Perhonen olkapäällä

Tämä viikko on ollut ahdistava. Päivisin on ollut kova kiire ja töissä on ollut paljon tekemistä. Sen vuoksi ahdistus iskee iltaisin kun pysähdyn. Tällä viikolla on myös tapahtunut paljon, mikä on antanut runsaasti ajattelemisen aihetta.

Laitoimme keskiviikkona kantelut postiin. Sekä Valviralle että potilasvakuutuskeskukselle. Vihdoinkin! Nyt meidän osuus on tehty ja voimme toivottavasti keskittyä olennaiseen. Joka siis ainakin minun tapauksessani on ikävä ja suru, sekä rakkaus tytärtämme kohtaan. Toivon, että papereiden postittaminen ja asian loppuun vieminen toisi sellaisen rauhan, että ainakaan viha ja katkeruus eivät pulpahtelisi pintaan jatkuvasti.

Keskiviikkona myös pitkä odotus palkittiin. Olin jo kesäkuussa varannut tatuointiajan miehelleni ja minulle. Piirsin itse tatuointini. Se on perhonen, jonka ääriviivoista on löydettävissä kirjaimet, joista muodostuu tyttäremme nimi. Perhonen myös symboloi sielua ja näin ollen samalla tytärtämme. Nyt hän istuu olkapäälläni aina. Mieheni tatuoi tyttömme jalanjäljen ja nimen kätensä sisäsyrjään. Vaikka tyttäreni on aina sydämessäni, nyt hän kulkee myös muille näkyvänä merkkinä kehossani. Jos hänestä ei muuten uskalleta puhua, ehkä joku kysyy tatuoinnistani ja tätä kautta saan myös kertoa tyttärestämme. Kuva on minulle myös rakkauden symboli. Merkki siitä, etten ikinä unohda häntä tai lakkaa rakastamasta.

Myöhemmin samana päivänä menimme käymään haudalla. Kun olimme lähdössä sieltä pois, saimme tekstiviestin tutultamme. Hän oli juuri saanut tyttövauvan. Tuli tyhjä ja jopa typerä olo. Miksi meidän tulee tyytyä tatuointiin, kun muut saavat kotiinsa vauvan? Elävän vauvan, joka ei ole kuva paperilla tai tatuointi iholla. Hetkeksi koko tatuointi menetti merkityksensä, enkä enää muistanut, miksi sen otin. Miten epäreilua tämä kaikki onkaan! En tietenkään toivo muille mitään pahaa, mutta omat pienet teot, joilla tytärtämme kunnioitamme ja muistamme, tuntuvat muiden onnen kautta niin vähäpätöisiltä ja tyhmiltä. Sinä iltana itkin. Tatuointia, ikävää ja koko elämän vääryyttä.

Tuona päivänä hautausmaalle kanssamme tuli myös eräs sukulainen. Olen onnellinen, että ihmiset haluavat tulla muistamaan lastamme, mutta jokaisella tällaisella hautausmaavierailulla menetyksemme konkretisoituu todella raadollisesti. Muiden perheissä sukulaiset tulevat katsomaan vauvaa. Meidän perheessä sukulaiset tulevat katsomaan hautaa. Kiveä, joka ei oikeastaan kerro lapsestamme mitään. Minulla suru ei nimittäin nouse pintaan haudalla, vaikka siellä joka viikko haluankin käydä. Se on vain hauta. Minulla on vahva tunne, että tyttäremme ei ole enää siellä. Yleensä en edes itke haudalla. Sukulaiset itkevät, minkä ymmärrän täysin. Näinä hetkinä suren, että en voi siirtää ystäviin, sukulaisiin ja tuttaviin muistoja tyttärestämme. Sitä, miltä hänen ihonsa tuntui kun kosketin häntä ja millaista oli pitää häntä sylissä. Sitä minulle päivittäistä tunnetta, että hän on koko ajan kanssamme, kuin perhonen olkapäällä. Sitä tunnetta, kun suru ja ikävä ympäröi minut, missä ikinä olenkin.