi uusi vauva, vaan toinen vauva, esikoisen sisarus. Ja minä todellakin tiedän että se ei ensimmäistä korvaa. On suorastaan törkeää väittää niin. Onneksi on olemassa vertaistuki, joka ainakin ymmärtää täysin tämän nopeasti heränneen vauvakuumeen. Niinkuin olen ennenkin todennut, tämä tyhjäksi jäänyt syli suorastaan huutaa vauvaa.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Lista peloista

Olen taas pitkästä aikaa havahtunut kaikkiin pelkoihin, mitä minulla on tulevaa kohtaan. En siis ole raskaana, mutta toivon että joskus vielä olen. Olen samaa mieltä mieheni kanssa, että etukäteen ei mitään pelkoja kannata vatvoa, joten ajattelin, että jos puran ne tänne, pystyisin olemaan niitä vatvomatta. Ehkä. Varoitus, tätä ei kannata niiden lukea, ketkä odottavat lasta ja eivät ole tietoisia niistä kaikista riskeistä mitä voi olla.

Ihan ensimmäiseksi pelkään lapsettomuutta. Jos tarkkoja ollaan, sekundaarista lapsettomuutta. Esikoisemme saimme alulle jo toiselta kierrolta, eli suhteellisen nopeasti. Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että näin hyvin käy jatkossakin. Tälle lapsettomuuden pelolle on muutama peruste. Esikoisemme syntyi sektiolla ja minulle tuli kohtutulehdus leikkauksen jälkeen. Tulehdus lehahti ilmeisen voimakkaaksi ja sitä alettiin hoitamaan vasta vuorokausi sektion jälkeen. Nyt olen lukenut, että tuollainen tulehdus voi mm. tukkia munanjohtimet, jolloin raskautuminen olisi vaikeaa. Myös ylipäätään sektio ilman tulehdustakin voi vaikeuttaa raskautumista. Lisäksi nykyään minulla on kovat ovulaatiokivut ja kovat kuukautiskivut. Onkohan kohdussani siis kaikki hyvin? En tiedä. Epätietoisuus ahdistaa. 

Jos kuitenkin saisimme joskus lapsen alulle, siitä ne muut pelot vasta alkavatkin. Pelkään kaksosraskautta, koska se on lähes aina riskiraskaus. Kaksosraskaudet kulkevat mieheni suvussa. Pelkään keskenmenoa, keskeytynyttä keskenmenoa, kohtukuolemaa. Tunnen ja tiedän useita naisia, ketkä ovat joutuneet kohtaamaan nämä asiat. Minulla on siis konkreettisia esimerkkejä, että niin voi tapahtua. Joillekin on sattunut näin jopa useamman kerran, vaikka lääkärit aina puhuvat, että salama ei kahdesti iske samaan paikkaan. Eipä. Sektiohaavan vuoksi pelkään että istukka kiinnittyy arven päälle, jolloin istukka voi irrota tai vauva voi kärsiä hapenpuutteesta. Pelkään että b-streptokokki lehahtaa jälleen tulehdukseksi ja että se lävistää sikiökalvot jo odotusaikana tai viimeistään synnytyksessä tappaen vauvan. Pelkään myös, että b-streptokokki aiheuttaa ennenaikaisen synnytyksen, jolloin vauva voisi kuolla ennenaikaisuudesta aiheutuviin komplikaatioihin. 

Sektiosta johtuen pelkään että kohtuni repeää. Joko odotusaikana ennenaikaisiin supistuksiin, joita oli esikoisen odotuksenkin aikana, tai synnytyssupistuksiin. Minulla on Rh negatiiviset veret, joten pelkään että vauva hylkii kohdussa vertani ja kuolee siihen. Pelkään että hänelle tulee anemia, niinkuin esikoisellekin ja hän kuolee siihen. Pelkään että mahdollisessa suunnitellussa sektiossa menee jokin pieleen. Että vauva kuolee, minä kuolen tai kohtuni poistetaan verenvuodon vuoksi. Muita synnytykseen liittyviä pelkoja minulla ei ole, koska todennäköisesti en koskaan suostu synnyttämään alakautta tuon b-streptokokin vuoksi. Sehän ei koskaan lähde naisen kehosta mihinkään.

Mikäli onnistuisimme saamaan vauvan kotiin, pelkään kätkytkuolemaa. Kätkytkuoleman riski on olemassa jopa useamman kuukauden ajan, joten odotettavissa on aika pitkä piina. Pelkään myös että vauva tukehtuu yöllä peittoon tai että hänelle lehahtaa tuo b-streptokokkitulehdus vasta myöhemmin. Sekin voi tulla vielä parin kuukauden ikäisenä. Vauva-ajan jälkeen pelkään muun muassa onnettomuuksia, sairauksia ja vammautumisia. Lisäksi pelkään, että joku ystävistäni tai läheisistäni joutuu kokemaan lapsen menetyksen. Olin ensimmäinen ystäväpiiristäni, joka sai vauvan, joten raskauksia on lähipiiriini tulossa varmasti vielä paljon.

Anteeksi, että leväytin koko pelkojeni kirjon tähän, mutta koen että tämä oli ainoa keino purkaa nämä pelot. Näistä en hirveästi pysty puhumaan kenellekään. Ehkä vaikuttaisin sekopäiseltä tai luulotautiselta. 

Loppuun on vielä pakko lisätä, että tiedostan, että kaikille meille voi tapahtua mitä vain missä vain milloin vain. Eli kysymys kuuluukin, miksi ihmeessä olen tehnyt odotuksesta, synnytyksestä ja vauva-ajasta niin ison peikon itselleni? Jos alan oikeasti pelkäämään, minunhan pitäisi pelätä kaikkea koko loppuelämäni ajan. Ja siinä ei ole mitään järkeä, koska miten sitten käy elämän pienistä asioista nauttimiselle? Tai ylipäätään elämiselle? Tiedostan, että minun täytyy tehdä paljon töitä pelkojeni eteen, että pääsisin niistä eroon, tai että saisin niihin realistisen näkökulman. Että pystyisin elämään niiden kanssa ilman että ne alkavat hallitsemaan elämääni.

Vauva-arkea ilman vauvaa

En halua palata takaisin entiseen elämääni. Elämään, jossa viikonloppuja hallitsivat erilaiset menot ja juhlat, jolloin valvotaan yömyöhään ja pidetään hauskaa. Vaikka minulla ei ole vauvaa, koen silti, että haluan elää ja minun kuuluisi elää vauva-arkea. Olla paljon kotona, mennä aikaisin nukkumaan, tehdä kotiaskareita ja hoitaa vauvaa. Tai tässä tapauksessa kaikkia niitä muita asioita paitsi viimeisintä. Onkohan naisen kehoon rakennettu sellainen mekanismi, että kun synnyttää, keho ja mieli automaattisesti luulevat että nyt eletään vauva-arkea? Vaikkei sitä vauvaa olisikaan? Koska siltä minusta tuntuu.

Minusta on tullut järjettömän tylsä ihminen. En mielellään lähde viikonloppuisin mihinkään, ainakaan juhlimaan. Myönnän, että olen sitä kuitenkin tehnyt, mutta lähes aina jossain vaiheessa iltaa minulle tulee ahtaiden juottoloiden ihmismassoissa kauhea ulkopuolisuuden tunne. Ahdistun tai saan itkukohtauksen. En kuulu tänne, en sovi tänne. Minun tulisi olla jossain aivan muualla. Olen väärässä paikassa. Tuo olo tulee salakavalasti. Yhdessä hetkessä olen onnellinen ja tyytyväinen, toisessa hetkessä voisin luhistua ahdistuksen alle ja lähteä mitä pikimmiten kotiin. Nykyään varmistankin jo etukäteen itelleni sujuvan kotiinlähdön. Pois pitää päästä heti kun siltä tuntuu. Toisaalta silloin kun olen lähtenyt jonnekin, olen lähtenyt omasta tahdostani, joten itsepä olen ahdistukseni hankkinut. Miksi sitten lähden, jos tiedän että ahdistun? En tiedä. Ehkä yritän todistella itselleni, että elämän on jatkuttava. Ehkä pelkään että menetän ystäväni. Ja joskus, muutaman kerran, lähteminen on oikeasti saattanut tuntua hyvältä ajatukselta.

En ole enää sama ihminen kuin ennen raskautta. Minä olen nyt äiti. Minusta tuntuu, että kaikki eivät ymmärrä tätä uutta minuuttani. Äitiyttä ilman vauvaa. Miksi ihmeessä hieman alle kolmikymppinen nainen haluaisi viettää viikonloput kotona? Siivota, laittaa ruokaa, katsoa leffoja, mennä aikaisin nukkumaan? Kirjottaa blogia, nyhjätä kahdestaan miehen  tai muutaman läheisen ystävän kanssa telkkarin ääressä? Niin, enpä ehkä haluaisikaan, jos olisin sama ihminen kuin reilu vuosi sitten. Mutta kun en ole. Joku minussa on muuttunut. Lopullisesti. Eihän minun tarvitse palata enää takaisin vanhaan elämääni? Eihän? En tahdo. Haluan elää perhe-elämää. Sitä ihanaa, univelkaista, kakkavaippojen ja yöheräämisten kyllästyttämää elämää, johon ehdin ajatuksissani uppoutua tuon 9 kuukauden aikana.

Olisipa tyttäreni tässä. Saisinpa pitää häntä sylissäni, saisinpa elää kaipaamaani vauva-arkea. Tai odottaisinpa jo sisarusta tyttärelleni.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Lapsista, vauvoista ja raskauksista

Isänpäivä oli meidän perheessämme surumielinen. Mikä ei varmaan yllätä ketään. Etukäteen en tuota päivää hirveästi jännittänyt enkä miettinyt. Tiesin vain, että en ohita tuota päivää, koska mieheni on esikoisen kuolemasta huolimatta isä. Ajattelin, että toimin sen mukaan, mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä ja oikealta. 

Aamulla toin aamupalan, päivän lehden ja isänpäiväkortin miehelleni vuoteeseen. Mieheni luki kortin hyvin nopeasti ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä heti. Kortti oli tyttäreltämme, joka kaipasi maailman parasta isäänsä. Itsehän minä olin sen kirjoittanut, mutta olen vakuuttunut, että näin tyttäremme ajattelee. Halasin häntä ja itkimme pitkään. Sanoin, että tyttäremme haluaisi olla täällä, hänen luonaan. Pian aamupalan jälkeen lähdimme hautausmaalle. Sielläkään emme kyyneliltä välttyneet.

Isänpäivä. Isän ja lapsen yhteinen päivä. Yksi tärkeimmistä. Meidän perheessämme isä vie kynttilän tyttären haudalle. Eikä tytär lahjaa ja korttia isälle. Isä menee katsomaan tytärtään hautasmaalle ja silittää hautakiveä itkien. Tytär ei tänä päivänä, eikä minään muunakaan päivänä, nouse isänsä polvelle istumaan halataakseen häntä. Antaakseen suukkoa poskelle. Vaikka niin pitäisi olla, erityisesti isänpäivänä. Sunnuntaina kaikki tuntui niin nurinkuriselta. Väärältä. Minun oloni oli avuton. Avuton siksi, etten pystynyt taikomaan tytärtäni isänpäivänä mieheni luokse. Ja katkera. Katkera, koska muut saavat juhlia isänpäivää lasten kanssa. Koko loppupäivän tuo katkeruus söikin kaikki muut tunteet mielestäni. En pystynyt edes illalla iloitsemaan, vaikka vietimme iltaa omassa lapsuudenkodissani. Yksi puuttui joukosta.

Olemme olleet syyslomalla tämän viikon ja olen viettänyt aikaa veljenpoikieni kanssa. Sen, samoin kuin isänpäivän vuoksi olen paljon myös miettinyt suhtautumistani muiden lapsiin ja raskauksiin. Olen nimittäin huomannut suhtautumisessani muutoksia. Aikaisemmin olen tuntenut suurta vääryyttä, kateutta ja katkeruutta kun olen nähnyt yhdenkin raskausmahan tai vauvan. Miksi nuo saa vauvoja? Miksi nuo ihmiset saavat kokea vanhemmuuden onnen? Miksi en minä? Miksi ei mieheni? Rehellisesti sanottuna, kun olen tyttäreni kuoleman jälkeen raskausmahoihin tai vastasyntyneisiin törmännyt, niissä hetkissä ei ole ollut tippaakaan positiivisia tuntemuksia. Ei yhtään. Koska olen katkera, etten minä saanut samaa. Siinä ei ole mitään henkilökohtaista. En vain pysty olemaan onnellinen toisten puolesta, kun itselle tapahtui näin.

Aloin huomaamaan suhtautumisessani muutoksia jo viime viikolla, kun tapasin raskaana olevan vertaisystävän. Voin vilpittömästi sanoa, että olin ja olen edelleen onnellinen hänen puolestaan. Hän on kokenut todella kovia, hän on myös menettänyt lapsensa. Tämän vuoksi hän on ansainnut tuon raskausmahan ja odotuksen. Hän on myös ansainnut vauvan kotiinsa, ja sen ihmeen, että hän näkee vauvansa kasvavan. Hieman yksioikoinen ajattelutapa, tiedän, mutta näin minun ajatukseni nykyään kulkee. En väitä, etteivätkö muut olisi raskauksia ansainneet, mutta minun on helpompi olla onnellinen sellaisten puolesta, ketkä ovat käyneet läpi saman surun ja tuskan kuin minä. He eivät ota mitään itsestäänselvyytenä. 

Jo heti tyttäreni kuoleman jälkeen huomasin, että en ole myöskään kateellinen tai katkera veljenpojistani. He ovat minulle hyvin rakkaita ja olen tuntenut heidät vauvasta asti. Veljenpoikien seura onkin alusta saakka ollut minulle tärkeää terapiaa. Lisäksi hekin odottivat serkkuvauvansa syntymää. Odottivat, että saavat hoitaa häntä. Odottivat, että saavat tutustua häneen, leikkiä hänen kanssaan. Suru on heidänkin kanssaan yhteinen, vaikka he surevatkin hyvin eri tavalla kuin aikuiset. Eilen, kun kävin nukkumaan 3 -vuotias peikonpoikanen vieressäni, tunsin itseni todella onnelliseksi ja kiitolliseksi. Tyttäreni lisäksi he ovat ainoat lapset elämässäni. Heitä en halua ikinä menettää. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin myöntää, että samalla, kun pidin veljenpoikaani lähelläni, en voinut olla ajattelematta, että noinkohan saan koskaan pitää omaa lasta samalla tavalla lähelläni. Kuunnella tuhinaa ja halata. Ylipäätänsä olla. Olla lähellä ja rakastaa. Toivon sinä enemmän kuin mitään.

Olen siis havainnut jo valoa tunnelin päässä. Olen onnellinen veljenpojistani ja vertaisystävien raskaudet saavat pitkästä aikaa positiiviset tunteeni heräämään. Olen jopa muutamaa vierastakin vauvaa pystynyt katsomaan ilman että katkeruuden puukko iskee salakavalasti selkään. Terävin kärki kateudesta on taittunut. Myönnettäkööt silti, että en kuitenkaan mielelläni edelleenkään puhu muiden kuin vertaisystävien vauvaonnesta. Tai odotuksesta. Tai mistään siihen liittyvästä. Ainakaan vielä. En oikeastaan tiedä, mistä se johtuu, koska toivon heille kaikkea hyvää. Olen miettinyt, että yritänkö tällä torjumisella suojella itseäni. Ehkä pelkään niin kovin, että muillekin tapahtuu jotain pahaa, joten yritän olla kiintymättä vauvoihin. Yritän pitää itseni muiden onnen ulkopuolella. Koska täytyy myöntää, että aina kun kuulen uudesta raskaudesta, ensimmäinen ajatukseni on, että toivottavasti mitään pahaa ei tapahdu. Olen oman menetykseni ja vertaistuen menetyksien kautta havahtunut siihen kaikkeen, mikä voikaan mennä vikaan. Koska oikeasti, vaikka mitä voi mennä vikaan. Odotuksen aikana, synnytyksessä, synnytyksen jälkeen. Ja koko loppuelämän ajan. Jokainen meistä, ihan joka ikinen lapsi, joka ikinen ihminen, on ihme.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Joulu ilman esikoista

Jouluun on enää puolitoista kuukautta. Olen pelännyt joulun tuloa jo toukokuusta saakka. Ei ole varmaan mennyt päivääkään etten sitä ajattelisi. Miten käy tuolle juhlapyhälle kun emme saa viettää sitä kokonaisena perheenä? Miten ylipäätään kestän joulupyhät?

Viime joulu oli ihana ja lämminhenkinen. Odotin esikoistamme, jouluviikolla olin raskausviikolla 16. Muistan tuon siksi niin hyvin, koska joulun väliviikolla, raskausviikolla 17, tunsin ensimmäiset potkut. Jo viime vuonna, vaikka esikoinen eleli vielä mahassani, valmistelin joulua enemmän kuin koskaan. Jotenkin tuntui siltä, että vauva on jo kanssamme ja ymmärtää joulun päälle. Hassua. Olin tuonut omia lapsuudenaikaisia joulukoristeita lapsuudenkodistani ja nyt ensimmäistä kertaa ripustin niitä esille. Ajattelin, että nyt olemme perhe, joten haluan ensimmäistä kertaa tehdä joulua kotiin kunnolla. Soitin pianolla joululauluja ja lauloin vauvalle. Kuvittelin, että hän kuulisi minua ja hänellä olisi hyvä olla, kun äiti laulaa. Leivoin joululeivonnaisia kuunnellen joululauluja levyltä ja päätin, että ensi jouluna teen ensimmäistä kertaa piparkakkuja. Koska silloin voisin tehdä niitä yhdessä esikoisen kanssa. Yksin niitä ei kannattaisi tehdä. Piparkakut kuuluu tehdä yhdessä. Tuon joulun vietimme vanhempieni luona, yhdessä koko perheen voimin. Joulupukki kävi, veljenpojat availivat innoissaan lahjoja ja me aikuiset söimme hyvin ja nautimme yhdessäolosta. Esikoisemme sai tuolloin ensimmäisen lahjansa kummeiltaan ja serkkupojilta; tutin, jota koristi kotipaikkakuntani jääkiekkojoukkueen logo. Tutti aiheutti suurta huvitusta ja mieheni uhkasi leikkimielisesti heittää koko tutin roskiin. Hän ei kannata tuota jääkiekkojoukkuetta. Tutti on edelleen tallessa. Sillä on suurta tunnearvoa, esikoisemme ensimmäisenä lahjana. 

Hyppäys tähän jouluun viime joulusta on kuin painajaisunessa. Niin tunnetasolla kuin käytännössäkin. Miten asiat voivatkin muuttua niin radikaalisti? Olen aina ollut jouluihminen, rakastanut joululauluja, joulutunnelmaa, joululahjojen ostoa ja kaikkea hömppää. Nyt vihaan joulua, ahdistun joulusta. Viha ja ahdistus eivät oikeastaan edes kuvaa sitä tunnetta mitä tunnen joulua kohtaan. Olenkin sanonut, että jos saisin päättää, lukitsisin ovet, laittaisin valot pois, kännykän kiinni ja nukkuisin kotona joulun yli. Kaiken huipuksi esikoisemme kuolinpäivä osuu joulun pyhille. Hän olisi silloin täyttänyt 7kk.

Kadehdin niitä, jotka pystyvät menetyksestä huolimatta suunnittelemaan joulua. Miten pystyisin siihen itsekin? Haluaisin pystyä. Ihailen erästä ystävääni, joka on kokenut todella kovia ja jolla olisi myös pitänyt olla vauva tänä jouluna. Hän on kuitenkin kääntänyt joulun voimavarakseen. Hän odottaa joulua, koska jouluna on aina kaikki hyvin. Olen itsekin yrittänyt sisäistää tuon ajatuksen,  koska sehän on totta. Jouluna todentotta on kaikki hyvin. Ainakin ennen oli.

Haluaisin tänä vuonna viettää joulua jotenkin eri tavalla. Menemme mieheni vanhempien luo, mutta tänä vuonna myös minun vanhempani tulevat sinne. Saamme olla kaikki yhdessä ja se tuntuu kaikesta huolimatta hyvältä ajatukselta. Tuntuu siltä, että jotta kestän joulun läpi, joulun valmistelun ja vieton kaavaa pitäisi jotenkin rikkoa. Tehdä jotain, mitä en yleensä tee niinä pyhinä. Tai jättää tekemättä jotain, mitä yleensä teen. Vielä en tiedä mitä se voisi olla. Jos jotain olen tässä viiden ja puolen kuukauden aikana oppinut, se on se, että kannattaa mennä aina sen hetkisten tuntemusten mukaan. Mikä juuri sillä hetkellä tuntuu hyvältä.

Ja onhan tässä vielä toinenkin juhlapyhä tulossa, joka on itseasiassa ensimmäinen juhlapyhä ilman esikoista. Isänpäivä. Onneksi saamme isänpäivän illan viettää koko perheen kesken kotipaikkakunnallani. Perheessäni on tänä vuonna kolme isää. Minun isäni, minun veljeni ja minun mieheni, esikoiseni isä.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Perhonen olkapäällä

Tämä viikko on ollut ahdistava. Päivisin on ollut kova kiire ja töissä on ollut paljon tekemistä. Sen vuoksi ahdistus iskee iltaisin kun pysähdyn. Tällä viikolla on myös tapahtunut paljon, mikä on antanut runsaasti ajattelemisen aihetta.

Laitoimme keskiviikkona kantelut postiin. Sekä Valviralle että potilasvakuutuskeskukselle. Vihdoinkin! Nyt meidän osuus on tehty ja voimme toivottavasti keskittyä olennaiseen. Joka siis ainakin minun tapauksessani on ikävä ja suru, sekä rakkaus tytärtämme kohtaan. Toivon, että papereiden postittaminen ja asian loppuun vieminen toisi sellaisen rauhan, että ainakaan viha ja katkeruus eivät pulpahtelisi pintaan jatkuvasti.

Keskiviikkona myös pitkä odotus palkittiin. Olin jo kesäkuussa varannut tatuointiajan miehelleni ja minulle. Piirsin itse tatuointini. Se on perhonen, jonka ääriviivoista on löydettävissä kirjaimet, joista muodostuu tyttäremme nimi. Perhonen myös symboloi sielua ja näin ollen samalla tytärtämme. Nyt hän istuu olkapäälläni aina. Mieheni tatuoi tyttömme jalanjäljen ja nimen kätensä sisäsyrjään. Vaikka tyttäreni on aina sydämessäni, nyt hän kulkee myös muille näkyvänä merkkinä kehossani. Jos hänestä ei muuten uskalleta puhua, ehkä joku kysyy tatuoinnistani ja tätä kautta saan myös kertoa tyttärestämme. Kuva on minulle myös rakkauden symboli. Merkki siitä, etten ikinä unohda häntä tai lakkaa rakastamasta.

Myöhemmin samana päivänä menimme käymään haudalla. Kun olimme lähdössä sieltä pois, saimme tekstiviestin tutultamme. Hän oli juuri saanut tyttövauvan. Tuli tyhjä ja jopa typerä olo. Miksi meidän tulee tyytyä tatuointiin, kun muut saavat kotiinsa vauvan? Elävän vauvan, joka ei ole kuva paperilla tai tatuointi iholla. Hetkeksi koko tatuointi menetti merkityksensä, enkä enää muistanut, miksi sen otin. Miten epäreilua tämä kaikki onkaan! En tietenkään toivo muille mitään pahaa, mutta omat pienet teot, joilla tytärtämme kunnioitamme ja muistamme, tuntuvat muiden onnen kautta niin vähäpätöisiltä ja tyhmiltä. Sinä iltana itkin. Tatuointia, ikävää ja koko elämän vääryyttä.

Tuona päivänä hautausmaalle kanssamme tuli myös eräs sukulainen. Olen onnellinen, että ihmiset haluavat tulla muistamaan lastamme, mutta jokaisella tällaisella hautausmaavierailulla menetyksemme konkretisoituu todella raadollisesti. Muiden perheissä sukulaiset tulevat katsomaan vauvaa. Meidän perheessä sukulaiset tulevat katsomaan hautaa. Kiveä, joka ei oikeastaan kerro lapsestamme mitään. Minulla suru ei nimittäin nouse pintaan haudalla, vaikka siellä joka viikko haluankin käydä. Se on vain hauta. Minulla on vahva tunne, että tyttäremme ei ole enää siellä. Yleensä en edes itke haudalla. Sukulaiset itkevät, minkä ymmärrän täysin. Näinä hetkinä suren, että en voi siirtää ystäviin, sukulaisiin ja tuttaviin muistoja tyttärestämme. Sitä, miltä hänen ihonsa tuntui kun kosketin häntä ja millaista oli pitää häntä sylissä. Sitä minulle päivittäistä tunnetta, että hän on koko ajan kanssamme, kuin perhonen olkapäällä. Sitä tunnetta, kun suru ja ikävä ympäröi minut, missä ikinä olenkin.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Etiäisiä?

Viikko ennen synnytystä makasimme mieheni kanssa vierekkäin sängyssä. Koskaan aikaisemmin emme olleet puhuneet synnytyksen vaaroista tai peloista siihen liittyen, mutta tuona iltana pelko täytti mieleni. Kysyin mieheltäni, että pitäisikö meidän valmistautua siihen että jotain pahaa tapahtuu? Entä jos kaikki ei synnytyksessä menekään hyvin? Mieheni vastasi siihen, että ei pitäisi valmistautua, koska vaikka johonkin pahaan valmistautuisi, sen tapahtuessa tilanteeseen ei pysty siltikään suhtautumaan sen paremmin. Se olisi joka tapauksessa shokki. Että parempi on nyt nauttia näistä odotuksen hetkistä. Viisaasti sanottu. Niin viisaasti, että sen enempää en tuota ajatusta jäänyt pyörittelemään. Reilu viikko sen jälkeen tyttäremme kuoli.

Nyt minua on alkanut kalvamaan tuo keskustelu. Olen miettinyt sitä viime päivinä paljon. Koko odotuksen aikana en hetkeäkään pelännyt synnytystä. Miksi tuon yhden hetken ajaksi pelko nousi pintaan? Miksi sanoin sen ääneen? Eihän tuo hetken tunne siitä pelosta, että jotain pahaa tapahtuu, voinut olla etiäinen? Eihän? Ajatus siitä ahdistaa niin paljon.

Minulta kysyttiin tyttäreni kuoleman jälkeen, että aavistinkohan kuoleman jotenkin. Tätä kysyttiin muun muassa sillä perusteella, että pelkäsin vähän kaikkea, enkä valmistellut vauvan tuloa kuin vasta viimetipassa. Että jätin ostokset viimeiselle kuukaudelle. Ja että aina kun olin ostanut jotain vauvatavaraa, minulle tuli huono omatunto. Mielestäni on aivan hirveä ja ahdistava ajatus, että olisin voinut tämän aavistaa. En halua aavistaa mitään! Nykyään aina kun alan pelkäämään jotain tulevaisuudesta, kuten toisen vauvan menetystä, säikähdän ajatuksiani, koska pelkään että tuo ajatus menetyksestä on jälleen etiäinen. Miten saan itselleni selitettyä, että ei tällaista voi aavistaa? Että jokainen pelon hetki ei ole aavistus tulevasta?

Neljän päivän ajan olen ollut aika ahdistunut. Sille ei ole mitään erityistä syytä. Se tulee iltaisin peittäen alleen kaikki muut tunteet ja olotilat. Monta viikkoa olin jo selvemmillä vesillä, pystyin ajattelemaan, pystyin purkamaan ajatuksia. Nyt ajatukset ovat taas ihan sekaisin, tunnen oloni yksinäiseksi ja pelkään. Pelkään joulua ilman tytärtäni, samoin pelkään kevättä. Ylipäätään pelkään tulevaisuutta. Pelkään etten saa enää lasta syliin. Ja ikävöin, ikävöin niin paljon etten voi sitä sanoin kuvailla.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Kuolinilmoitus

Joka kerta sen jälkeen, kun olen hoitanut tyttären kuolemaan liittyviä käytännön asioita, tunnen itseni valtavan uupuneeksi. Niin kuin joku olisi imenyt minusta kaiken energian. Yleensä tällaisten asioiden jälkeen romahdan. Haluan vain itkeä. Välillä tuntuu että en jaksa elää. Kaikki käytännön asiat ovat raaka muistutus siitä, mitä pahaa meille on tapahtunut. Tänään täytin Potilasvakuutuskeskuksen ja Valviran lomakkeet. Milloin tämä loppuu? Milloin ei enää tarvitse repiä haavoja auki?

On hirveää nähdä tyttären nimi perintöverotuslomakkeessa. Perinnönsaajana minun nimeni, perinnönjättäjänä tyttäreni nimi. On hirveää kirjoittaa Valviran kanteluun, että tyttäreni on menehtynyt. Yksi kauheimmista hetkistä tämän taipaleen aikana on kuitenkin ollut kuolinilmoituksen kirjoittaminen lehteen. Se meinasi repiä minut kappaleiksi. Jouduin monta kertaa miettimään, mitä olenkaan tekemässä. Kirjoittamassa kuolinilmoitusta. Omalle tyttärelleni. Eihän tämän näin kuulu mennä! Pinnistelimme mieheni kanssa tunnin. Päätimme että kirjoitamme sen yhdeltä istumalta, jotta se olisi sitten tehty. Tunsin valtavaa epätoivoa ja ahdistusta. Ei, en halua tehdä tätä, onko minun pakko? Mitä kirjoitamme ennen nimeä? Rakkaamme? Pienokaisemme? Rakkaamme on hyvä. Koska hän on rakas. Rakkain kaikista. Onko pakko laittaa paikkakunnat syntymäpäivän ja kuolinpäivän perään? En halua. Tyttäremme ei kuollut kotipaikkakunnalla. En halua että tuo vieras paikkakunta lukee kuolinilmoituksessa. Pitääkö tähän joku runokin etsiä? Millainen runo? Ketkä pienokaistamme ikävöi? Me tietenkin, äiti ja isä, mutta ketkä muut? Onko ilmoitukseen pakko laittaa risti? En halua, ei se sovi pienelle tytölle. Pienelle vauvalle. Laitamme enkelin kuvan.

Vihdoin kuolinilmoitus oli valmis. Kun saimme sen lähetettyä, puhkesin lohduttomaan itkuun, suoraan huutoon. Mieheni yritti lohduttaa, työnsin hänet pois. Sillä hetkellä tuntui, että nyt minä luovutan. Tätä en kestä. Huusin, kiljuin, hakkasin tyynyä. Tuntui, että halkean surusta. Ikävästä. Tuskasta. Puhtaasta tuskasta. Muistan miettineeni, että minä haluan myös kuolla. Minä haluan tyttäreni luo! En minä halua jäädä tällaiseen maailmaan! Tuo hetki oli yksi vaikeimmista, yksi rankimmista. Kuolinhetken ja hautajaisten ohella. Vaikea uskoa, että tässä minä olen edelleen. Miten noista vaikemmista hetkistä onkaan selvinnyt?

Sinä lähdit, et kertonut minne. Tähdeksikö asetuit vai tuulenako kuiskaat puissa?
Vai olitko se häikäisevä aalto, jonka rannalla näin?
Vaan kun kuuntelen tarkoin, sinä sittenkin kerrot; - Teihin jäin.

Suurella rakkaudella kaivaten,

äiti ja isä, ukki ja mummi, ukko ja mamma, kummit, ystävät ja sukulaiset




lauantai 3. marraskuuta 2012

Surun päivä

Pyhäinpäivä. Veimme kaksi kynttilää tyttären haudalle. Tänään surun määrä korostuu, vaikka joka päivähän se on ainakin taustalla läsnä. Hautausmaalla oli niin hämmentävän paljon ihmisiä. Odotin, kohtaammeko jonkin toisen kuolleen vauvan vanhemmat, mutta emme kohdanneet. Moni oli jo kynttilän vienyt, joku ehkä vie vasta illalla. Joku oli muistanut myös meidän pientä. Haudalla oli jo kynttilä palamassa kun menimme paikalle. Kiitos, kuka oletkaan. Koskettaa aina todella paljon, että joku muukin muistaa rakastamme.

Kun tulimme hautausmaalta, jäin pois auton kyydistä aikaisemmin. Oli pakko saada kävellä. Oli pakko saada itkeä. Tottakai pystyn itkemään miehenikin läsnäollessa, mutta nyt halusin olla yksin. Juttelin pienokaisellemme kävellessäni. Pyysin, että hän ei jättäisi minua yksin. Että hän kulkisi mukanani aina. Kerroin, että rakastan häntä eniten maailmassa. Että ikävöin häntä enemmän kuin pystyn kuvailemaan. Ikävöin niin että sydän pakahtuu.

Miksei kukaan voi kertoa, miksi tällaista tapahtuu? Miksei joku auta minua ymmärtämään? Kävellessäni kotiin mietin tuhannennen kerran, että en voi vieläkään ymmärtää ja käsittää, miksi rakkaamme on viety meiltä pois. Haluaisin niin käsittää sen, mutta en voi. En pysty. Sitä ei järki voi selittää. Tänään olo on tyhjä. Tyhjä ja surullinen. Ikävöin niin kovin.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Tarkoitusta etsimässä

Ihminen etsii mitä oudoimmista asioista lohtua, kun jotain traagista tapahtuu. Itse hain kovasti tarkoitusta tyttäreni kuolemalle. Ensimmäiset kolme-neljä kuukautta ajattelin että tämä tapahtui jonkun asian vuoksi. Että tällä kaikella on tarkoitus. Tämä ajattelutapa oli varmaan jonkinlainen puolustusmekanismi. Että pääsisin pahimman vaiheen yli ja että löytäisin jonkin järjen tähän kaikkeen.

Kehitin mitä ihmeellisimpiä teorioita tapahtuneelle. Luonnollisesti aluksi ajattelin, että olen itse tehnyt jotain väärää. Olen tehnyt jotain pahaa tietämättäni ja nyt minua rangaistaan. Tästä pääsin siihen ajatukseen, että ehkä tyttäreni kuoli, jotta minun ja mieheni suhde tiivistyisi entisestään. Jotta osaisimme arvostaa toisiamme. Jotta osaisimme jatkossa arvostaa elämää enemmän. Muistan, kun hautajaisten jälkeen istuimme keittiönpöydän ääressä. Minä, muutama ystäväni ja muutama läheiseni. Eräs läheiseni itki ja sanoi että eihän tällä voi olla mitään tarkoitusta. Että tyttäreni kuolema oli täysin turha. Minä melkein raivostuin. Muistan kuinka sisälläni kuohahti, poskiani alkoi kuumottaa ja jos olisin avannut suuni sillä hetkellä, ulos olisi päässyt raivoisa karjunta. Onnistuin nielaisemaan raivoni ja sanoin tiukasti, että ei, kyllä tällä on ollut pakko olla tarkoitus. Eihän tyttäreni, minun oma pienokaiseni voinut mitenkään kuolla turhaan! Hänen olemassaolonsa ei voinut olla turhaa! Hän tuli tänne päiväksi, jonkin tarkoituksen vuoksi.

Yksi teoriani oli, että ehkä jotain näin traagista tapahtuu tietylle määrälle ihmisiä, esimerkiksi yhdelle sadasta tai tuhannesta siksi, että oppisimme paremmin arvostamaan elämää. Että ihmiset eivät ajattelisi itseään eikä lapsiaan itsestäänselvyytenä. Lapsia ei tehdä, niitä saadaan. Ja silloinkin jokainen terve ja elävä lapsi on ihme. Ehkä tämä pienokainen tuli opettamaan tämän meille. Meille, perheillemme, ystävillemme ja heidän kaikkien tutuille.

Tässä uskossa olin useamman kuukauden. Jossain vaiheessa kesän lopulla päiväkirjaa kirjoittaessani minulla kävi ehkä sekunnin mielessä, että ehkä tällä ei ollu tarkoitusta. Hylkäsin tuon ajatuksen nopeasti. Ruoskin itseäni ajatuksesta. Kauhea äiti! Ethän sinä noin voi ajatella lapsestasi! Tottakai hänen olemassaolollaan ja kuolemallaan on tarkoitus! 

Tuo ajatus jäi kuitenkin kytemään mieleeni. Eräs syyskuinen automatka uskaltauduin kertomaan siitä miehelleni. "Anteeksi, että sanon näin. Toivottavasti et tuomitse minua. Mutta entä jos tällä kaikella ei olekaan mitään tarkoitusta?". Mieheni mietti hetken aikaa, ja totesi, että näin hän oli ajatellut jo jonkin aikaa. En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun suuri taakka putosi sydämeltäni. Koin ihan valtavan valaistumisen. Tällä ei olekaan tarkoitusta! Tyttäreni kuolema oli väärin! Oli valtavan helpottavaa myöntyä siihen ajatukseen, että tällä ei ole mitään, ei mitään tarkoitusta. Läheiseni, joka oli asiasta sanonut jo hautajaisissa, oli ollut koko ajan oikeassa. Lopullinen niitti tälle ajatukselle tuli, kun kuulin lääkärin sanat niin puhelimessa kuin jälkikeskustelussa. Oli tapahtunut virhe, jonka vuoksi vauva kuoli. 

Tämä on väärin. Näin ei olisi pitänyt tapahtua. Tyttäremme pitäisi olla tässä. Hänen ei ollut tarkoitus kuolla. Emme ole tehneet mitään väärin. Meitä ei rangaista mistään. Hänen olemassaolonsa ei missään tapauksessa ollut turha, mutta hänen kuolemansa oli.

Myrsky

Haluan jakaa tämän kappaleen kanssanne. Aika pian tyttäreni kuoleman jälkeen ystäväni osti minulle Jarkko Martikaisen levyn ja pyysi minua kuuntelemaan levyltä kappaleen Myrsky. Erityisesti hän pyysi keskittymään sanoihin säkeistöstä kolme alkaen. Tämä kappale osuu niin syvälle sydämeen ja siitä on tullut hyvin merkityksellinen minulle. Olen saanut tästä paljon voimaa ja toivoa. 




torstai 1. marraskuuta 2012

Kiitollisuudesta

Tunnen joskus huonoa omatuntoa siitä, että näen elämässä vielä hyviäkin asioita. Touko-kesäkuussa en löytänyt elämästä mitään positiivista, mutta nyt olen huomannut että hyvääkin vielä on. Tottakai vielä usein, viimeksi eilen, itkin ystävän luona suruani. Tuntui siltä, että onko sittenkään pakko jaksaa? Enkö saisi vain luovuttaa? Miksi ihmeessä minun täytyisi jaksaa elää ilman tytärtäni? Jaksan aina tietyn aikaa olla reipas, mutta hetkellinen romahdus tulee poikkeuksetta tasaisin väliajoin. Hyväksyn sen. Tilanteen huomioon ottaen se on varmasti täysin normaalia.

Romahduksista huolimatta en ole luovuttanut, niiden muutamien hyvien asioiden vuoksi. Niistä tärkein on mieheni. Jolla on loputon ymmärrys minua ja pahaa oloani kohtaan, ja joka on kannustanut minua joka asiassa ja lohduttanut kun en jaksa. Joka ei tuomitse minua mistään, vaikka ajatukseni välillä ovat tosi kauheita ja pelottaviakin. Olen varma, että ilman häntä en olisi tässä nyt.

Olen myös kovin kiitollinen perheestäni. Minun ja mieheni vanhemmista, jotka kaikki ajoivat toiselta puolen Suomea välittömästi sairaalaan, kun soitimme ja kerroimme että tyttäremme ei ehkä selviä. He tulivat sairaalasta kotiin kanssamme ja auttoivat laittamaan vauvatavarat pois. Hoitivat hautajaisjärjestelyt lähes kokonaan kun olimme kyvyttömiä tekemään mitään. Laittoivat ruokaa ja pitivät huolta että kuntoutan itseäni leikkauksesta. Kiitollisuudelle ei löydy sanoja. Yhtä suuressa kiitollisuudenvelassa tunnen olevani sisaruksillemme perheineen. Rakkaat veljenpoikani pitivät minut elämässä kiinni heti hautajaisten jälkeen iloisuudellaan ja aitoudellaan. Heidän seurassa nauroin kunnolla ensimmäistä kertaa. Veljeni ja hänen vaimonsa kanssa olemme käyneet pitkiä pitkiä keskusteluita tapahtuneesta ja tulevaisuudesta. He tukivat meitä niinä vaikeina hetkinä, kun taistelimme sairaalan kanssa oikeuksistamme. Ja viikonloppuna, jolloin olisimme ensimmäistä kertaa joutunut kohtaamaan tyhjän kodin kahdestaan, mieheni veli ei jättänyt meitä yksin. Tiedän, että he eivät odota vastapalvelusta. He haluavat auttaa meitä kaikin keinoin. Mutta silti minua vaivaa, etten koskaan pysty korvaamaan heidän tukea ja apua.

Ja läheisimmät ystävät. Ystävät, jotka yrittävät niin kovasti ymmärtää. Arvostan sitä todella paljon. Ystävien tärkein rooli onkin ollut ns. normaalin elämän ylläpitäjänä. He eivät kohtele meitä erilailla kuin ennen. Mutta he kuuntelevat, aina kun haluan puhua tai tarjoavat olkapäätä aina kun haluan itkeä. Olen edelleen valtavan liikuttunut parhaan ystäväni tavasta tukea minua heti tapahtuneen jälkeen. Kahteen viikkoon en pystynyt vastaamaan hänen puheluihinsa. Muutamiin viesteihin taisin vastata. Kahden viikon päästä tapahtuneesta tajusin, että hän ei edes tiedä mitä tyttärellemme on tapahtunut! Mutta silti hän joka ikinen päivä lähetti minulle tekstiviestin, jossa luki "Ajattelen teitä" tai "voimia". Perheeni tuen lisäksi nuo viestit pitivät minut hengissä. Noiden viestien kautta tiesin, että hän on meidän tukena. Hän ei lopettanut yhteydenpitoa, vaikka en vastannut. Hän ei loukkaantunut, vaikka en ottanut yhteyttä. Ja tämä tuki oli ja on edelleen pyyteetöntä. Olen niin kiitollinen. Ja niin avuton, kun en tiedä miten kiittää.

Myös nykyisestä arjestani olen löytänyt pieniä valon pilkahduksia. Olen aloittanut kaksi uutta harrastusta, jotka ovat tuoneet minulle aitoja, pieniä ilon hetkiä. Lisäksi olen vihdoin saanut takaisin intoni työhön. Pidin itseäni totaalisena epäonnistujana, kun syyskuussa kolmen viikon töissä olon jälkeen minun piti jälleen luovuttaa ja jäädä lähes kuukaudeksi sairaslomalle. En vain jaksanut. Aikaisemmin olen nimittäin määritellyt itseäni todella paljon työn kautta. Olen nauttinut työstäni ja ollut siinä mielestäni ihan kohtalaisen hyväkin. Oli kova kolaus, kun en pystynytkään enää samaan kuin ennen. Syyskuussa osittain syynä oli taistelu sairaalaa vastaan, joka uuvutti minut täysin. Nyt, kun viime viikolla palasin töihin, palasin täysin eri ihmisenä. Tulen aamuisin töihin mielelläni. Kiinnostun ja innostun jälleen asioista. Olen ainakin osittain löytänyt uudestaan kunnianhimoni ja motivaationi. 

Näistä ihmisistä ja asioista huolimatta tunnen itseni aika ajoin niin kovin yksinäiseksi. Kuin olisi ainoa ihminen maailmassa. Ehkä pohjimmiltaan yksinäisyys kumpuaa siitä, että tuntuu että kukaan ei ymmärrä. Nyt vertaistuen myötä yksinäisyyden tunnetta on vähemmän. 

Nämä hyvät asiat ja ihmiset olivat ennen ns. normaali osa elämää. Nyt, kun ne ovat se, minkä vuoksi jaksan elää, niiden merkitys on noussut uuteen valoon. Ihmiset ja asiat eivät kuitenkaan voi poistaa sitä tuskaa mitä koen tyttären kuoleman vuoksi. Mutta onneksi ne voivat tehdä elämästä edes hitusen verran siedettävämpää.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kuumeilua

Mikään ei koskaan tule korvaamaan tytärtäni. Ei mikään, eikä kukaan. Menetyksen jälkeen ihminen kuitenkin yrittää hamuta jotain sisältöä elämään. Jotain, joka täyttäisi tyhjiön. Joka ehkä antaisi uutta ajateltavaa, jopa iloa. Olen yrittänyt etsiä täytettä elämääni vähän sieltä sun täältä. En suinkaan tietoisesti, vaan alitajuisesti. Pysähdyttyäni ajattelemaan asiaa, huomasin, että olen menetyksen jälkeen potenut jos jonkinlaista kuumetta.

Heti menetyksen jälkeen koin voimakasta vauvakuumetta. Oli hämmentävää, että vauvakuume iski jo pari päivää tyttären menehtymisen jälkeen. Muistan miettineeni asiaa sairaalassa, tunsin huonoa omatuntoa ja huonoutta. Enhän nyt vielä voi toista vauvaa miettiä, kun esikoista ei ole edes haudattu! Kauheaa. Hyi minua. Olenpa huono äiti. Tarve vauvaan tuntui olevan niin voimakas, että en pystynyt esikoiseni ja suruni lisäksi muuta edes ajattelemaan. Tarvitsen vauvan. Haluan vauvan. Koko mieleni ja vartaloni huusi vauvaa! Se kuume oli kuitenkin pakko haudata, koska sektion vuoksi tulisi odottaa vuosi ennen uutta yritystä. Edelleen tunnen suurta turhautumista tästä vuodesta, joka nyt tosin on enää puolisen vuotta. Mitä ihmettä tällä vuodella teen? Onko minun pakko elää tätä vuotta? Saanko vaan vaipua koomaan ja herätä joskus ensi vuonna? En millään haluaisi palata vanhaan elämääni takaisin. Elämään ilman esikoista. Ja entäpä jos vuoden päästä menetyksestä pelkoni ovatkin yltyneet niin voimakkaiksi etten enää uskallakaan yrittää?

Tilalle tuli uusia kuumeita, jotka näin jälkikäteen tuntuvat jotenkin väkisin keksityiltä ja päälleliimatuilta. Ensimmäiseksi tuli matkakuume. Olin ahdistunut julkisilla paikoilla käymisestä tuttujen ihmisten kohtaamisen vuoksi, joten ulkomaille lähtö poltteli kovasti. Tämän tarpeen sain täytettyä. Lähdimme reiluksi viikoksi kahteen suurkaupunkiin. Siellä olin täysin anonyymi. Sain välillä nauraa, juoda muutaman lasin viiniä ja käydä ostoksilla ilman että tarvitsi miettiä, tuomitseeko joku minut. Vaikka totuuden nimissä täytyy myöntää että välillä tuomitsin itse itseni. Tyttäreni oli matkallakin paljon mielessä, mutta eri tavalla. Tunsin, että hän oli mukanamme. Tunsin, että hän oli onnellinen siitä, että äiti ja isä ovat välillä iloisiakin. Matkalla tunsin olevani myös vapaa. Toisin kuin kotikaupungissa. Koen, että matka oli suuressa osassa toipumisessani. Matkan jälkeen äitiyslomani loppui ja pystyin palaamaan arkeen.

Hetken aikaa tämän jälkeen podin kovaa talokuumetta. Olisipa mukava ostaa omakotitalo ja käyttää tämä turha "odotuksen odotusvuosi" kodin remppaamiseen. Joka lauantai sain suurta mielihyvää etuovi-lehden selaamisesta ja intoilin miehelleni potentiaalisista taloista. Tätä kuumetta kesti muutaman viikon, jonka jälkeen päädyin siihen että rakastan nykyistä kotiani liikaa, enkä halua vielä muuttaa. Täällä on kipeitä muistoja, mutta myös onnellisia. Rehellisesti sanottuna toinen syy talokuumeen hiipumiseen oli pelko siitä, että jäämme kaksistaan ja ison talon lastenhuoneet jäävät tyhjäksi.

Nyt olen sitten potenut valtavaa koirakuumetta. Mikä tuntuu hölmöltä ja ehkä vähän hävettääkin. Koska eihän koira lasta korvaa. Toisaalta se olisi loogista tässä tilanteessa. Koiran voi ostaa, joten sen hankkimisessa ei pitäisi olla ongelmia. Koiraa saa ja pitääkin kasvattaa, ja siitä tulee pitää hyvää huolta, mikä antaisi tyydytystä hoivavietilleni. Koira olisi seurana kun olen yksin ja sen kanssa saisin luoda uutta kiintymyssuhdetta. Vielä emme ole koiraa hankkineet.

Pohjimmiltani poden edelleen sitä ensimmäistä kuumetta, vauvakuumetta. Tätä kuumetta varjostaa kuitenkin se, että olen tajunnut, että tosiasiassa en haluakaan toista vauvaa. Haluan esikoiseni takaisin. Haluan hänet syliini uudestaan, haluan hänet kotiin. Asiat jäivät niin kesken hänen kanssaan. Kaipaan häntä niin kovasti. Toivon, että jossain vaiheessa pystyn hyväksymään, että esikoistani en enää koskaan saa takaisin. Tämän ajatuksen sisäistäessäni pystyisin antamaan tilaa uudelle vauvahaaveelle, haaveelle esikoisen sisaruksesta. Sylini on niin tyhjä. Se huutaa lasta.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Saisinko jo surra ilman vihaa?

Tänään kävimme potilasasiamiehen luona. Lukiessani jälleen kerran kirjoittamani kantelutekstin, sain taas todeta, miten sairaalta koko tämä kertomuksemme kuulostaakin. Miten kaikki on voinutkaan mennä noin pieleen? Miksi juuri meille piti käydä näin? Miksi kaikki piti mennä vikaan juuri meidän kohdallamme? En vaan voi ymmärtää! Tämä on selkeä oppikirjaesimerkki tapauksesta, jossa mikään ei toiminut.

Lyhyesti kerrottuna, virheitä tapahtui niin minun synnytyksen aikaisessa hoidossani kuin vauvan hoidossa teho-osastolla. Nämä meille on siis myönnetty. Aikaisemmin kerroinkin jo antibiootista, mikä minulle olisi pitänyt antaa. Myös vauvan antibiootin anto lykkääntyi, kohtalokkaasti. Kolmella ja puolella tunnilla. Emme tietenkään voi tietää, olisiko vauva selvinnyt, jos antibiootti olisi annettu heti kun määräys siitä tuli, mutta on mahdollisuus, että hän olisi pelastunut. Lisäksi epäilen, että minun synnytyksen jälkeinen hoito on laiminlyöty. Tajusimme jossain vaiheessa, että vieläkin huonommin olisi voinut käydä. Myös minä olisin voinut kuolla. Minulle tuli kohtutulehdus b-streptokokin vuoksi. Sitä ei kuitenkaan huomattu, kuin vasta noin vuorokausi synnytyksen jälkeen, toiseen sairaalaan siirtymisen jälkeen. Siinä vaiheessa tulehdusarvot olivat jo katossa. Jos tulehdus pääsi vauvan verenkiertoon, eikö se olisi voinut päästä myös minun verenkiertooni? Oliko selviytymiseni pelkkää tuuria? Miten olisi käynyt jos emme olisi siirtyneet toiseen sairaalaan? Sitä emme kai saa koskaan tietää.

Kaiken huipuksi kohtelumme koko prosessin aikana on ollut todella ala-arvoista. Viemme asian eteenpäin, vaikka se raskasta onkin. En suostu siihen, että lääkäri pääsee pälkähästä ilman minkään sortin huomautusta. Tämän asian tulisi näkyä hänen papereissaan. Aina. Tiedän, että tämä on katkeran naisen puhetta. Vihaisen naisen. Mutta mielestäni minulla on oikeus olla katkera ja vihainen, ainakin nyt.

Viha ja katkeruus ovatkin välillä peittäneet surun alleen. En pidä siitä. Haluaisin puhtaasti surra, puhtaasti ikävöidä. Ilman kuluttavaa vihan tunnetta. En haluaisi vihata ketään. Itkukaan ei tule, kun on vihainen. Sen olen huomannut.  Myös ahdistus on jyrännyt aika usein muiden tunteiden yli. Sen lempiajankohta tuntuu olevan ilta. Silloin tuntuu, että voisin hyppiä seinille. Ahdistus tekee mielen sekavaksi, ajatuksista ei saa kiinni ja hermostus velloo sisällä kuin valtameri. Tuntuu, että voisin oksentaa pahasta olosta. Vapisuttaa. Haluaisin itkeä, mutta itku ei tule. Ja silloin ahdistuneisuus vain kasvaa. Nukahtaminen on yhtä helvettiä. Ainut tapa, miten pystyn nukahtamaan, on niin että olen kosketusyhteydessä mieheeni. Että pidän häntä kädestä tai hän pitää minua sylissä. Silloin rauhotun. Onneksi minulla on hänet.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kohtaamisia

Äitiysloman jälkeen palasin töihin. Vielä syyskuussa minua itketti töissä lähes koko ajan, keskittymiskyky oli hukassa ja työhön liittyvät ongelmat tuntuivat mitättömiltä tyttären kuolemaan verrattuna. Ihmisten ilmoille paluussa erityisen raskasta oli ihmisten kohtaaminen. Kohtaamiset ovat aiheuttaneet niin mielipahaa kuin myös hyvää mieltä. Välillä jopa raivoa, välillä turhautumista. Miten ihmisillä onkin niin erilaisia tapoja suhtautua lapsensa menettäneeseen? Ensimmäiset kolme kuukautta tyttären menehtymisen jälkeen välttelinkin julkisia paikkoja. Koska pelkäsin. Pelkäsin että murrun. Että alan huutamaan ja itkemään julkisella paikalla. Toisaalta pelkäsin, että en alakaan itkemään, jonka vuoksi minua pidettäisiin kylmänä ja tunteettomana. Pelkäsin onnitteluja. Pelkäsin välinpitämättömyyttä.

Pahimmalta tuntuu, kun menetystäni ei huomioida millään tavoin. Kun kohtaamani ihminen tietää, että olen synnyttänyt lapsen ja sen jälkeen menettänyt hänet, mutta ei osoita sitä mitenkään. Tervehtii iloisesti ja jatkaa jutustelua muina miehinä. Tunne tällaisen kohtaamisen jälkeen on niin hämmentävä, että sitä on sanoin vaikea kuvata. Ulospäin voin näyttää tyyneltä, mutta sisälläni huudan: "Minä en suostu lastani unohtamaan! Minä en suostu ohittamaan tapahtunutta!". Pelkkä osanotto tai halaus riittäisi. Toinen ääripää on voivottelu. Myös se tuntuu pahalta. En kaipaa sääliä. Toisaalta en voi myöskään tuomita näitä mielestäni väärin käyttäytyviä ihmisiä. Surevan kohtaaminen on todella vaikeaa. Olen siis yrittänyt olla ymmärtäväinen.

Miten minuun sitten tulisi suhtautua? Lähimmät ystäväni ja perheeni osaavat tottakai suhtautua suruuni. Muutamat tuttavat ovat tulleet vain halaamaan, mikä tuntuu hyvältä ja lohduttaa. Suru ei tarvitse sanoja, ei varsinkaan silloin, jos ei oikeasti tiedä miltä minusta tuntuu. Parasta on, kun menetykseeni suhtaudutaan asiana muiden joukossa. Tyttärestäni puhutaan normaalisti ja kysytään jos jokin vaivaa mieltä. Tällaisissa tilanteissa voin itkeä, mutta voin myös nauraa. On myös yhtä luontevaa vaihtaa keskustelunaihetta, kuin puhua tyttärestäni.

Olen edelleen todella kiitollinen niille, jotka jaksavat kysyä vointiani. Vaikka ulospäin saatan vaikuttaa jo normaalilta, sisälläni edelleen myllertää. Mietin tytärtäni joka päivä, oikeastaan hereillä ollessani vähintään joka tunti. Onneksi minulla on sellaisia ystäviä, jotka eivät ota vointiani itsestäänselvyytenä. Jotka ymmärtävät, että suru kestää. Jotka eivät oleta, että viidessä kuukaudessa, tai edes vuodessa pitäisi selvitä surusta. Koska mitä selviytyminen edes tässä tapauksessa on? En usko että lapsen kuolemasta voi koskaan täysin selvitä.