Joulutunnelmia

Pojan ensimmäinen joulu oli ja meni. Meillä oli ns.ystäväjoulu. Aattona olimme kylläkin ihan kolmistaan. Syötiin hyvin ja nautittiin toisistamme. Jouluillallinen ei ehkä mennyt suunnitelmien mukaan, kun poika päätti haluta ruokaa juuri kun saimme ruoat lautaselle ja veti perään vielä pienet itkuraivarit. Mies meni toiseen huoneeseen rauhoittelemaan pojua (hiljainen ja pimeä huone rauhoittaa hyvin) ja minä jäin yksin joulupöytään. Tuli vähän surkuhupaisa fiilis. Tässä sitä romanttista jouluillallista nautiskellaan. Yksin. Noh, miehen kanssa todettiin että ei voida kyllä todeta ainakaan että I did not sign up for this, koska tätähän me juuri haluttiin :). Poika menee aina edelle. Tietenkin. Tällaista se lapsiperheen arki on. Aattona käytiin myös tytön haudalla. Tuli todella hyvä mieli, kun mennessämme haudalle siellä paloi jo neljä kynttilää. Ei meidän pikkuista ole kukaan unohtanut, hän on edelleen kaikkien sydämissä <3. Ikävä on ollut todella kova taas viime päivinä.

Joulupäivänä meillä kävi syömässä paras ystäväni ja hänen miehensä. Saatiin jopa syödä yhdessä, poika koisi sitterissä keittiössä. Tapanina puolestaan me kävimme kylässä ystävillä. Poika oli koko tapanin ollut käytännössä virkeänä hereillä, joten kyläpaikassa sitten uni maistukin. Tein pojulle mukavan pesän ystäviemme sänkyyn ja siellä se sitten veteli hirsiä kolmisen tuntia. Saimme vähän herkutella ja saunoa ihan aikuisten kesken.

Kaiken kaikkiaan oli rento joulu ilman aikatauluja ja mitään pakollisia juttuja. Sellaista toivoinkin. Viime viikon loppupuolella tosin jouluvalmisteluihin tuli pikku breikki, kun jouduimme pojan kanssa sairaalaan. Veimme hänet terveyskeskukseen, kun mielestäni poika oli ollut normaalia itkuisempi ja kipeän oloinen. Alkoi pulauttelemaan paljon ja isosti ja pientä lämpöäkin oli. Terveyskeskuksesta laitettiin meidät sairaalaan, ja koska poika on niin pieni, jäimme osastolle kahdeksi yöksi. Onneksi sain olla hänen kanssa samassa huoneessa. Tuon ikäisillä aina lähdetään pahimmasta, eli epäillään bakteeri-infektiota. Niinpä pojaltakin otettiin kaikki mahdolliset kokeet selkäydinpunktiota ja keuhkokuvaa myöten, laitettiin kanyyli päähän ja alettiin tiputtaa antibioottia. Tämän äidin hermot ei millään meinanneet kestää, olin pariinkin otteeseen aikamoisen hysteerinen. Niin paljon pelkäsin. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin, mistään testeistä ei paljastunut mitään joten diagnoosi oli virustauti. Mikälie flunssa, mahatauti tai rs-virus olikaan, nyt poika on kuitenkin terve ja oma virkeä itsensä <3. Säikähdyksellä selvittiin.

Poika kyllä kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia. Mahallaan pää nousee jo hienosti ja jalat vispaavat ryömintäliikkeitä. Kovat ovat menohalut, mutta kädet eivät ole vielä hoksanneet alkaa yhteistyöhön. Viime viikolla saatiin ekat tietoiset hymyt, ja tällä viikolla niistä ollaankin saatu nauttia päivittäin. Sydän sulaa, niin hurmaava on pikkuisen hymy. Kuvakirjat on leluista kuuminta kamaa, niitä voisi tuijotella piiiiitkään. Samoin sitterin lelukaaressa roikkuville leluille on kiva höpöttää ja naureskella. Ja, viime yönä oli sattunut jotain hyvin hämmentävää. Ihan kunnolla kyljelleen olin pojan pinnasänkyyn asetellut, mutta kun aamulla sinne seuraavan kerran kurkkasin, sankari oli sängyssä pylly pystyssä mahallaan!! Miten lie saanut itsensä mahalleen kammettua. Hämmentävää.

Vielä kun näistä pieruvaivoista päästäisiin eroon, niin kaikki olisi oikein mainiosti. Surettaa toisen puolesta, kun välillä pitää ihan itkeä mahavaivojen vuoksi. Onneksi itku heti helpottaa kun tavara tulee ulos, joten kyllä, tiedän, helpolla loppujen lopuksi päästään. Nyt jouluna kyllä äipän suklaansyöntikin on varmasti masun kuntoon vaikuttanut...

Tiivistettynä, edelleen tämä kaikki on niin kovin ihanaa. Univelka on jo minutkin tavoittanut, mutta kun tätä pikkuista vilkaiseekin, tuollaiset negatiiviset jutut kyllä unohtuu. Itselleni ei ole tullut vielä minkäänlaista tarvetta päästä tuulettumaan, niin koukussa tähän poikaan olen. Kyllähän sitä kerkeää. Kauppareissullakin ehtii tulla hirveä ikävä. Kiitollisuus. Se on edelleen päällimmäisenä mielessä. Ja rakkaus.

Uusi arki

Aika lentää kuin siivillä! Huomenna meidän hurmuri on jo 5-viikkoinen! On tehnyt mieli monesti kirjoittaa blogiinkin, mutta milloin en ole ehtinyt, milloin en ole saanut aikaiseksi.

Ensinnäkin, suuret kiitokset kaikille jotka tsemppasivat ja antoivat vertaistukea edellisessä kirjoituksessa. Oli todella tärkeää saada kuulla muiltakin, että imetys ei ole hyvän äidin mittari. Kiitos, kiitos, kiitos. <3

Imetysrintamalle ei kuulu uutta. Samalla tavalla mennään, n.puolet tissiä, puolet pulloa. Sen verran ollaan laiskistuttu, että yksi yösyöttö hoidetaan täysin pullolla. Joskus yksi päiväsyöttökin saattaa lipsahtaa korvikkeelle. Vastineeksi olen kuitenkin nyt päättänyt, että alan pumppaamaan maitoa pakkaseen. Saan kerralla pumpattua jo 60 ml, josta olen hyvin ylpeä! Tämä maito olisi siis tarkoitettu sitten siihen ajankohtaan kun heitän hanskat tiskiin imetyksen suhteen. Saisipa poika edes kerran pari päivässä vielä jonkun aikaa äidinmaitoakin. Olen kuitenkin yrittänyt olla armollisempi itselleni. Imetän niin kauan kuin se edes jollain tavalla luistaa, ja kun on lopettamisen aika, en ruoski siitä turhaan itseäni.

Arki kahdestaan miehen mentyä töihin lähti sujumaan hyvin. Poika nukkuu aamupäivän päiväunet hyvin, jolloin saan hoidettua pakolliset keittiön siivoamiset ja tuttipullojen keittämiset. Leikkimatollakin tulee pojun kanssa löhöiltyä ja leikittyä jo useampi tunti päivän aikana. Myöhäinen iltapäivä on hankalin, poika pääosin nukkuu mutta lähinnä sylissä. Ei asetu sänkyyn, ei. Tai siis (äitiyspakkaus)laatikkoon, joka on täällä alakerrassa päiväunipaikkana. Mutta ei se mitään, saapahan sekä poika että äiti tankattua läheisyyttä ja syliä. Ystävä lähetti pojalle lahjaksi Onni ja Ilona - sarjan KotKot kirjan. Suosittelen kaikille! Se sopii jo näinkin pienille vauvoille ja poika on kuvista ihan tohkeissaan. Kirjan ansiosta poika viihtyy lattialla leikkimatolla lyhyitä aikoja itsekseenkin. Kirja on kyllä varsinainen jokaäidinpelastus.

Jotain hyvin merkittävääkin olen päässyt puuhailemaan viime viikolla. Ristiäisiä. Enkelityttäremme ei koskaan saanut ristiäisiä, jonka vuoksi pojan ristiäiset ovat meille erityisen tärkeä juhla. Juhla ei ole millään muotoa itsestäänselvyys. Olenkin nyt askarrellut kutsukortteja, suunnitellut tarjottavia, varannut juhlapaikan. Monesti ristiäiset ovat pienen piirin juhla, mutta me halusimme kutsua kaikki läheisimmät ihmiset mukaan tuota tärkeää päivää viettämään. Ne ihmiset, ketkä ovat olleet vahvasti mukana molempien lastemme odotuksessa ja syntymässä, sekä siinä välissä, kun elämämme oli pelkkää mustaa tytön kuoleman vuoksi. Näin ollen kutsuttujen listalla on useampiakin läheisiä ystäviämme ja lähiperheen lisäksi muutama sukulainen miehen puolelta. Aiomme jollain tavalla muistaa tyttöäkin juhlassa. Tottakai juhla on pääasiassa pojallemme ja hän on ansaitusti päivän keskipiste, mutta jollain tavalla tuntuu että myös tytär pääsee tämän juhlan kautta viettämään ristiäisiään.

Poika tuntuu heräilevän, äidin on siis mentävä. Ihanaa joulunodotusta kaikille <3.

3-viikkoinen

Uskomatonta ajatella että meillä on täällä kotona jo 3-viikkoinen vauva. Tuossa se tuhisee pinnasängyssä Muumi-pyjamassaan. Meidän vauva.

Arki on lähtenyt pyörimään hyvin. Mies on ollut isyysvapaalla ja palaa vasta ensi maanantaina töihin. Ollaan saatu opetella perhe-elämää kolmestaan, elää nyt tämä pieni ohikiitävä kuukausi omassa vauvakuplassa. Päivät ovat olleet karua arkea, mutta pääosin olemme nauttineet joka hetkestä. Maitoa pursuaa joka tuutista ja vaipparumba on tullut tutuksi. Sitä paljon puhuttua "sumussa elämistä" väsymyksen vuoksi emme ole kokeneet, koska vauva nukkuu ihmeen hyvin. Mahaa hänellä kyllä vääntää aina syötön jälkeen, mutta varsinaiset hysteriaitkut ovat jääneet vähiin. Kitinää, ähinää, änkemistä, niitä kuullaan aina säännöllisin valiajoin. Luonteesta on paljastunut ainakin kärsimättömyys ja voimakas temperamentti. Esimerkkinä, jos tissistä ei heti heru niin hyvin maitoa kun poika nälän yllättäessä haluaisi, pienet raivarit on paikallaan. Eniten kuitenkin edelleen pojua suututtaa vaipan vaihto. Nakuna ei ole kivaa. Nakuna pitää huutaa. Kovaa. Olen kuitenkin sitä mieltä että helppo vauva tämä poju on. Olen entistä enemmän rakastunut tuohon pieneen suloisuuteen <3.

Jotta en antaisi liian ruusuista kuvaa uudesta arjestamme, täytynee tuoda esiin myös muutama ikävä seikka. Ehdoton nro 1 on imetys. Sehän ei sitten lähtenyt kunnolla käyntiin. Varmaan osittain sektion vuoksi, osittain pojan teholla vietetyn ajan vuoksi. En siis alkuun päässyt imettämään tarpeeksi tiheästi. Olemme olleet "tuplamaidolla" koko tämän alkuajan. Aina ensin tissit, sitten korviketta pullosta. Vasta nyt, kolmen viikon kohdalla, tuntuu että maitoa on alkanut herumaan enemmän. Sairaalassa poika sai pullosta n. 60-80ml korviketta, nyt tuo korvikkeen määrä on tippunut 20-50ml. Pääasiassa se on n.40ml per syöttö.

Kaikki on tsempannut minua imetyksessä kovasti. Että anna sitkeästi aina ensin tissit ennen pulloa. Tihennä syöttökertoja. Imetä. Imetä. Imetä. Tässä on vaan yksi isohko ongelma. Iso mutta. Nyt kolmen viikon jälkeen uskallan sen sanoa. Imetys ei ole YHTÄÄN minun juttu. Se ahdistaa, itkettää, välillä vähän masentaa. Poika hylkii toista rintaa, vetää raivareita, ei saa tarpeeksi ruokaa. Siitä tulee minulle paha mieli; tuntuu että pakotan pojan rinnalle vasten tahtoaan. Tuntuu, että häntä rasittaa se että rinnoista ei saa niin paljon kun haluaisi. Tuntuu, että pakottamalla rinnalle itketän häntä. Ja tämä kaikki ahdistaa. Olisin iloisempi äiti ilman tätä 2-3 tunnin välein toistuvaa itku-raivarishowta. Olisin parempi äiti. Nyt olen tästä asiasta välillä todella hermostunut, ja tottakai mielialani vaikuttaa poikaankin. Tekisi mieleni lopettaa koko imetys. Vielä en kuitenkaan tee mitään päätöksiä asian suhteen. Jos nyt antaisi imetykselle jatkoaikaa ristiäisiin asti. Sitten nostetaan uudestaan kissa pöydälle. No, mutta tulipa todistettua se, minkä tiesinkin. Että ei se imetys kaikille ole niin piece of cake.

Toinen arkeamme, tai ainakin minun arkea häiritsevä asia on huoli. Jatkuva huoli. Onkohan sillä nyt kuumetta? Tuntuuko se kivuliaalta? Onko se keltainen? Nouseeko sen paino? Onkohan sillä korva kipeä? Miksi se hengittää noin? Miksi se rohisee tuolla tavalla? Tukehtuukohan se yöllä pukluun? Hengittääkö se? Aaaaargh!! Miten ihminen voi olla näin asioita hysterisoiva?!? En vain vieläkään osaa täysin rentoutua. En osaa. Pelottaa että nyt kun tämä onni on meille annettu, se viedään pois. Pelottaa että jotain pahaa tapahtuu. Ja nyt kun olen hereillä ollessa yrittänyt ottaa rennommin, ottaa niin sanotusti järjen käteen, huoli on tullut uniin. Nukun alkuyöt todella huonosti. Siis nukun, mutta uneksin ja sen vuoksi heräilen koko ajan. Yleensä etsin poikaa peittojen seasta. Sylittelen jotain peittomyttyä ja huomaan että poika ei olekaan peiton sisällä. Panikoin, hätäännyn. Kunnes mies sanoo että poika on omassa sängyssään. Tätä saattaa toistua useankin kerran yössä. Hmm... ei ole hajuakaan miten saisin uneksimisen loppumaan.

Uusi jännittävä vaihe alkaa ensi viikolla. Mies menee töihin, jäämme kahdestaan. Tämän ensimmäisen kuukauden olemme hoitaneet poikaa tasapuolisesti. Jännittää ihan tuhottoman paljon, miten pärjään yksin.

Kaikesta huolimatta ja kaiken tämän vuoksi, uusi arki on ihanaa. Odotan kovasti, että saamme luotua oman päivärytmimme ja asiat loksahtelee paikoilleen. Poika kasvaa hurjaa vauhtia, ja mikä onkaan antoisampaa kuin seurata pojan kasvua ja kehitystä. Olen niin ylpeä hänestä, ja niin kovin kiitollinen tästä kaikesta.

Kotona

On jo jonkin aikaa tehnyt mieli kirjoittaa kuulumisia, mutta en vain ole jaksanut ja malttanut. Aloitettakoot kuitenkin sillä tärkeimmällä, eli kaikki on tällä hetkellä hyvin. Olemme kotona. Kotona! Ja mikä tärkeintä, kolmestaan.

Poika syntyi suunnitellulla sektiolla 12.11. klo 8.25. Terve poika, jolla on isänsä kasvonpiirteet ja äitinsä tumma tukka sekä ruskeat silmät (tiedän, kaikilla vauvoilla pitäisi olla tumman siniset silmät, mutta voin melkein vannoa että pojalla ne ovat tummanruskeat).

Itse leikkaus meni hyvin, vaikka itse olin ehkä vähän shokissa. Maailman ihanin näky oli, kun mieheni vielä tuli ennen hänen ja pojan teholle lähtöä viereeni, ja poika oli hänellä kengurussa sylissä. Sylissä! Miten normaalia se varmaan niin monelle vanhemmalle onkaan, mutta meille se oli ainutkertaista. Ihmeellistä. Esikoinen ei koskaan elävänä päässyt syliimme.

Minut vietiin heräämöön ja poika sekä isä lähtivät teholle, kuten alun perin oli sovittukin. Ensimmäiset tunnit olivat kuitenkin raskaita, erityisesti miehelle. Pojan hengitys olikin hieman limaista, jonka vuoksi hänelle laitettiin eräänlainen hengitystä avustava laite nenälle (en muista nimeä). Laite oli kuitenkin täsmälleen sama kuin esikoisella oli. Voitte kuvitella tuon järkytyksen. Mies kertoi että hetken hänestä oli tuntunut, että taasko tämä kaikki alkaa, juuri samalla tavalla, yhtä huonosti. Pojalle alettiin tiputtaa antibiootteja varalta ja hänelle tehtiin veriviljelyt, erityisesti b-streptokokin kartoittamiseksi. Tulehdusarvoja päätettiin seurata säännöllisesti. Hoitajat meinasivat laittaa kuvan pojasta minulle, jossa hänellä oli kaikki nuo laitteet päällä. Luojan kiitos mies oli sanonut että ei ehkä ole hyvä ajatus, ne tuovat liian rajusti vanhat muistot mieleen. Ja kyllä täytyy myöntää, että myöhemmin kuvan nähtyäni totesin miehen olleen oikeassa.

Veriviljelyt näyttivät onneksi negatiivista ja tulehdusarvot olivat normaalit. Hengitystä avustavasta laitteesta päästiin eroon jo kahdessa tunnissa, silloin kun saavuin heräämöstä teholle. Sain pojan heti rinnalle ja se oli ihmeellistä. Imuotekin löytyi heti. Jossain vaiheessa saimme kuitenkin tietää että minun veriryhmän (rh-) vuoksi pojalla oli abo-immunisaatio josta aiheutui bilirubiiniarvojen nousu. Poika joutui sinivalohoitoon. Bilirubiini ei laskenut helpolla, ja vasta viidentenä sairaalapäivänä hän pääsi teholta vierihoitoon, jossa valohoitoa edelleen jatkettiin. Olimme kuitenkin jo teholla paljon pojan luona, lähes kaiken ajan. Kävin häntä yölläkin syöttämässä, ja perushoidot kuten vaipanvaihdot ja pesut saimme hoitaa itse aina kun olimme paikalla. Kotiin pääsimme vasta yhdeksäntenä päivänä syntymästä.

Sairaala-aika oli miehelle ja minulle yhtä vuoristorataa. Välillä oli hyvä olla, olimme toiveikkaita ja onnellisia. Välillä pelotti niin paljon että paniikin hetkinä huomasin miettiväni tulevia hautajaisia. Muistot alkoivat kummitella ja esikoisen kanssa koettu meni sekaisin nykyhetken kanssa. Itkin harva se hetki. Vasta kun saimme pojan omaan huoneeseemme vierihoitoon, olo helpottui. Pääasiassa sairaalahenkilökunta oli ihanaa. He huomioivat meidät todella hienosti ja ottivat huomioon menneisyytemme. Selkeästi kaikki olivat tietoisia että olimme menettäneet tyttäremme. Erityisesti tehon hoitajat olivat mitä mahtavimmat. Lämmin kiitos heille ja kaikille muillekin meitä hoitaneille.

Poika on ihmeellinen. Rakkauden määrää ei voi sanoin kuvata. Tottakai tunnen yhtä suurta äidinrakkautta esikoistakin kohtaan, mutta tämä rakkaus on jollain tapaa erilaista. Saanhan nyt hoitaa häntä, tutustua häneen ja osoittaa rakkauttani jatkuvasti. Poika on todella kiltti. Syö paljon ja ahnaasti, nukkuu hyvin, antaa öisin äidin sekä isänkin nukkua ja seurustelee jo mukavia pätkiä hyvinkin virkeänä. Potkii ja huitoo käsiään unissaan. Ynisee maailman hellyyttävimmällä tavalla. Huutaa tarvittaessa. Ihana, hellyyttävä tapaus. Temperamenttinen ja voimakastahtoinen. Hassu. Saa äidin nauramaan ääneen harva se hetki. Rakastettava. Syötävän suloinen.

Tottakai pelkään kaikkea ja koko ajan. Olen huolestunut jos hän nukkuu paljon. Olen huolissani jos hän valvoo virkeänä pitkään. Säikähdän ja mittaan heti kuumeen jos hän tuntuu lämpimältä. Tarkistan jatkuvasti, hengittääkö hän. Eniten maailmassa pelkään menettäväni hänet. Mutta kaikki tämä on varmasti normaalia. Nyt saan olla äiti, pojan hyvinvointi on minun ja mieheni vastuulla. Eikä tämä huoli lopu varmasti koskaan.

Tuntuu hyvältä, että heti kotiin päästyämme hän vain loksahti osaksi perhettämme. Arki tuntuu juuri oikeanlaiselta, täydelliseltä. Ihan kuin hän olisi aina asunut täällä. Hän kuuluu tänne, meidän luoksemme.

Viimeiset mietteet ennen h-hetkeä

Tässä taitaa tulla viimeinen päivitys ennen synnytystä. Vielä siis ollaan kotona, mutta reilun viikon sisään taidamme olla jo vähän viisaampia tulevaisuuden suhteen.

Tämä viikko on mennyt nopeasti. Outoa. Luulin, että mitä lähemmäksi synnytys tulee, sitä hitaammin aika matelee. Joka päivälle on kuitenkin ollut puuhaa ja illatkin olemme pitäneet itsemme suht kiireisinä. Alkuviikosta ajatukset hyrräsivät päässä enkä saanut oikein nukuttua. Ei oikeastaan mikään erityinen tietty asia mietityttänyt, kunhan vaan kaikki tuleva, mennyt ja nykyinen mylläsivät päässä yhtenä mustana möykkynä. Keskiviikkona aloitin päiväkirjan kirjoittamisen, ja kappas! Hyvästi unettomuus! Viime yönä taisin nukkua kaikki univelat pois makoisilla 10 tunnin unilla. Aaah! Eli vanha kikka toimi. Puran silkkaa ajatuksenjuoksua päiväkirjaan sen enempää miettimättä juuri ennen nukkumaanmenoa, ja näin ajatukset eivät häiritse yöllä.

Pelko on väistynyt jonnekin taka-alalle. En tiedä olenko sysännyt sen pois mielestä jonnekin kauas pimentoon vai eikö minua enää vain pelota niin paljon. Joka tapauksessa, nyt enemmänkin vain jännittää. Ja kihelmöi. Joka tapauksessa kohta tapaamme pienen poikamme. Pikku-Örpin. Se on nyt tärkeintä. Sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, mietin vasta sitten. En halua surra tai murehtia etukäteen sellaista mitä ei ole tapahtunut. Kunpa pystyisin ajattelemaan näin loppuun saakka. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta nyt ainakin mennään näillä fiiliksillä.

Tiistaina kävimme vielä viimeisessä kontrollissa lääkärillä. Mahassa möllötteli kolmen kilon Örppi joka teki aktiivisesti hengitysharjoituksia. Kaikki oli hyvin. Lääkäri sanoi, että saamme tulla herkästi käynnille vielä jos liikkeitä ei tule niin paljoa tai jokin muu asia huolettaa. Ja että voimme tehdä liikelaskentaa tarvittaessa. Onneksi tämän pojun kanssa liikelaskennalle ei ole tarvetta. Silloin kun on leikkien aika, vaaditut kymmenen liikettä mitkä pitäisi tulla tunnin aikana, tulevat täyteen 5-10 minuutissa. Muutenkin poju on ollut todella touhukas. Hyvä niin.

Fyysisesti olo alkaa olla jo sitä luokkaa, että pääsisikö jo synnyttämään?!? Turvottaa varsinkin käsiä niin paljon että aamuisin kämmeniä ei saa nyrkkiin. Iltaisin kun yritän saada sukkia pois jalasta, ärräpäät lentelevät. Kun ei taivu niin ei taivu. Aamulla herään yleensä lantiokipuun tai supistuksiin. Happi ei kulje ja hengästyn jo leivän syömisestä. Kauhistus jos ajattelisi että tässä kropassa olisi yhtään isompi vauva. Ei tähän 157 sentin lyhyeen runkoon Örppiä isompaa mahtuisi. Liitoskivut ovat jo vanhaa kauraa, niihin olen tottunut. No, millään näillä vaivoilla ei ole mitään väliä loppupeleissä. Kunhan vauvalla on hyvä olla ja hän pääsee turvallisesti maailmaan, minäkin kyllä kestän. Yritän kovasti uskoa siihen, että kaikki tämä vielä palkitaan.

Mitä blogille tapahtuu synnytyksen jälkeen, sitä en osaa sanoa. Toivon, että en tarvitse ainakaan paikkaa, mihin purkaa uutta surua. Enkä tiedä, miten osaisin kirjoittaa vauva-arjesta. Toisaalta kirjoittaminen on iskostunut niin tiiviiksi osaksi elämääni, että en tiedä osaanko lopettaa. Sen näkee sitten myöhemmin, mitä blogille tapahtuu. Toki jossain vaiheessa tulen ainakin kertomaan, miten meillä meni.

Kiitos kaikille lukijoille matkasta tähän saakka. Ainakin blogin tilastojen mukaan teitä on ollut paljon. Ja erityiskiitos teille, jotka olette jaksaneet kommentoida kirjoituksiani sekä jakaa ajatuksianne ja kokemuksianne. Olen saanut teiltä valtavasti tukea ja kannustusta. Tämä blogi on ollut suurtakin suurempi voimavara tällä surun ja onnen sekaisella matkallamme. Mitään en toivo enempää, kuin että saisin pian tulla kertomaan tänne onnellisia uutisia.

Loppusuoran tunnekuohuja

Päivät vähentyvät. Enää ei ole pitkä aika, niin näemme pienen poikamme. Miten odotankaan sitä! Malttamattomana, kärsimättömänä. Pelokkaana.

Viimeinen viikko on ollut todella raskas. Arvasinhan minä, että ei tämä loppuaika helppoa tule olemaan, mutta yllätyin silti sen raskaudesta. Mikä siihen on vaikuttanut? Kaikista eniten käynti synnytyssairaalassa keskiviikkona. En jaksa tuota käyntiä purkaa sen tarkemmin, mutta pähkinänkuoressa; teimme suunnitelman sektiolle, eli päivä lyötiin lukkoon, jonka lisäksi päätimme vauvan seurannasta lastenlääkärin kanssa. Periaatteessa kaikki vaikuttaa todella hyvin suunnitellulta, turvalliselta. Siltä että kaikki otetaan varman päälle. Hyvä niin. Vauva menee aluksi teholle isän kanssa. Varmuuden vuoksi. Tulehdusarvoja seurataan koko sairaalassaoloaika. Myös varmuuden vuoksi. Vaikka itse päätimme tuosta teholle menosta, se ehkä kuitenkin tuntui raskaimmalta asialta minulle. Ehkä pelkään että oma pää ei kestä, kun tilanne on tavallaan niin samankaltainen kuin tytön kanssa; joudun yksin heräämöön, saan sinne kuvan vauvasta, ja olen epätietoinen siitä, miten vauva voi. Sitä kun ei osaa vielä arvata, miten oma mieli toimii. Pystynkö ajattelemaan järjellä vai vievätkö tunteet voiton.

Lastenlääkäri vaikutti olevan todella pätevä, luottamusta herättävä. Silti muutama sanottu asia jäi kummittelemaan päähäni. Mielestäni hän kyseenalaisti sektiopäätöksemme. Olisi kuulemma niin tärkeää että vauva saisi olla äitinsä luona alusta saakka. Nythän olen heräämössä aluksi. Ahdisti tuollainen kyseenalaistaminen. Mielestäni on tärkeintä, että vauva ei ole yksin (=isä on hänen kanssaan) ja että mitään riskejä streptokokin kanssa ei oteta. Minulle tärkeintä on, että hän selviää hengissä. Nyt olen kuitenkin alkanut potea syyllisyyttä sektiosta. Nuo sanat jäi niin vahvasti pyörimään päähäni. Mielestäni oli aika epäasiallista alkaa viime tipassa kyseenalaistamaan synnytystapamme. 

Itkin tuon keskustelun aikana paljon. Mielestäni lastenlääkäri ei osannut täysin käsitellä tuota olotilaani. Hän mainitsi, että olisi hyvä surra menetys ennen kuin tekee uutta vauvaa. No, ei hän ihan noilla sanoilla ja noin suoraan sitä sanonut, mutta siihen suuntaan kuitenkin. Miten tuo kommentti suututtaa edelleenkin! Selkeästi hän ei ole kokenut tällaista menetystä. Koska jos olisi, hän tietäisi, että suru ei lopu KOSKAAN. Olen huomannut, että onni ja suru kulkevat nykyään elämässäni käsi kädessä. Suren esikoista, ja samalla olen onnellinen pojasta. Nämä tunteet eivät syö toisiaan. Suru ei poistu, mutta ei onnikaan himmene. Rakastan yhtä paljon molempia lapsiani. Olen aika vakuuttunut, että vaikka olisimme odottaneet vaikka parikin vuotta ennen kuin yritämme uutta vauvaa, synnytys olisi silloinkin pelottanut yhtä paljon kuin nyt.

Loppuviikko oli todella raskas. Mieskin oli jo huolissaan, miten jaksan. Miten kestän tämän loppuajan. Olotilaani sekoittuivat suunnaton pelko vauvan selviämisestä, syyllisyys pahasta olosta (että paha mieli vaikuttaa vauvaan) ja yleinen ahdistus. Ja lääkärin sanat, jotka kummittelivat mielessäni. Kun ahdistus erityisesti iltaisin iski, putosin jonnekin todella syvälle. Paniikkia, hysteriaa suorastaan. Sitä se oli. Eikä siihen auta kuin itku. Ja miehen läsnäolo.

Onnekseni perjantaille oli sovittu aika psykologille. Kerroin näistä asioista ja sain todella hyvin apua mietteisiini. Ensinnäkin, keskustelun ansiosta ymmärsin että syyllisyyttä on turha potea. Saan olla surullinen, saan ikävöidä tyttöä, saan pelätä tulevan puolesta. Olisi kumma jos en pelkäisi. Lisäksi loppuraskauden hormonit varmasti vaikuttavat tunnekuohuihin. Psykologi selitti hyvin, että monesti loppuraskaudessa naisilla on todella vahva "tarrapinta"; muiden sanomiset loukkaavat herkemmin, jäävät soimaan päähän ja tuntuvat pahalta. Siltä se todella tuntuukin. Kaikki sanomiset jäävät iholle. Lisäksi olen todella auki. Haavoittuva. Se varmasti vaikuttaa näihin pelon hetkiin. Onneksi sain vielä ylimääräisen ajan psykologille ensi viikolle. Puhuminen auttaa, ja nuo uudet näkökulmat asioihin mitä häneltä saan. Toinen minkä päätin aloittaa, on päiväkirja. Se toimi silloinkin, kun esikoinen kuoli. Ehkä se toimisi nytkin. Sinne voin kirjoittaa kaikesta, sellaisestakin, mitä en tänne blogiin halua purkaa.

Olimme jo miehen kanssa vähän miettineetkin, että pitäisikö keksimällä keksiä puuhaa ensi viikon illoille. Jotta aika menisi nopeampaa. Psykologi ehdotti samaa. Eilen jo todistimme että puuhailu auttaa, eilinen oli nimittäin hyvä päivä. Siivoilimme, järjestelimme keittiön kaappeja, kävimme haudalla. Nautin todella paljon yhdessä touhuamisesta. Nyt sitten yritän miettiä joka päivälle jotain tekemistä, jotta aikaa miettimiselle ei jäisi turhan paljoa. Vauvan peitto on ihan loppusuoralla, sen teen ainakin. Lisäksi voisin tehdä uuden seinäkalenterin ensi vuodelle Ifolorin nettisivuilla. Mitähän muuta...

Ei ole pitkään. Kyllä tämä tästä.

Jotain pientä

Kävin eilen ystävän kanssa kaupungilla. Erityisesti halusimme käydä pienessä leluja, lahjatavaroita ja sisustusesineitä myyvässä putiikissa. Lelut tuossa putiikissa ovat ihania, vanhanaikaisia leluja. Puisia autoja, metallisia soittorasioita, käsintehtyjä pehmoleluja pienyrittäjiltä. Putiikin tavaranpaljous suorastaan hullaannuttaa.

Ylitin pelkoni, uskalsin. Ostin pitkästä aikaa jotain pientä vauvalle.  Oman pehmolelun, joka sulatti sydämeni. Ensin luulin sitä sammakoksi, sitten dinosaurukseksi. Mies epäili sen olevan krokotiili. Ei sen väliä, otus oli niin hellyyttävä. Se oli tehty meidän vauvalle.

Löysin myös jotain muuta. Jotain mitä olen pitkään etsinyt. Willow treen suojelusenkeli koriste-esineen. Olen haaveillut, että jos saamme tälle vauvalle järjestää ristiäiset, haluaisin myös isosiskon näkyvän jollain tapaa juhlassa. Toki isosisko on varmasti kaikkien vieraiden ajatuksissa, mutta itse haluaisin että juhlassa olisi näkyvillä jotain konkreettista hänestä. Löysin jo aikaa sitten netistä tuon koriste-esineen, ja olin suunnitellut tilaavani sen jossain vaiheessa. Nyt tuo esine tuli kuitenkin vastaan eilen tuossa putiikissa. En voinut jättää sitä hyllyyn. Se kuvaa minusta ihanasti isosiskoa ja pikkuveljeä. Suojelusenkeli-sisko taluttamassa pikkuveljeä. Pitämässä huolta. Ohjaamassa, suojelemassa. Haluaisin tuon patsaan esille myös ristiäisiin. Sen verran taikauskoinen olen, että en uskalla ottaa sitä pois paketista ennen kuin pikkuveli tulee kotiin. Odottakoot laatikossa siihen saakka.

Näin muuten viime yönä unta, että saimme pikku-Örpin kotiin. Unessa olin aluksi sairaalassa, jonka jälkeen saavuimme kaikki kotiin. Askartelin ristiäisiin kutsukortteja kullanhohtoisesta kartongista. Kaikki oli hyvin. Vauva oli ihana. Olin onnellinen. Olisiko se enneuni? Voi kunpa se olisi.

Jännittää. Hermostuttaa. Ajatus harhailee, on vaikea keskittyä mihinkään. Ihan kuin olisin ulkoistanut itseni elämästäni. Katselisin elämääni ulkopuolisen silmin. En osaa olla läsnä tässä ja nyt. Vielä noin pari viikkoa. Sitten saan tietää, miten meidän odotuksemme päättyy. Miten elämämme jatkuu tästä eteenpäin.

Lapsuusmuistoista

Terveisiä koomasta. Lamaannus siis jatkuu. Nyt bonuksena myös yöt ovat olleet huonoja, vaikka aikaisemmin uni tuli aina kun painoi pään tyynyyn.

Tuntuu että kirjoitettavaa olisi ihan hirveästi, mutta en saa ajatuksia jäsenneltyä kirjoitettavaan muotoon. Päällimmäisenä mielessä on tottakai synnytys. Synnytys, synnytyksen jälkeinen aika sairaalassa ja kaikista eniten kotiin tulo. Kaksin vai kolmestaan? Onnesta soikeana vai surun runtelemana? Toivoa täynnä vai toivon menettäneenä? Kukaan ei voi sitä ennalta kertoa.

Aina kun uskallan, tykkään mietiskellä äitiyttä ja meidän pientä perhettämme. Millaisia kokemuksia ja elämyksiä haluaisin lapselle tarjota? Mitkä lapsuudenmuistot itsestäni ovat niin ihania, että vieläkin muistelen niitä lämmöllä?

Itselläni ihania lapsuudenmuistoja on paljon. Joka aamuiset soitto- ja lauluhetket isäni kanssa pianon äärellä, takkatuli takkahuoneen takassa aina viikonloppuisin, äidin leipoma tuore pulla ja yhteiset leivontahetket. Ulkomaanreissut perheen kanssa ja isän savustama siika kesäisin. Pitkät jutteluhetket äidin kanssa vanhempien sängyssä. Ihania muistoja on paljon, tässä niistä vain muutama. Erityisesti koko lapsuudesta on jäänyt mieleen turvallisuus ja rakkaus. Meidän perheessä halaillaan paljon, edelleen. Läheisyyttä sai aina.

Omaan perheeseeni olen saanut siirrettyä tuon läheisyyden ja halailun kiitettävästi. Ilahduttavasti myös mies on omaksunut sen osaksi normaalia arkeaan. Olenkin sanonut, että aion hukuttaa tämän vauvan pusuihin ja halauksiin. Niitä häneltä ei jää puuttumaan. Toivon että lapsemme saa läheisyyttä myös muilta elämässään olevilta aikuisilta, kummeilta, ystäviltä ja sukulaisilta. Haluan luoda perusturvaa lapselle, en halua että hän koskaan joutuu kyseenalaistamaan sitä, rakastetaanko häntä. Yhtä paljon kuin rakkautta, pitää toki olla myös rajoja.

Millaisia muita lapsuudenmuistoja haluaisin tarjota lapselleni? En tietenkään aio suunnitella niitä etukäteen, mutta haaveillahan saa. Musiikki on tärkeä osa minua. Ehkä lapselle ja minulle tulee tavaksi pitää yhteisiä musiikkihetkiä, niinkuin minulla oli tapana isäni kanssa. Toivoisin antavani hänelle monipuolisesti musiikki- ja kulttuurielämyksiä niin että hän saa kuitenkin itse päättää mistä pitää. Kulttuurin ohella toivoisin hänen saavan lapsuusmuistoja luonnosta. Haluaisin olla äiti, jonka kanssa voi käydä seikkailuretkillä lähimetsissä ja päästää mielikuvitus valloilleen. Mieheni suvun kautta hän saa varmasti kokemuksia vaikkapa kalastuksesta, josta myös itse olen lähivuosina oppinut pitämään. Naiivi kuvitelmani on lisäksi olla pullantuoksuinen äiti. Tai sämpyläntuoksuinen. Miten ihastuttava ajatus onkaan, että kotona tuoksuisi aina perjantaisin tuore leipomus. Lisäksi joulu on ollut minulle aina tärkeä juhlapyhä. Lapsuudenkodissani oli ihanat jouluperinteet, joista olen pitänyt tiukasti kiinni aina viime vuosiin saakka. Nyt haluaisin alkaa luomaan meille omia jouluperinteitä. Tänä jouluna vauva olisi vasta reilun kuukauden ikäinen. Silti ajatuksena on aloittaa jouluperinteiden luominen jo tänä vuonna. Itsetehty (eli mummin tekemä) joulukalenteri, josta löytyy pikku lahjoja joka aamu (okei, ehkä tämän aika on vasta ensi vuonna), yhdessä tehdyt jouluruoat, pitkä jouluaamu perheen kesken pedissä, vierailu isosiskon haudalla. Tulevaisuudessa ehkä pulkkamäessä käynti tai ulkoilu kauniina, lumisena joulupäivänä. Kyläilyt mummoloissa, kummeilla ja ystävillä. Joulukorttien ja -koristeiden askartelu yhdessä koko perheen voimin.

Kuten sanoin, haaveilla saa. Toivon, että haaveet muuttuvat todellisuudeksi juuri tämän vauvan kanssa. Uskon, että vauva olisi onnellinen kanssamme.

Koska viime postauksessa luetellut kivat jutut saivat mielen paremmaksi, taidan ottaa tavaksi tuon listan tekemisen. Tämän hetken hyvän mielen asioita;

- usean tunnin treffit eilen kahden vertaisystävän kanssa
- pieni kahvihetki juuri äskettäin ystävän kanssa
- Ilkka Remeksen uusin kirja, jonka mies toi yllätyslahjaksi alkuviikosta (tavoitteena siis oli saada minut lepäämään ja ottamaan iisisti)
- pitkä puhelu parhaan ystävän kanssa eilen
- mahassa villisti möyrivä vauva
- miehen kainalo, johon pääsen taas illalla
- aikaisin hämärtyvät illat, joiden ansiosta voi jälleen polttaa kynttilöitä
- veljen perheen näkeminen ylihuomenna
- vauvan sängyn päälle ripustettava Aarikan puinen mobile, joka on minun vauva-ajoiltani ja jonka äiti löysi pitkän etsinnän jälkeen lapsuudenkodistani

Leppoisaa syysviikkoa!

Voihan jännitys

Jännitys ja pieni pelko ovat palanneet takaisin arkeen. Aikaa sektioon on jäljellä niin vähän. Jännitys varmasti on ihan normaalia, tuleehan elämämme joka tapauksessa muuttumaan kuukauden sisällä radikaalisti. Pelon tunteesta haluaisin päästä eroon,  mutta se taitaa meidän tapauksessa tulla jännityksen luonnollisena kylkiäisenä.

Olen havahtunut siihen, että kaikenlainen tekeminen ja puuhailu kotona tuntuu hankalalta. Joudun oikeasti näkemään vaivaa ja ponnistelemaan että jaksan nousta sohvalta ja tehdä pakollisia valmisteluita vauvan tuloon liittyen. Päällisin puolin oloni on ollut hyvä, mutta nyt olen tajunnut että tuo äärimmäinen ponnistelu johtuu nimenomaan jännityksestä ja pelosta jonka olen väkipakolla sysännyt syvälle piiloon mielen sopukoihin. Jollain tavoin, tahtomattani, nuo tunteet ovat kuitenkin jälleen päässeet luikertelemaan hyvän olon seuralaiseksi koko ajan vahvistuen. Tällä hetkellä joudun oikeasti näkemään paljon vaivaa etten lamaannu. Voisin istua sohvalla tuntikausia ja tuijotella ulos, tekemättä mitään. En kuitenkaan halua päästää itseäni niin "huonoon jamaan", joten pakotan itseni tekemään päivittäin edes jotain. Tietoakaan ei kuitenkaan ole siitä pesänrakennusvietistä ja loputtomasta energiasta, joka minut valtasi esikoisen kanssa viimeisen odotuskuukauden aikana.

Jännityksen ja pelon sivuoireena on tullut mielihalu eristäytymiseen näiden viimeisten viikkojen ajaksi. Jollain tasolla mieleni tekisi lukittautua kotiin ja kaivautua ulos pesäkolosta vasta vauva sylissäni. Tuntuu siltä, että kotona saisin elää nämä viimeiset odotusviikot pienessä kuplassani, jota kukaan ei voi rikkoa. Välttyisin ylimääräisiltä stressitekijöiltä ja mm. "sitten KUN vauva tulee..." alkuisilta lauseilta, jotka edelleen saavat minut huutamaan pääni sisällä sanaa JOS!! Sitten JOS! Uskokaa pois, minä haluaisin ajatella KUN mutta näköjään ajatuksillani on täysin oma elämänsä, niitä ei voi hallita.

Oikeasti en tiedä onko eristäytyminen kuitenkaan niin järkevää, joten tervetuloa edelleen kylään ystävät ja sukulaiset :). Kyllä minä sitten älähdän jos en jaksakaan ottaa ketään vastaan.

Muutaman muun blogin esimerkkiä seuraten listaan tähän vielä tämän hetken positiiviset asiat, muistuttaakseni itseäni siitä että jännityksen ja pelon rinnalla elämässä on myös paljon kaikkea kivaa.

- maailman ihanin mies, jolla on loputon ymmärrys KAIKKIA pääni sisällä liikkuvia ajatuksia kohtaan
- lapseni; mönkivä vauva mahassa, joka saa hymyn nousemaan kasvoilleni harva se minuutti, sekä mönkivän vauvan kaunis enkelisisko, jota kaipaan joka hetki
- perhe ja ystävät, erityisesti veljen perheen tulo meille kylään noin viikon päästä
- kirpeän raikas syysilma, jota kohta ennusteiden mukaan seuraa ensilumi
- Once -leffan sountrack, jonka ostin eilen ja joka sisältää hemmetin hienoa musiikkia
- uni, joka maistuu vähän liiankin hyvin jännityksestä ja pelosta huolimatta
- ystävä, joka äsken soitti ja saimme pitkästä aikaa jutella piiiitkään

PALJON HYVÄÄ SIIS! (Heti tuli hyvä mieli kun luki tuon listan läpi.)



PS. Otan edelleen mielelläni kommentteja vastaan. Kiitollisena. Ilahtuneena.

Lääkärikontrollia ja pieniä vaivoja

Lähtölaskenta jatkuu. Noin kuukausi aikaa Örpin syntymään!

Aamun aloitukseksi kävimme lääkärikontrollissa kotipaikkakuntamme sairaalassa. Alkuun otettiin n. 20 minuutin ajan sydänkäyrää pikkuisesta. Nauroimme miehen kanssa, että vauvan sydämensyke kuulosti ihan höyryjunan puksutukselta. Välillä mentiin lujempaa, välillä hitaampaa. Möyrinnästä päätellen vauva oli hereillä ja sykkeet vaihtelivat 130 ja 180 välillä. Kovat kehut tuo käyrä sai sekä kätilöltä että lääkäriltä. Äiti ja iskä olivat kovin ylpeitä pikku Örpistä.

Lääkärin tutkimuksessakin kaikki näytti hyvältä. Painoa oli nyt hieman alle 2 200 g. Näyttää siltä että yhtä pikkuinen tästäkin tulee kuin isosiskostansa. Nelisen viikkoa aikaa enää pulskistua, joten kovin paljon yli kolmen kilon ei taideta päästä, jos siihenkään. Isosisko painoi vain 2875 g ja olin hieman elätellyt toiveita että Örppi olisi isompi. Jotenkin ajattelen, että Örppi olisi isompana myös hieman vahvempi selviytymään.

Kaikki muukin näytti tutkimuksessa olevan kunnossa. Kohdun kaulakaan ei ollut lyhentynyt eikä kohdunsuu avautunut. Ei ainakaan vielä ole pikku poju tulossa ulos. Onneksi. Sain vielä yhden ajan lääkärille viikkoa ennen sektiota. Haluan tuolloin tarkistaa tuon kohdunkaulan ja -suun tilanteen, jotta tiedän että onko ennen sektiota syntymisen vaara kovin suuri.

Muutoin alkaa fyysinen kunto olla aina vaan huonompi. Yritän edelleen sitkeästi jumpata kotona ja liikkua kipujen sallimissa rajoissa. Kunnon kävelylle en oikein enää pääse, mutta haravointi osoittautui oivalliseksi ulkoilumuodoksi. Harmi vaan että lehtiäkään ei riitä loputtomiin. Naureskelinkin miehelle, että pitäisikö mennä haravoimaan yleisiä tienvierustoja, kun oman pihan lehdet on haravoitu. No ehkei sentään. Yritän liikkua kotona puuhailemalla. Onhan sekin parempi kuin sohvalla makoilu. Liitoskivut ovat kyllä välillä aika hurjat. Joka aamu sängystä noustessa häpyluu naksuu ja paukkuu joka askeleella. Voin sanoa, että ei ole mikään miellyttävin tunne. Kävellessä vihloo ja sattuu vähän joka kohtaan lantiota ja alamahassa tuntuu voimakasta painetta. Kävelyn vähentyessä myös turvotus on lisääntynyt erityisesti käsissä ja jaloissa. Ja naamasta näytän omasta mielestäni ihan turvonneelta possulta. Onneksi verenpaineet ovat olleet hyvät, muutenhan tuo voisi olla merkki raskausmyrkytyksestä. Noh, kyllä nämä fyysiset ongelmat kestää leikin lailla verrattuna henkiseen kipuiluun. Ehkä tällä kertaa kipujen kestämisestä palkittaisiinkin lopussa.

Joka tapauksessa, tällä hetkellä on aika hyvä mieli ja turvallinen olo. En millään malttaisi odottaa vauvan tuloa, ja itku tulee kun vain ajattelenkin tuota mahassani potkuttelevaa pientä ihmettä. Ihana, rakas vauva. Meidän vauva. Viikonloppuna kun kävimme isosiskon haudalla, pyysin häntä katsomaan pikkuveikan perään, jotta hän pääsisi turvallisesti maailmaan ja kotiin. On jotenkin lohdullista ajatella että pikkuisella on oma suojelusenkeli.

Toivottavasti kaikki menisi hyvin loppuun saakka...

Kotoilua

Huh, viikko meni jälleen vauhdilla. Hämmentävää miten tällä hetkellä aika meneekin näin nopeasti. Nyt on enää vajaa 5 viikkoa sektioon ja alkaakin tuntua siltä että pikku puuhaa olisi vaikka joka päivälle. Vielä siis en ole ainakaan päässyt tylsistymään.

Kohta olen ollut jo kuusi viikkoa kotona sairaslomalla. Alkuun toki kiireetön elämä vaati totuttelua. Tuntui ahdistavalta, jos en ollut tehnyt mitään hyödyllistä tai ollut tehokas. Nyt voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että pääasiassa nautin arjestani. Annan itselleni luvan vain levätä jos siltä tuntuu ja menen täysin oman vointini ehdoilla. Tylsistymisen estämiseksi olen yrittänyt joka viikolle keksiä ainakin yhden menon keskelle päivää, jotta pääsen tuulettumaan. Esimerkiksi lounastreffit, kaupungilla käynnin tms. Tämä taktiikka onkin mainiosti estänyt seinien kaatumisen päälle, varsinkin jos meno ajoittuu suurin piirtein keskelle viikkoa. Maanantain olen yleensä ihan poikki ja pyhitän usein sen päivän lepäilylle. Tiistaina yritän vähän puuhailla jotain kotihommia, kuten leipoa, ja loppuviikosta onkin viikkosiivouksen aika. Viikonloppuisin meillä on käynyt paljon vieraita.

Todiste. Kyllä, meilläkin aletaan
valmistautumaan vauvan tuloon.

Nyt, kun aikaa Örpin syntymään on enää alle viisi viikkoa, olemme aloitelleet  laittamaan kotia valmiiksi. Sunnuntain urotekona kasaan saatiin makuuhuoneen uusi lipasto, eteisen hylly sekä molemmat hoitopöydät (meillä on kaksikerroksinen koti, joten molempiin kerroksiin laitettiin hoitopöytä). Jäljellä on enää pinnasänky ja rullaverhojen asentaminen. Nyt alkuviikolla pesin jo osan vauvan vaatteista ja laitoin hoitopöydän laatikoihin.

Täytyy kyllä myöntää että hienoinen ahdistuksen aalto pyyhkäisi ylitse kun olin saanut vaatteet lajiteltua laatikoihin. Entä jos joudunkin laittamaan ne jälleen pois käyttämättömänä? Oliko kuitenkin liian aikaista? Mies lohdutti minua sanomalla, että ihan kuin isosiskonsa, tämäkin vauva ansaitsee että valmistaudumme hänen tuloonsa. Kukaan ei voi luvata meille, että hän kotiin tulee. Se riski on vain otettava. On vain yritettävä luottaa. Muuta emme voi. Totesin, että tällä kertaa vaatteet varmaan jäisivät paikoilleen laatikoihin, jos tulisimme kahdestaan kotiin. En vain pystyisi enää toista kertaa pakkaamaan niitä pois.

Itsetehty pipo

Periaatteessa meillä on tällä hetkellä kaikki tarpeellinen hankittuna. Amme taitaa olla ainoa joka vielä puuttuu. Jonkin verran saamme vielä veljenpoikieni vauvanvaatteita. Lisäksi mummi, eli minun äitini, on tehnyt ihanan villapuvun pikkuiselle, jonka saamme postitse jossain vaiheessa. Lisäksi mummilla on tekeillä muutamat housut ja hupparit Metsolan kankaista, jotka tilasin viime kuussa. Itse sain jokin aika sitten valmiiksi villapipon Örpille. Siitä tuli yllättävän kiva.

Kankaat Metsolasta.

Kaiken puuhailun keskellä on ollut todella liikuttavaa seurata, miten mieskin odottaa niin suurella innolla vauvaa. En tietenkään sitä koskaan epäillytkään, etteikö hän odottaisi, mutta on ihanaa miten hän näyttää intonsa niin vahvasti. Parhaita arjen hetkiä ovatkin ne, kun saamme yhdessä laitella kotia tai jutella tulevasta. Miettiä jo varovaisesti vaikkapa ristiäisiä tai ihan vain sitä, millaista arkemme tulee vauvan kanssa olemaan. Pohtia nimivaihtoehtoja tai hassutella vauvan tarvikkeiden kanssa. Tässäpä vielä esimerkki tuosta hassuttelusta. Mies päätti testata käytännössä, miten turvakaukalo oikein toimii. Saimme ainakin kunnon naurut ja tulipahan todettua että isompikin tyyppi kaukaloon sopii :). On minulla kyllä ihana mies <3

Ihaa -aasi Gracon kaukalossa.

ps. Taisin tässä kuvien kautta "vahingossa" paljastaa, kumpi meille on tulossa, tyttö vaiko poika. No, eipä tuota ole niin salaisuutena jaksettu pitää muutenkaan :)

Millainen äiti olen?

Ajatukset ovat jo tosi paljon siirtyneet synnytyksen jälkeiseen elämään. Mikä on itseasiassa mukava huomata, sehän vain tarkoittaa sitä että olen alkanut olemaan vähän luottavaisemmalla mielellä.

Nämä ajatukset, mitä päässä pyörii, ovat selkeästi sitä kuuluisaa "valmistautumista äitiyteen". Jo esikoisen odotusaikana toki tein samaa ajatustyötä, mutta hieman eri näkökulmasta. Tuolloin pohdinnassa oli mm. imetyksen sitovuus (kyllä, olin aluksi kauhuissani ajatuksesta, että istun vain kaikki päivät rinnat paljaana neljän seinän sisällä), oman ajan puute ja parisuhteen muuttuminen. En toki ollut loppujen lopuksi varsinaisesti ahdistunut näistä asioista, mutta muistan paljon miettineeni ko.aiheita. Se oli valmistautumista tulevaan. Nyt kylläkin nuo mietteet hieman hävettää.

Nyt mielessä eivät pyöri enää samat aiheet. Odotan imetystä innolla ja toivon sen onnistuvan, luotan vakaasti parisuhteeseemme ja siihen että arki perheenä sekä omankin ajan löytyminen järjestyy. Tällä kertaa, tässä odotuksessa pohdin laajemmin äitiyttä. Millainen äiti olen? Onnistunko äitiydessä? Entä jos kaiken kokemamme jälkeen väsyn totaalisesti tai jopa masennun? Näihin ajatuksiin on vaikuttanut vahvasti esikoisen menetys; edelleen koen epäonnistuneeni äitiydessä ensimmäisellä kerralla, koska en pystynyt suojelemaan tytärtäni. Menetyksen vuoksi voimavarani eivät edelleenkään ole entisellään jonka vuoksi väsyminen ja masentuminen pelottaa normaalia enemmän. (Välihuomautuksena, kuvitelmani vauva-arjesta eivät ole naiivit, eli tiedän kyllä että kaikki väsyvät jossain määrin ja että vauva-arki on raskasta. Omalla kohdallani pelkään enemmänkin uupumista). Hieman näitä pohdintojani auttoi keskustelu psykologin kanssa. Hän loi minuun uskoa, että en selkeästi ole helposti masentuvaa tyyppiä ja että voimavarani ovat todennäköisesti paremmat kuin itse tiedänkään; selvisinhän ensimmäisestä suruvuodestakin masentumatta, olen löytänyt tyttären kuolemasta huolimatta paljon iloa elämääni ja pystyn aina jostain kaivamaan positiivisuutta ajatuksiini. Oli miten oli, joka tapauksessa toivon että pystyn olemaan hyvä äiti. Kaiken koetun jälkeen olisi hirveää epäonnistua siinä, mitä olen periaatteessa odottanut jo yli kaksi vuotta.

Mitä epäonnistuminen kuitenkaan loppupeleissä tarkoittaa? Siihen en edes itse tiedä täydellistä vastausta. Omissa kuvitelmissa haluaisin olla aktiivinen vanhempi. Harrastaa lapsen kanssa, touhuta paljon, tehdä metsäretkiä ja muuta jännittävää, antaa sopivissa määrin virikkeitä, elämyksiä ja uusia kokemuksia. Ja kaikkein tärkeimpänä, tuoda lapsen elämään iloa sekä antaa rajattomasti rakkautta ja turvallisuuden tunnetta. Tehdä paljon asioita kodin ulkopuolellakin ja antaa lapselle tunteen että hänen elämässään on useita turvallisia aikuisia äidin ja isän lisäksi. Tällainen äiti olen aina kuvitellut olevani. Kerroin myös näistä ajatuksista psykologille. Suoraan sanottuna olin helpottunut hänen vastauksestaan, sillä hänen lausahduksensa vapautti minut osittain tästä epäonnistumisen pelosta; ensimmäisen vuoden aikana lapsi tarvitsee kaikista eniten vanhempiaan. Ei muuta. Ei harrastuksia, kyläilyreissuja tai muita menoja. Vain ja ainoastaan vanhempiaan, heidän läheisyyttään ja rakkauttaan. Jos pystyn sen antamaan, olen onnistunut. Kaikki muu tulee positiivisena lisänä, omien voimavarojen ja jaksamisen sallimissa rajoissa. Miten vapauttava ajatus.

Verirahoista perinnöksi

Esikoinen on ollut paljon mielessä viimeisen viikon aikana. Tai joka päivähän hän on mielessä, mutta nyt erityisen vahvasti. Syy siihen on paperityöt.

Saimme jo tytön syntymäpäivänä, viime toukokuussa, päätökset mahdollisista korvauksista potilasvakuutuskeskuksesta. Päätös oli periaatteessa juuri se mitä toivoimme, mutta silti en ole osannut suhtautua siihen positiivisesti. Potilasvakuutuskeskuksen mukaan tytön kuolemalta olisi vältytty jos hoito olisi ollut asianmukaista. Saamme siis hakea korvauksia hautajaiskuluista. Lisäksi saamme hakea korvaukset minun lääkkeistäni ja sairaalakuluista, koska myönteinen päätös tuli myös kohtutulehduksesta; sekin johtui puutteellisesta hoidosta.

Viime viikonloppuna saimme kaivettua nuo paperit esiin. Vilkaisin niitä ja tunsin saman puristavan tunteen rinnassani kuin mitä heti tytön kuoleman jälkeen. Voiko mikään olla hirveämpää kuin nähdä "vainajan nimi" kohdassa oman tyttären nimi? Suru purkautui jälleen sellaisella voimalla ulos että luulin tukehtuvani itkuun. Rakas ihana mieheni lohdutti minua ja sanoi, että hän voisi täyttää nuo paperit. Minulle se olisi ollut ylivoimaista. Ihana mies <3

Mutta mitä noille rahoille tapahtuu? Verirahoille, niinkuin minä niitä kutsun. Hautajaiskulut menivät vanhempiemme piikkiin ja alunperin olimme hakemassa rahoja takaisin jotta saamme maksettua ne vanhemmillemme. Kävi kuitenkin ilmi, että kummatkaan eivät halua noita rahoja.  Ymmärrän. Miksi sitten haemme niitä? Mihin voisimme niitä ikinä käyttää? Välillä itsekin kyseenalaistan, miksi niitä haemme. Todennäköisesti periaatteesta. Tyttäremme hoito oli puutteellista, jonka vuoksi hän kuoli. Periaatteellisesti jonkun tulee maksaa. Vaikka ei raha mitään auta, ei todellakaan. Ei se mitään merkitse kuoleman rinnalla.

En ikinä voisi käyttää noita rahoja omiin hankintoihin, laskuihin, matkoihin, tai vastaavaan. Olemme löytäneet rahoille nyt oman paikkansa. Ne ovat isosiskon perintö pikkusisarukselle. Voimme käyttää niitä esimerkiksi vauvan mahdollisiin sairaalakuluihin, hoitokuluihin, 2 kk iässä otettavaan vakuutukseen. Lähinnä kuluihin, mitkä oikeasti auttavat auttavat pikkusisarusta. Meillä ei ole odotusajan vauvavakuutusta, joten mahdollisia lääkärikuluja voi hyvinkin tulla. Loput varmaan laitamme pikkusisarukselle säästöön.

Nämä rahat ovat välillä oikea päänvaiva. Ne tuntuvat niin väärältä, mutta samalla siltä että ne tulee hakea. Käyn edelleen itseni kanssa taistelua, miten voin ottaa ne vastaan. Silti, periaatteen vuoksi, ne kuuluvat meidän perheelle. Isosiskon perintö vauvalle. Isosiskon apu pikkuiselle. Se on ainut hyvältä tuntuva ajatus.

Valviran päätöstä ei muuten vieläkään ole tullut koskien hoitovirhettä. Toivottavasti se tulee ennen vauvan syntymää. En halua nähdä tyttäreni nimeä enää missään noissa ahdistavissa papereissa. Haluan ajatella häntä vain kauniiden muistojen kautta.

Reilut 6 viikkoa

Enää reilut kuusi viikkoa ja pikkuisemme pitäisi olla täällä. Nyt tuo aika alkaa tuntua jo sopivan lyhyeltä, loppusuoralla ollaan. Silti olen vähän liiankin tietoinen siitä, että mitä vain ehtii vielä tapahtua ja sattua tuona lyhyenäkin aikana. Tyhmät realiteetit. Olen tainnut hukata ne vaaleanpunaiset silmälasit lopullisesti...

Eilen vietimme "kevyet" 12 tuntia reissun päällä. Tuo puolitoista tuntia autolla suuntaansa ei onneksi ole kovin paha vielä mahan kanssa, vaikka paluumatkalla lantiota juilikin jo ihan kiitettävästi. Reissun aiheena oli jälleen visiitti synnytyssairaalaan jonka lisäksi kävimme vähän shoppailemassa Ikeassa.

Sairaalaan oli sovittu ajat niin synnytyspelkopolin kätilölle kuin myös lääkärille. Kätilö oli ihanan sympaattinen ja ymmärtäväinen. Kävimme hyvin yksityiskohtaisesti läpi suunnitellun sektion, siihen valmistautumisen ja sen, mitä sektion jälkeen tapahtuu. Erityisesti mieltäni lämmitti ajatus siitä, että isä saa vauvan paitansa sisälle kenguruhoitoon kun minä olen toipumassa heräämössä. Tämän jälkeen isä ja vauva voivat tulla vierailemaan heräämössä, jolloin saan vauvan syliini ja voin koittaa ensimmäistä kertaa imetystä. Ajatus tästä on niin sydäntä lämmittävä että pakahdun. Kenguruhoito ja visiitti heräämössä onnistuvat kuitenkin vain jos kaikki menee hyvin, jos vauva voi hyvin. Toinen vaihtoehto on, että hän joutuu vauvateholle. Antibioottitippaan, sokeritippaan, lisähappea saamaan. Ehkä vielä jotain pahempaa. Vaihtoehtoja on lukuisia. Voi kunpa pikkusellamme olisi kaikki kunnossa ja saisimme hänet syliimme <3.

Kätilötapaamisen jälkeen pääsimme käymään vauvateholla. Jo aulatilassa sekä mies että minä puhkesimme itkuun. Tuo oli se paikka, missä näimme esikoisemme vielä elossa. Paikka, missä hänet hyvästelimme. Missä katsoimme hänen elvytystään. Missä saimme hänet sen ainoan kerran syliimme. Miten paljon tunteita ja muistoja tuohon paikkaan liittyikään. Pääsimme kurkistamaan huoneeseen missä esikoistamme oli hoidettu. Se näytti täysin samalta. Tyttömme paikalla, samassa pedissä oli joku toinen vauva. Sieluni silmin näin meidät tuossa huoneessa, itkemässä, suremassa, silittämässä tytärtämme. Vaikka tuosta päivästä on kohta jo puolitoista vuotta, se tuntuu kuin eiliseltä. Pääsimme myös tutustumaan toiseen huoneeseen, joka oli huomattavasti kodinomaisempi pinnasänkyineen ja nojatuoleineen. Hoitajat kertoivat, että jos vauva tarvitsee vain antibiootti- tai sokeritippaa, tai muuta kevyempää hoitoa, hänet tuodaan tähän huoneeseen. Voi miten toivonkin, että emme ainakaan samaan huoneeseen joudu tämän vauvan kanssa kuin esikoisen kanssa. Hoitajat olivat ihania ja saimme juteltua kaikista mieltämme vaivaavista asioista. Käynti oli todella onnistunut. Nyt koen, että kun nuo muistot ovat kertaalleen kohdattu, vauvateholle meno uudelleen olisi edes hitusen helpompaa.

Viimeiseksi tapasimme lääkärin. Vauvalla oli kaikki hyvin, hän oli kääntynyt perätilaan ja potki sekä viuhtoi käsillään villisti. Toivoin, että saisimme 3D kasvokuvan, mutta tämä veitikka oli päättänyt olla tällä kertaa näyttämättä kasvojaan. Sekä jalat että kädet olivat ristissä kasvojen edessä. Ehkä hän leikki kuurupiiloa. Juttelimme lääkärinkin kanssa pitkään. Sovimme että sektion suorittaa joko viittä vaille erikoislääkäri (eli siis erikoistuva lääkäri), tai erikoislääkäri. Ei kuitenkaan aloitteleva erikoistuva lääkäri saatikka opiskelija. Päätimme myös että opiskelijoita ei muutenkaan oteta leikkaukseen mukaan, pyrimme tällä rauhoittamaan tilanteen. Sektioaikaa ei voinut vielä varata, mutta lääkäri ehdotti meille yhtä päivää. Ja koska leikkauspäiviä on joka viikko vain kolme ja paljon yli 38 viikon emme halua raskautta päästää, lääkärin ehdottama leikkauspäivä taitaa olla myös se lopullinen syntymäpäivä. Vaihtoehtoja kun ei oikein löytynyt. Jännittävää. Sairaalaan kirjaudun jo edellisenä päivänä ja jos mahdollista, meille pyritään järjestämään perhehuone. Sain myös tarkat ohjeet, mitä tehdä jos vedet menevät kotona tai jos kipeät supistukset alkavat.

Kaiken kaikkiaan reissu oli hyvin mieltä rauhoittava ja onnistunut. Tuli sellainen olo, että tuossa sairaalassa on turvallista synnyttää ja vauvatehon hoito on ensiluokkaista. Oikeasti, enää noin kuusi ja puoli viikkoa! En voi uskoa, että viikot kuitenkin menivät näin nopeasti! Voi kunpa kaikki menisi hyvin ja saisimme vauvan terveenä syliimme. En malta odottaa, en vain malta.

Pesänrakennusvietistä ja omasta voinnista

En ole vieläkään saanut laitettua vauvalle mitään valmiiksi. Pinnasänky odottaa osissa sängyn alla, hoitopöydän osat vaatehuoneessa, muista vauvan tavaroista puhumattakaan. Anoppi ja appi toivat jo vaunut ja turvakaukalon meille (tytön kuoleman jälkeen he ottivat ko.tavarat säilytykseen), mutta nekin tungettiin vaatehuoneen perälle. Muutama vauvan vaate sentään lojuu näkösällä, mutta nekin ovat pääosin muiden ostamia lahjoja.

Koen pienoista ahdistusta tästä. Haluaisin jo laittaa jotain valmiiksi, mutta en pysty. En uskalla. Pitkään en voi sitä kuitenkaan lykätä. Olo alkaa olla jo hankala ison mahan kanssa, ja oletettavasti se ei ainakaan helpota synnytyksen lähestyessä. Nyt vielä jaksaisin touhuta. Olen ehkä hieman kateellinen niille jotka pystyvät laittamaan asioita valmiiksi jo hyvissä ajoin. Mistä minäkin saisin uskoa tulevaan? Rohkeutta. Voimaa. Pesänrakennusvietti on kyllä herännyt, mutta vain pääni sisällä. Kovasti olen suunnitellut, mitä tekisin, mutta aikaiseksi en vain saa. Onneksi rakkautta ei mitata tavaroiden määrällä.

Muuten olen voinut hieman tasapainoisemmin kuin pari viikkoa sitten kun sain tietää streptokokista. Mies oli siis oikeassa, vaati vain totuttautumista ajatukseen että streptokokki jyllää taas. Nyt olen hyväksynyt tiedon, joskin se lisäsi varovaisuuttani. Itku on myös todella herkässä. Lienee osittain hormoonien syytä, koska itku tulee joka päivä niin tv-ohjelmia katsellessa, kuin ihan vain ajatellessani vauvaamme. Eräs päivä kun ystävä kysyi kuulumisiani puhelimessa, puhkesin niin hirveään itkuun että en saanut sanaa suustani. Olen ollut ehkä vähän yksinäinen, joten kun joku pitkästä aikaa kysyi vointiani, padot purkautuivat. Osittain itkuherkkyys johtuu kuitenkin säännöllisesti mieleen tulvahtavista pelkoskenaarioista, jotka tuntuvat pääsevän valloilleen erityisesti lääkärin vastaanotolla. Yhtään lääkärikäyntiä en ole selvinnyt ilman hysteeristä itkukohtausta. Kuolemanpelko on vaan niin voimakas ja sairaala on oiva ympäristö sen lietsomiseen.

Kotona puuhastelu on ollut iso apu arjen sietämisessä ja odottelussa. Vaikka en vauvalle olekaan osannut mitään laittaa, olen tehnyt käsitöitä, leiponut, kokkaillut, siivonnut, laulellut ja jumpannut, oman jaksamisen mukaan. Suunnitelmissa on myös keittiön kaappien ja vaatekaappien järjestely heti kun tulisi yksikin päivä kun liitoskivut ei vaivaisi niin paljon. Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen että saan olla kotona. Työstressin putoaminen pois harteilta on auttanut todella paljon, nyt saan keskittyä olennaiseen.

Outolintu äitiysjoogassa

Olin innolla odottanut äitiysjoogan alkamista. Viime viikolla se sitten alkoi. Vierastan yleensä tilanteita, jossa on paljon vieraita ihmisiä. Jälleen ujous valtasi minut astellessani sisään joogasaliin. Se oli täynnä isomahaisia, tulevia äitejä. He juttelivat iloisesti keskenään, vitsailivat, nauroivat. Jo tässä tilanteessa ahdistuin hieman. En kokenut kuuluvani joukkoon.

Opettaja asteli sisään luokkaan. Aluksi hän kertoi kurssin sisällöstä. "Jutelkaa toisillenne, saatte toisistanne tärkeää vertaistukea." Enpä taida saada, mietin. Minun ajatukseni odotuksesta kun ovat niin erilaiset. Seuraavaksi opettaja kertoi, että tulemme harjoittelemaan hyviä synnytysasentoja, joita voi hyödyntää niin supistusvaiheessa kuin ponnistusvaiheessakin. Lisäksi perehdymme alatiesynnytyksestä toipumiseen. Sektiota sivuttiin vain sivulauseessa; "Jos JOUTUU sektioon, siihen on sitten ihan eri ohjeet". Siinä vaiheessa meinasin nostaa käden pystyyn ja kysyä, entä jos HALUAA sektion, entä jos jo tiedän meneväni sektioon? Voisiko kurssi olla laajemmin kaikille synnyttäjille suunnattu? Saisinko tietoa sektiosta toipumiseen? Ja eikö tämän pitänyt olla äitiysjoogakurssi, ei synnytysvalmennuskurssi? En kuitenkaan saanut suutani auki.

Lähes jokaisen liikkeen yhteydessä opettaja kuvasi, kuinka tämä rentoutusharjoitus auttaa supistuksiin ja kuinka tämä harjoitus edesauttaa avautumista. Yritin kovasti olla noteeraamatta noita kommentteja, mutta lopputulos oli kuitenkin paha mieli. Opettaja sattui selkeästi olemaan alatiesynnytyksen kannattaja. Jonka mielestä sektioon aina JOUDUTAAN. Tunsin itseni todelliseksi outolinnuksi. Olenko nyt huono synnyttäjä kun haluan sektioon? Kun en näillä näkymin ikinä saa kokea tuota ylistettyä alatiesynnytystä? Totta puhuen olin ihmeissäni opettajan puheista ja näkökulmasta joogan ohjaukseen. Salissa oli n. 30 tulevaa synnyttäjää. Ilman minuakin olisi todennäköistä että joku heistä synnyttää sektiolla. Eikö tällaisten harrastusten tulisi olla kaikille synnyttäjille tasapuolisesti suunnattuja?

Lopputulema oli se että en enää tällä viikolla mennyt tunnille. Tai alunperin ajattelin että annan opettajalle vielä yhden mahdollisuuden ja menen, mutta huomasin olevani niin ahdistunut tunnille menosta että päätin jäädä kotiin.

Olen vähän surullinen asiasta, äitiysjooga kun oli odotusaikani ainoa sosiaalisempi harrastus. Olisin niin kovasti halunnut sopeutua joukkoon. Olla edes hetken aikaa odottaja muiden joukossa.

Tätä päivää

Soitin eilen oman sairaalan lääkärille kysyäkseni antibioottihoidosta, joka minulle toisesta sairaalasta määrättiin. Kuulin hänen äänestään, että hän ei todellakaan ollut mielissään että kuuri oli määrätty. Totesi, että käytä se nyt sitten, eipä hän voi mennä asiaa kumoamaan. Että kyllähän se todennäköisesti strepton tappaa, hetkeksi.

Huoli on ehkä vähän helpottanut viikonlopusta, ainakin nyt voin vähän hengähtää kun antibioottikuuri on päällä. Yritän jälleen elää tätä päivää enkä huomista tai ensi viikkoa, niin on paras. Onneksi lääkärikontrollejakin on tiheään, ensi maanantaina jo omassa sairaalassa ja siitä puolentoista viikon päästä synnytyssairaalassa. Sitten on täynnä "jo" 32 rv. Vaikka vähänhän se vasta on. Aika tuntuu matelevan entistä hitaammin.

Alan pikkuhiljaa orientoitumaan kotona oloon. Viime viikolla olin vielä ihan pöllämystynyt, saatoin muutamankin tunnin vain istua ja tuijotella eteen. Tällä viikolla olen "osannut" jo olla kotona puuhastellen pieniä juttuja. Eilen ihan nauratti kun tajusin että olin koko päivän tehnyt käsitöitä ja kuunnellut radiota. Olenkohan mummoutumassa? Työn alla on nyt vauvan peiton lisäksi vauvan neulepipo.

Selkeästi olin muuten yliväsynyt töistä, raskausvaivoista ja kaikesta stressistä, joten senkin vuoksi kotona olo tekee hyvää. Sunnuntaina nukuin 12 tunnin yöunet ja päälle vielä tunnin päikkärit. Tänään heräsin puoli kaksitoista! En ole oikeasti nukkunut niin myöhään koko raskausaikana, koska nälkä on herättänyt viimeistään yhdeksältä.

Vauvallakin on rytmi jotenkin muuttunut ja liikkeet tuntuvat eri tavalla. Viime yönä vauva mekasti mahassa nukkumaan mennessä, samoin joka kerta kun heräsin vessaan. Yhden vessareissun jälkeen kesti melkein tunti ennen kuin vauva rauhoittui. Yökukkuja siis. Potkutkin ovat pääosin vaihtunut möyrintään. Aamuisin ja iltaisin tulee vain kunnon potkuja. Muistelen kuitenkin että isosiskon kanssa kävi samoin, joten yritän olla huolestumatta. Vaikka siis huolestun kuitenkin.

Aurinkoista viikkoa, vielä näköjään kesä jatkuu hetken aikaa!

Huoli

Keskiviikkona sairaalassa minusta otettiin bakteeriviljelykokeet. Eilen iltapäivällä sain soiton, b-streptokokki oli positiivinen. Eihän se yllättänyt, mutta on hirveää TIETÄÄ että bakteeri elelee minussa jälleen. Eilisilta ja tämä päivä on mennyt kuin sumussa. En voi kuvailla huolen määrää. Pahin mahdollinen on jälleen mahdollista. Olo on lamaantunut.

Lääkäri määräsi viikon antibioottikuurin. Mutta ei se helpota. Olen liian perehtynyt tuohon bakteeriin ja tiedän että yleensä se uusii. 9 viikkoa on tuskaisen pitkä aika. Siinä ajassa ehtii tapahtua mitä vain. Kunpa jo saisinkin vauvan pois mahastani, turvaan.

Äitiyspolilla

Ajelimme eilen parin tunnin päähän tulevaan synnytyssairaalaamme. Samaan sairaalaan, jossa hyvästelimme tyttäremme. Matka meni vaisuissa tunnelmissa, molempia selvästi jännitti. Kun sairaala alkoi häämöttää edessämme, kyyneleet tulivat väkisin silmiin. Muistan edelleen kuin eilisen tuon päivän kun lähdimme sairaalasta kotiin kahdestaan, ilman vauvaa. Muistan jokaikisen yksityiskohdan; kuinka mies työnsi minut pyörätuolissa autolle, kuinka näin kun sairaalan ovella ulos käveli perhe jolla oli vauva turvakaukalossa, kuinka turvavyö tuntui hankalalta sektioarven kohdalta, miltä ilma tuoksui tuona aurinkoisena päivänä. Mutta pitihän tuokin hetki kokea, paluu tuohon paikkaan jossa elämä muuttui lopullisesti.

Kun pääsimme sairaalaan sisälle, olo helpottui. Paikka ei näyttänyt enää samalta laajan remontin vuoksi joka edellisellä synnytysreissulla oli vielä kesken.

Itse tapaaminen lääkärin ja kätilön kanssa meni hyvin. Tai siis, hysteeriseksi itkuksihan se minulla meni mutta lopputulos keskustelusta oli kuitenkin hyvä. Toki lääkäri joutui kertomaan sektion vaaroista ja riskeistä, mutta samaan hengenvetoon hän totesi ettei halua alkaa tappelemaan meidän kanssaan asiasta ja että ketään ei voida alatiesynnytykseen pakottaa. Sektio tehdään näillä näkymin raskausviikolla 38, mahdollisesti aikaisemmin jos henkisesti en jaksa sinne saakka. Uskon kuitenkin jaksavani, enhän itsekään halua että vauva ei syntyessään ole vielä valmis syntymään.

Kaksi käyntiä teemme vielä synnytyssairaalaan ennen synnytystä. Seuraavalla kerralla voidaan jo ehkä tarkemmin miettiä sektion ajankohtaa.

Kaiken kaikkiaan minulle jäi aika turvallinen ja luottavainen olo. Tuli jopa sellainen olo, että meillä on oikeasti mahdollisuus siihen että kaikki menee hyvin. Lääkärin kanssa olimme yhtä mieltä siitä, että tämä vauva ei saa kuolla. Uskon siis, että hekin tekevät kaikkensa ja vähän enemmänkin.

Jälleen näimme ultrassa miten pikkuinen potki villisti, hyöri ja pyöri mahassa. Kaikki oli hyvin. Miten onnellinen olenkaan tästä pikkuisesta, miten paljon häntä rakastankaan. Juuri se, rakkaus, tekeekin tästä niin kovin pelottavaa.

Hyviä ja huonoja hetkiä

Tänään jäin sairaslomalle. Lääkäri kirjoitti kaksi viikkoa, sitten pitää mennä uudelle käynnille. Kuulemma  todennäköisesti sairaslomaa kirjoitetaan silloin sitten äitiysloman alkuun saakka.

Olen helpottunut, täytyy myöntää. Liitoskivut ovat aivan karmeat. Lähemmäs kuukauden kituutin niiden kanssa töissä, makasin kaikki illat kykenemättä tekemään juuri mitään. Eilen mies joutui nostelemaan minua ylös sohvalta kun en päässyt pystyyn omin avuin. Jalat eivät vain tuntuneet kantavan kun nivusiin ja lantioon sattui niin paljon. Myös henkinen puoli on alkanut olla jo tosi kovilla. Ahdistus, se on tullut joka päiväiseksi kuokkavieraaksi. Ei auta vaikka vauva potkii kovasti. Ei auta vaikka lääkärikäyntejä on tiheään. Silti ahdistaa ja pelottaa, itkettää päivittäin. Nyt aion keskittyä itseeni ja vauvaan, sekä etsiä jostain positiivista energiaa jolla jaksan nämä viimeiset 2 kuukautta. Kyllä minä sitä löydän, luotan siihen. Musiikista, käsitöistä, kotona puuhailusta. Perheestä ja ystävistä.

Onneksi kaiken tämän keskellä on ollut myös hyviä hetkiä. Näin lauantaina parasta ystävääni. Vain muutaman tunnin, mutta sekin auttoi. Mikä voikaan olla parempaa kuin tulla aidosti välitetyksi, kuunnelluksi ja täydellisen ymmärretyksi puolesta sanasta. Ihana, rakas ystävä. Voi kunpa olisi mahdollista nähdä useammin. Sunnuntaina puolestaan vietimme rauhallista aamua. Minä heräsin miestä aikaisemmin ja hyvin pian sen jälkeen heräsi vauvakin. Nämä ovat ehdottomasti arjen lempihetkiäni; kuunnella miehen rauhallista hengitystä, kuulostella vauvan potkuja, silitellä mahaa, aistia myös isosisko luonamme. Nauttia tuosta pienestä hetkestä kun olo on hyvä. Meidän pieni perhe, jota rakastan niin suuresti. <3

Uusi matto

Jaksoin myös vähän tehdä käsitöitä. Sunnuntaina valmistui pianon jakkaran alle tehty matto, joka keväällä oli jäänyt liian pieneksi. Vihdoin jaksoin tehdä nuo puuttuvat neljä kierrosta. Voilà, nyt se on valmis!

Tänään luvassa olisi vielä sairaalan pelkopolikaavakkeiden täyttämistä, kolmen sivun verran! Äh, en millään jaksaisi, koen sen ajan tuhlaukseksi koska pelkoni ei keskustelemalla poistu. Kuulemma sairaalan papereihin oli kirjattu että toiveeni on elektiivinen sype (synnytyspelko) sektio, joten lomakkeet on pakko täyttää tämän viikon yliopistollisen sairaalan käyntiä varten. Onneksi tämän päivän päätteeksi on myös ensimmäinen äitiysjoogatunti. Siellä ainakin saa tankattua mielenrauhaa ja ajatukset irti noista ahdistavista kaavakkeista.

Runo

Kävin eräs päivä työkaverini kanssa lounaalla. Pöytään oli unohtunut kortti, johon oli kirjoitettu mitä kaunein runo. Hämmentävää, että kortti sattui olemaan juuri siinä pöydässä mihin istuin. Tuntui nimittäin siltä, että runo oli kirjoitettu kuin suoraan minulle.

Ihastu ihminen päivään jokaiseen,

Myös päivään synkkään ja sateiseen.

Näe silloin aurinko takaa pilvien,

usko uuteen huomiseen,

valoon ja kauneuteen.

Kun katsot taaksesi - kiitä.

Kun katsot ylös - toivo.

Kun katsot eteenpäin - usko.

Aurinkoa viikonloppuun!

Sektiosta

Mietin pitkään uskallanko kirjoittaa tänne sektiotoiveestani. Suomi kun on täynnä alatiesynnytyksen hehkuttajia ja samalla suunnitellun sektion lyttääjiä. Kirjoitanpa kuitenkin, toiveenani että lukijat edes yrittävät ymmärtää näkökulmaani.

Fakta on, että b-streptokokki on vaarallinen bakteeri. Toinen fakta on, että vauva on suhteellisen turvassa siltä niin kauan kuin lapsivedet eivät mene/kalvot puhkea. Kolmas, vieläkin tärkeämpi fakta on, että en selviä, jos tämä vauva kuolee. Tämä vauva ei saa kuolla. Piste. Se tarkoittaa siis kaikkien riskien minimoimista vauvan osalta.

Ensimmäinen synnytys päättyi kiireelliseen sektioon. Odotimme 9 kuukautta, jonka jälkeen raskauduin uudestaan. Sektioarpi on yksi syy, miksi en uskalla puskea vauvaa ulos alateitse. Erikoislääkärin mukaan riski arven repeämiseen synnytyksessä on kohdallani 4%. Asiaa ei tietenkään auta, että kuulin eräältä taholta tapauksesta jossa arpi oli revennyt ja vauva oli tipahtanut äidin vatsaonteloon. Molemmat selviytyivät, mutta järkikin sanoo että tuollainen tilanne on hengenvaarallinen niin äidille kuin vauvallekin.

Toinen syy on henkinen painolasti. Ahdistus, elämääkin suurempi pelko vauvan kuolemasta sekä pelosta johtuva hyvin todennäköinen toimintakyvyttömyys alatiesynnytyksessä. Myös pelkopolin kätilö ja äitiyspolin erikoislääkäri ovat kanssamme samaa mieltä; henkinen paine ja stressi ovat liian voimakkaita alatiesynnytykseen.

Kolmas ja tärkein syy on b-streptokokki. Se on minussa edelleen olemassa, enkä pääsee siitä koskaan eroon. Esikoinen kuoli b-streptokokista aiheutuneeseen sepsikseen. Miksei tämäkin vauva voisi siihen kuolla? Ja syyn nro 2. (henkinen painolasti) vuoksi olenkin 100% varma, että jos lapsivedet menevät ja reitti kohtuun on auki bakteerille, tämäkin vauva kuolee. En luota hoitoon, en luota antibioottiin. En voi tuudittautua siihen että eivät muutkaan vauvat kuole, joiden äideillä on b-streptokokki. Koska minun vauva kuoli. Mitkään tilastotkaan eivät tätä hätääni ja paniikkiani poista. Minun tilastoni eivät ole samaa mieltä kuin yleiset valtakunnalliset tilastot. Minun tilastoissani lukee että 1 synnytys, 1 kuolema. Eli 100% vauvoista kuolee b-streptokokin vuoksi.

Tiedän sektion riskit ja seuraukset, olen oikeasti punninnut ja harkinnut asian tarkkaan, keskustellut lääkäreiden ja kätilöiden kanssa. Olen yrittänyt asennoitua alatiesynnytykseen ja jossain vaiheessa harkitsin sitä oikeasti vaihtoehtona. Lopputulema oli kuitenkin tämä, koen alatiesynnytyksen mahdottomuudeksi. Toivon siis suunniteltua sektiota.

Okei, ei tästä pitänyt todellakaan mitään paasaustekstiä tulla, mutta tulipahan kuitenkin. Asia on vaan ollut paljon mielessä maanantaisen lääkärikäynnin vuoksi. Kotikaupunkini sairaalassa ollaan siis myöntyväisiä sektioon. He olisivat valmiita leikkaamaan raskausviikolla 37-38. Mutta en halua synnyttää kotikaupungissani, vaan olemme sopineet maksusitoumuksesta läheisen kaupungin sairaalaan, joka on yliopistollinen sairaala. Tämä siis ihan sen vuoksi, että vauva pääsee heti tarpeen vaatiessa asianmukaiseen hoitoon, eikä siirtoja sairaaloiden välillä tulisi (niin kuin viimeksi). Kotikaupunkini lääkärin mukaan toisessa sairaalassa ollaan kuitenkin todella nihkeitä tekemään sektiota. Hän varoitti, että he yrittävät käännyttää meitä alatiesynnytykseen.

Pääsemme ensi viikolla tuonne toiseen sairaalaan keskustelemaan asiasta, mutta olen jo nyt siitä todella ahdistunut ja stressaantunut. Mielestäni on liikaa vaadittu, jos joudumme vielä taistelemaan asiasta. En jaksa, en todellakaan jaksa taistella. Jännittää, pelottaa, stressaa. Tuntuu siltä, että voimia ei nyt ole mihinkään ylimääräiseen.

Vauvan vaatteita

Viikonloppu oli taas tunteikas. Olimme jo etukäteen päättäneet kaivaa vaatehuoneesta kaikki vauvan vaatteet ja tarvikkeet esiin, noin niin kuin muistin virkistykseksi. Meillähän oli siis kaikki ostettuna ja laitettuna valmiiksi tyttöämme varten. Kun palasimme sairaalasta kahdestaan kotiin, tavarat tungettiin vaatehuoneen perimmäiseen nurkkaan. Nyt ne näkivät päivänvalon ensimmäistä kertaa yli vuoteen.

Joukosta löytyi muutamia juttuja, jotka toivat palan kurkkuun ja saivat kyyneleet virtaamaan. Tytöllemme hankittu Haisuli-pyjama, kummitädin ostama tuttipullo, vauvan kotiinlähtövaatteet jotka oli pakattu sairaalaa varten pieneen läpinäkyvään pussiin... Ajatuksenamme on silti ottaa ne kaikki pikkusisaruksen käyttöön, katsotaan onnistuuko. Inventaarion lopputulema oli, että kaikkea on, paitsi pikkuinen talvihaalari vastasyntyneelle. Se pitää vielä hankkia. Loppujen lopuksi pakkasimme kuitenkin kaikki vaatteet ja tavarat laatikoihin ja nostimme takaisin vaatehuoneeseen. Vielä en pysty laittamaan mitään esille, vielä tuntuu niin aikaiselta. Pelottaa. Ja olihan tavaroiden läpikäyminenkin kuitenkin jo suuren suuri askel eteenpäin. Se riittää toistaiseksi.

Sai Örppi jotain uuttakin. Kävimme lauantaina kaupungilla ja mukaan tarttui muutama vauvan vaate. Mieheni osti pari pyjamaa ja itse tuhlasin bodyyn. En tiedä oliko ostokset välttämättömiä, mutta hyvä mieli niistä tuli! Silloin ne tuskin olivat turhia.

Huomasin myös viikonloppuna, että olen jo puolessa välin vauvan peiton virkkaamisessa! Olen todella tyytyväinen noihin väreihin. Hieno siitä tulee, ja nyt tuntuu että ehkä joku kaunis päivä se saattaa jopa valmistuakin.

Peitto on kovaa vauhtia valmistumassa...

Kävimme tänään myös äitiyspolin lääkärillä kontrollissa. Kaikki oli todella hyvin. Pikkuinen painaa nyt n. kilon ja oli kääntynyt pää alaspäin, mitä vähän ounastelinkin. Keskustelu synnytysasioista jäi kuitenkin hieman vaivaamaan... kirjoittelen siitä joku päivä, nyt pitää vielä hieman sulatella asioita.

Hurjaa, näillä näkymin enää 10-11 viikkoa, kun Örppi tulee kotiin!

Tulethan kotiin saakka pikkuinen... äiti ja isi odottavat sinua kovasti.

Tunteiden sekamelskaa

Viime lauantaina oli läheisten ystäviemme häät. Ihanat juhlat, ihana päivä. Olin kuitenkin etukäteen jännittänyt tuota päivää, koska tiesin että häissä tulisi olemaan kaksi lähes täsmälleen tyttäreni ikäistä lasta. Tyttölasta.

Alkuun ehkä hieman välttelin katsomasta näitä kahta tyttöä. Pelkäsin miten reagoin. Välttelin katsomasta, kunnes aloitimme ruokailun. Toisen perhe istui aivan vieressämme. Katselin tyttöä pitkään, miettien omaa pikku tyttöäni. Tuon ikäinen hän olisi, hänkin varmasti kävelisi, söisi reippaasti. Hänellä olisi mustat, ehkä kiharaiset hiukset. Ja varmasti mummin tekemä prinsessamekko päällä. Ehkä hän istuisi isin sylissä, ehkä minun. Karkaisi välillä hääparin, kummiensa, syliin. Tottakai tulin haikeaksi näistä mietteistä. Kuiskasinkin miehelleni, että nyt tuli kova ikävä. Samalla kuitenkin olin onnellinen. Kerrankin sain hahmotettua, miten iso tyttö hän olisi. Mitä hän jo osaisi, miltä hän ehkä näyttäisi. Ilman näitä muita saman ikäisiä tyttöjä en olisi osannut kuvitella. Tunsin äidillistä ylpeyttä omasta pikku tytöstämme. Surulliseksi minut teki erityisesti se, kun ajattelin mitä mieheni menettää. Nimittäin näissä juhlissa nimenomaan isät hoitivat enimmäkseen tyttäriään. Minun mieheni jäi siitä paitsi. Tuo ajatus sattui sydämeeni ehkä eniten.

Itkukin tuli kun lähtiessämme häistä hyvästelimme morsiamen. Saimme tietää, että hääpari oli ihanasti muistanut myös meidän pientämme. He olivat tehneet tytöllemme morsiustytön seppeleen, joka oli kulkenut koko ajan hääautossa mukana. Tämä ele kosketti, sai minut ja mieheni hyvin onnelliseksi. Tuntui hyvältä että hän oli ollut kaikkien ajatuksissa myös tuona päivänä.

Onni ja ilo olivat varmasti päällimmäisenä mielessämme koko tuon upean hääjuhlan. Seuraava päivä oli kuitenkin raskaampi ja jollain tavalla sekavampi, itku oli todella herkässä koko päivän. Ikävä, suru ja pitkästä aikaa myös epäusko menetyksestä puskivat päälle yhtä aikaa. Samaan aikaan olin onnesta mykkyrällä niin tulevasta pikkuisestamme kuin myös esikoisesta jonka sentään saimme tavata. Olen myös huomannut, kuinka ikävään sekoittuu nykyään aina pelko tulevasta. Aina kun ikävöin tytärtäni, alan pelkäämään että jotain pahaa tapahtuu hänen pikkusisarukselleen. Siitä taas seuraa ahdistusta. Samalla kuitenkin olen niin kovin onnellinen molemmista. Saattaa kuulostaa sekavalta, tiedän. Sekavat ovat tunteetkin.

On jännä huomata, miten nykyään onni ja suru kulkevat käsi kädessä, täydessä sopusoinnussa. En osaa niitä enää erottaa, enkä tiedä onko sille tarvettakaan. En ehkä haluaisikaan. Jollain tavalla olen ehkä tullut sinuiksi menetyksemme kanssa, vaikka se ei ikävää ja surua poistakaan. Nykyään pidän siitä, että tyttäremme muistuttaa meitä olemassaolostaan tunteidemme kautta. Kiitollisuutta, onnea, ahdistusta, surua, iloa, ikävää, pelkoa. Kaikkea niitä sikin sokin. Elämän makuista elämää, sitä tämä on.

Kipuiluja, onnitteluja

Tein juuri seitsemän päiväisen työviikon. Olen kulttuurialalla ja eilen oli eräs syksyn tapahtumistamme. Myös lauantai meni järjestelyhommissa. Jännitin tätä viikkoa tolkuttomasti, koska fyysisesti olen alkanut kipuilemaan aika paljon. Nyt raskausviikkoja on 25+0. Yllättävän hyvin työpäivät menivät, kiitos pienoisen adrenaliiniryöpyn ja jumppapallon, jonka olin raahannut paikalle istuimekseni.

En kuitenkaan säästynyt kivuilta, sillä viime yö oli tuskaisin yö aikoihin. Pelkkä kyljen kääntäminen olisi pitänyt tehdä huudon kanssa, lantiota särki ja liitoskivut vaivasivat rajusti. Tänä aamuna kävelykin on ollut tuskaisen vaikeaa. Onneksi on vapaapäivä, nyt siis vain lepoa, lepoa ja lepoa.

En ole työympyröissä saanut kovin paljon onnitteluja uudesta tulokkaasta. Vatsa on jo kovin iso, joten huomaamatta se ei varmasti ole jäänyt. Olen huomannut että ihmisten on ylipäätään vaikea kommentoida raskauttani. Olen välillä miettinyt miksi se on niin vaikeaa. Pelkäävätkö he että romahdan siihen paikkaan jos he onnittelevat? Ajattelevatko he että en osaa iloita raskaudesta pelkojen vuoksi enkä näin ollen halua huomiota mahalleni? Vai ovatko he vain todella hienotunteisia? Viimeisin vaihtoehto lienee todennäköisin. Tämä viikonloppu oli kuitenkin poikkeus. Useat tulivat onnittelemaan, jopa silittelemään mahaani. Jotkut sanoivat suoraan, että toivottavasti kaikki menee hyvin. Toisilla sen näki vain katseesta, että he toivovat meille pelkkää hyvää. Onnittelut tuntuivat hyvältä. Tämäkin vauva ansaitsee huomiota samalla tavalla kuin esikoinen.

Tämän raskauden alkuvaiheessa pelkäsin että esikoinen jollain tavalla jää taka-alalle. Eilen ilahduin erityisen paljon omasta reaktiostani, kun eräs työntekijämme kysyi minulta, onko tämä lapsi ensimmäisemme. Vielä alkuvuodesta olisin takellellut vastauksen kanssa. Nyt vastasin heti, että toinen. Voi kuulostaa hämmentävältä tai tyhmältä, että iloitsen tällaisesta asiasta, mutta oikeasti jossain vaiheessa pelkäsin että lapsilukumme ei tulisi suustani ulos noin luonnollisesti. Että joutuisin miettimään, mitä vastaan. Näin ei kuitenkaan ole. Meitä on neljä, vaikka yksi ei olekaan luonamme. Minulla on kaksi lasta. Molemmat tasapuolisesti tärkeitä, molemmat yhtä rakkaita.

Potkuja

Tajusin juuri, että olen selvinnyt jo 3 viikkoa ilman neuvolaa tai lääkärikäyntiä. Hurraa! Alussa tosiaan ramppasin neuvolassa joka viikko, joten tämä kolmen viikon tauko on ollut todella pitkä. Vielä on viikko aikaa seuraavaan neuvolaan ja reilu kaksi viikkoa seuraavaan äitiyspolin lääkärikontrolliin.

Vauva onneksi potkii ahkerasti, joten sen suhteen ei ole ollut suurempaa huolta. Olen kuitenkin huomannut, että huolestun helpommin kuin ensimmäisessä raskaudessa. Heti jos potkuja tulee vähän harvemmin, mietin että onkohan vauvalla nyt hapenpuute tai anemia. En edes tiedä ilmeneekö anemia liiallisena rauhallisuutena, mutta siihen vauvalla on oikea vaara minun negatiivisten verien vuoksi. Onneksi hiljaisten päivien jälkeen on tullut aina myös touhukkaampia päiviä.

Yleensä vauva potkii erityisen paljon aamupäivisin ja iltaisin, varsinkin silloin kun käyn sänkyyn. Eräs ilta potkuja ei kuitenkaan kuulunut ja paniikki alkoi hiipimään mieleen. Yritin silitellä mahaa, jopa tökin sitä hellästi. Lauloin, join kylmää vissyä. Nousin ylös sängystä ja kävelin hetken. Silti ei mitään. Aloin olla jo todella hysteerinen ja itkuinen, huusin miehenikin yläkertaan makuuhuoneeseen. Säikähdin ihan oikeasti, että nyt pahin on tapahtunut. Itkettyäni aikani yritin rauhoittua ja herätellä vauvaa uudestaan. Maltilla, rauhassa. Sitten tunsin sen, pienen potkun. Kohta toisen. Sitten kolmannen, vähän isomman. Lopulta vauva heräsi ja potki kunnolla. En voi sanoin kuvata miten helpottunut olin. Vauva oli vain nukkunut sikeästi. Tämä yö päättyi hieman huvittavasti. Heräsin nimittäin neljältä yöllä kunnon potkutteluun, taisi olla kovasti leikit menossa. Siinä vaiheessa ei edes ärsyttänyt, hymyilytti vain. Minä herätin vauvan illalla, hän päätti antaa takaisin yöllä. Hyvä hyvä, temperamenttia ainakin löytyy!

Henkisesti olen valmistautunut siihen että jännitys ja pelkotilat lisääntyvät vain loppua kohden. Toivotaan että ei, mutta koska minun peikkoni on nimenomaan synnytys, olisivat nuo tunteet varmasti ihan normaaleja. Sen näkee sitten, lähempänä laskettua aikaa.

Ahdistusasioista vielä positiivisiin juttuihin. Ostin viime viikolla vauvalle ensimmäiset housut. Ihan omat puolipotkarit pienestä yksityisestä lastenvaatepuodista. Miten hyvä mieli tuosta pienestä ostosta tulikaan! Tällä viikolla taidan käydä ostamassa virkkuulangat vauvanpeittoon.

Muutoksia

Se oli ehkä alkuvuotta, kun selailin ystävän luona Vauva-lehteä. En voinut lukea yhtäkään juttua ilman ajatuksia, jotka menivät suunnilleen tätä rataa; "Voi kun nuo tietäisivät mitä voikaan vielä tapahtua", "ärsyttävän sinisilmäistä", "ei nuo tiedä todellisuudesta mitään". Päätinkin tuolloin, että kyseinen lehti ei ole vielä minua varten. En vain voi olla onnellinen ns. "normaalien" odottajien puolesta.

Jotain kuitenkin on tapahtunut. Jokin on muuttunut. Ostin nimittäin muutamia päiviä sitten Vauva-lehden ja luin lähestulkoon jokaisen jutun läpi ilman tunnekuohua. Kertaakaan en todellisesti ahdistunut. Kertaakaan en joutunut keskeyttämään jutun lukemista. Kertaakaan en surkutellut itseäni. Välillä jopa yllätin itseni hymyilemästä. Muutamien juttujen aiheesta olin jopa aidon kiinnostunut. Tuon tajutessani piti ihan pysähtyä ja onnitella itseäni tästä huomaamatta tapahtuneesta asenteen muutoksesta.

Sama efekti tapahtui, kun jossain tilapäisessä mielenhäiriössä katsoin yhden jakson Erilaiset äidit -ohjelmaa. Tiesin sen olevan riski, mutta yllätin jälleen itseni. Muutaman pätkän olin aikaisemmin ko. sarjasta nähnyt ja tuolloin olin raivon vallassa lähinnä sen vuoksi, että noiden perheiden suurimpia ongelmia olivat vauvanitkun täyttämät yöt tai pikku Mikko-Matin likaiset lappuhaalarit. Nyt katsoin koko jakson ilman yhtäkään todellista raivonpuuskaa, itsesäälin hetkeä tai turhautumista omasta elämästä. Erikoista, suorastaan hämmentävää.
Virkistävää.

Toki monissa tilanteissa edelleen pahoitan mieleni. Mutta täytyy rehellisyyden nimissä myös myöntää että kyllä surusta on hävinnyt se pahin kateus, turhautuminen ja itsesääli. Jäljellä ovat pääasiassa kauniit muistot, äidillinen ylpeys omasta esikoistyttärestä ja suunnaton ikävä. Ja voin kertoa, että nämä kolme jälkimmäistä asiaa sopivat selkeästi paremmin yhteen uudenkin raskauden kanssa, kuin kolme ensimmäistä.

Suunnittelua ilman toteutusta

Lauantaina suuntasimme miehen kanssa kaupungille. Mitään muuta asiaa ei sinne oikeastaan ollut kuin vauvanvaatekaupoissa vierailu. Tuntui vahvasti siltä, että nyt on sen aika. Kiersimme viitisen kauppaa läpi, jokaisesta löytyi jotain kivaa mutta mitään en saanut ostettua. En kerrassaan mitään. Kotona olin hieman surullinen asiasta. Halusin niin kovin ostaa jotain, mutta mikään vaate tai lelu ei tuntunut olevan juuri meidän vauvalle tarkoitettu. Muutamat ovat lohduttaneet, että ehtiihän sitä vielä. Tottakai ehtii, mutta minulle olisi ollut tärkeää ostaa vauvalle jotain. Ostoksilla olisi ollut paljon suurempi merkitys kuin pelkkä ostamisen ilo. Ehkä se olisi tehnyt vauvan tulosta konkreettisempaa ja madaltanut kynnystä valmistella vauvan tuloa. Ehkä olisin halunnut todistaa itselleni, että menneisyyteni ei estä minua valmistelemasta ja suunnittelemasta tulevaa. Ehkä tarkoitus oli uhmata pelkoa. Näyttää sille, että uskon tämän vauvan tulevan kotiin saakka.

Positiivista tässä päivässä oli se, että pystyimme kiertelemään ja katselemaan, jopa hypistelemään vauvanvaatteita hyvällä mielellä. Ilman ahdistusta, ilman suurempia flashbackeja viime vuoteen. Uutta oli myös se, että esikoisen kohdalla emme tienneet sukupuolta etukäteen, mutta nyt tiedämme. Tällä kertaa ei tarvinnut katsella sukupuolineutraaleita vaatteita, mikä tuntui tosi mukavalle.

Olen alkanut myös suunnittelemaan ompelu- ja virkkausjuttuja. Työkaveri vinkkasi, että netistä löytyy todella upeita vauvakankaita ja lievästi sanottuna meinasinkin eilen hullaantua Metsola ja kankaita.com -verkkokaupoista. Olen suunnitellut ainakin päällystäväni pinnasängyn reunapehmusteet uusiksi. Harmi vain, että työn ohella energia ei riitä millään, joten pitänee odotella niitä syyspäiviä kun saan jäädä kotiin. Ehkä syksyn mukana saan taas inspiraatiota virkkaukseen ja neulomiseenkin. Ajattelin ainakin virkata vauvalle peiton ja ehkä tämän ihanan nalle-helistimen, mikä löytyi Kotiruusu -blogista. Virkkaaminen ja neulominen ei vain luonnistu kun aurinko paistaa, vaan se vaatii harmaan ja sateisen ilman, lämpimän viltin sekä tunnelmallisen kynttilänvalon. Niitä hetkiä odotellessa...

Tällä hetkellä nautin jo pelkästä suunnittelusta, ilman konkreettista toteutusta. Ehkäpä sekin on askel eteenpäin, se saa luvan riittää toistaiseksi. Ja kyllähän läheiseni puhuivat totta, onhan tässä vielä aikaa.

Odotuksen ensimmäinen puolisko ja haaveilua tulevasta

Mietiskelin pitkään, aloitanko uuden blogin jossa voisin kirjoittaa enemmän raskaudesta kuin surusta. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että eihän minulla ole kuin yksi elämä iloineen ja suruineen, joten miksi sitten pitäisi olla useampi blogi. Kaikki asiat oikeastaan liittyvät toisiinsa. Erityisesti odotuksen onnen ja esikoisen kuolemasta johtuvan surun olen todennut lomittuvan toisiinsa niinkin vahvasti, että välillä en edes erota niitä toisistaan. Tämä blogini jatkunee siis kirjoituksilla sekä surusta että odotuksesta ja ehkä muustakin elämästä.

Toisen vauvan, kutsumanimeltään Örpin, odotus on tähän saakka sujunut ongelmitta. Pahoinvointi oli alussa lievempää kuin esikoisesta, samoin liitoskivut ja muut mukavat oireet. Pääkin on kestänyt yllättävän hyvin kasassa, joskin kiitos siitä kuulunee läheisteni lisäksi ihanalle neuvolaterkkarilleni, joka on sama kuin esikoisenkin odotuksessa. Kävimme alkuraskauden ultrassa jo 6+4 viikolla, jonka jälkeen vierailimme neuvolassa ultrailemassa tulokasta tasan viikon välein. Pidempää taukoa en olisi kestänyt, oli pakko saada tietää että sydän sykkii edelleen. Näin jatkui aina 16. raskausviikolle saakka, jonka jälkeen kävimme neuvolassa kahden viikon välein. Vaikeimmat olivat ne pari viikkoa, jolloin alkuraskauden oireet olivat vähentyneet, mutta potkuja ei tuntunut. Silloin pelkoja oli enemmän ilmassa, mutta siitäkin selvittiin. Myös sairaalalla ollaan oltu todella ymmärtäväisiä tilanteemme suhteen. Ultramme tekee aina sama erikoislääkäri, oikeastaan se ainut lääkäri, johon tässä sairaalassa luotan. Mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä tiiviimmin saamme äitiyspolilla käydä. 

Olen nyt pari viikkoa pohtinut, miten saisin upotettua itseäni enemmän vauvamaailmaan. Tiedättekö mitä tarkoitan? Ongelmani on se, että en pysty kuvittelemaan sitä hetkeä, kun saamme kannettua vauvan turvaistuimessa kotikynnyksemme yli. Surullista, tiedän. Niinpä minun on siis pitänyt nähdä normaalia enemmän vaivaa, jotta pystyn kuvittelemaan tämän vauvan osaksi arkeamme. Pari kertaa olemme mieheni kanssa päättämällä päättäneet, että hei, nyt haaveillaan hetki tulevasta. Ja silloin olemme puhuneet vähän äitiys- ja isyysvapaista, vähän tulevasta joulusta, vähän mahdollisista vauvan nimistä. Miten hyvältä se tuntuukaan! Mutta ei se luonnostaan tule, niin kuin ensimmäisellä kerralla. Hiljaa mielessäni välillä pelkään, että mitä enemmän haaveilemme tulevasta, sitä korkeammalta tulen tippumaan. Mutta eihän se niin mene. Siksipä haaveilen. Unelmoin. Nautin. Hymyilen ja silitän vatsaani. Laulan vauvalle. Juttelen hänelle. Kerron, miten paljon häntä rakastamme, miten paljon hänet haluamme kotiin.

Ennen rakenneultraa päätin, että jos kaikki on hyvin, ostan hänelle jotain pientä. Rakenneultrasta on jo kaksi viikkoa, enkä vieläkään ole pystynyt menemään kauppoihin hypistelemään mitään. Ehkä pian, ehkä ihan lähipäivinä sen teen. 

Kuulumisia

Aurinkoista heinäkuuta kaikille!

Pitkä tovi on vierähtänyt viime kirjoituksesta ja nyt vihdoin alkaa tuntua siltä, että pystyn taas kirjoittamaan kuulumisia.

Viime kevät meni jollain tavalla sumussa eikä maalis-huhtikuusta ole hirveästi muistikuvia. Toukokuu puolestaan oli kaiken kaikkiaan raskas. 23.5. vietimme rakkaan esikoisemme 1-vuotispäivää ja sitä ennen oli vielä äitienpäiväkin. Syntymäpäiväkahville kutsuimme lähimmät ystävät asuinpaikkakunnaltamme, leivoin vähän ja kävimme yhdessä haudalla. Ensimmäistä kertaa myös näytimme ystävillemme tyttärestämme tehtyä muistokirjaa, johon on taltioitu kuvia, runoja, jalanjäljet ja muita muistoja. Ilta oli odotetusti vaikea ja itkuinen, mutta olen kuitenkin onnellinen että jaksoimme järjestää tuon pienenkin muisteluhetken. Tyttäremme oli ansainnut sen.

Olen kirjoitustauon aikana seuraillut välillä muiden lapsensa menettäneiden ja lapsettomuustaustaisten blogeja. Hämmentävän ja samalla ilahduttavan moni näiden blogien kirjoittajista on alkanut odottamaan vauvaa tai jo saanut vauvan. Itseasiassa olenkin viime aikoina lukenut enemmän odotusblogeja. Niitä, mistä saan parhaiten vertaistukea tämän hetkiseen tilanteeseeni. Myös meille nimittäin kävi niin kuin näille muutamille muillekin toivojille. Odotamme nyt toista vauvaamme, raskaus on vähän yli puolivälissä.

On ollut ehkä jollain tavalla yllättävääkin huomata, miten vahvasti läsnä esikoinen on tässäkin odotuksessa. Ikävöin häntä enemmän kuin koskaan. 1-vuotispäivän jälkeen esikoisemme muuttui mielessäni vauvasta 1-vuotiaaksi. Ajatuksissani hän kasvaa koko ajan. On vaikea hyväksyä, että tuleva vauva ei näe siskoaan, eikä isosisko pääse maan päällä pitämään huolta sisaruksestaan. Mietinkin nykyään paljon, mitä esikoisemme tekisi nyt ja millainen hän olisi; vilkas pikku touhottaja vai rauhallisempi haaveilija. Miltä hän näyttäisi, osaisiko hän kävellä ja puhua, millaista elämämme ylipäätään olisi. Itkukin tulee herkemmin nykyään, kun vaan sanonkin hänen nimensä tai katson valokuvaa.

Tämä raskaus ei ole perinteinen toinen raskaus, jolloin odotus on jo rutiinia eikä enää jokainen potku tunnu jännittävältä. Meille koko raskaus ja odotus on nimenomaan jännittävää ja ihmeellistä. Joka ikinen potku, joka ikinen ultraus, joka ikinen kuultu sydämen syke. Olen kovasti yrittänyt olla pelkäämättä ja murehtimatta, mutta täytyy myöntää, että ihan 100 prosenttisesti en ole voinut antautua odotuksen onnelle. Mitä jos taas käy huonosti? Tuo kysymys vilahtaa onneksi mielessä vain harvoin, enkä ole alkanut sitä enempää ruokkimaan miettimällä tulevaa. Erityisesti hyvin menneen rakenneultran jälkeen olen entistä paremmin pystynyt keskittymään positiivisiin ajatuksiin, vaikka tiedänkin vähän liian hyvin, että ongelmitta mennyt odotus ei takaa onnellista lopputulosta.

Parhaiten meillä on kuitenkin toiminut se, että elämme tässä hetkessä, päivä kerrallaan. Mottoni on, että jos juuri nyt kaikki on hyvin, olen onnellinen.