Kipuiluja, onnitteluja

Tein juuri seitsemän päiväisen työviikon. Olen kulttuurialalla ja eilen oli eräs syksyn tapahtumistamme. Myös lauantai meni järjestelyhommissa. Jännitin tätä viikkoa tolkuttomasti, koska fyysisesti olen alkanut kipuilemaan aika paljon. Nyt raskausviikkoja on 25+0. Yllättävän hyvin työpäivät menivät, kiitos pienoisen adrenaliiniryöpyn ja jumppapallon, jonka olin raahannut paikalle istuimekseni.

En kuitenkaan säästynyt kivuilta, sillä viime yö oli tuskaisin yö aikoihin. Pelkkä kyljen kääntäminen olisi pitänyt tehdä huudon kanssa, lantiota särki ja liitoskivut vaivasivat rajusti. Tänä aamuna kävelykin on ollut tuskaisen vaikeaa. Onneksi on vapaapäivä, nyt siis vain lepoa, lepoa ja lepoa.

En ole työympyröissä saanut kovin paljon onnitteluja uudesta tulokkaasta. Vatsa on jo kovin iso, joten huomaamatta se ei varmasti ole jäänyt. Olen huomannut että ihmisten on ylipäätään vaikea kommentoida raskauttani. Olen välillä miettinyt miksi se on niin vaikeaa. Pelkäävätkö he että romahdan siihen paikkaan jos he onnittelevat? Ajattelevatko he että en osaa iloita raskaudesta pelkojen vuoksi enkä näin ollen halua huomiota mahalleni? Vai ovatko he vain todella hienotunteisia? Viimeisin vaihtoehto lienee todennäköisin. Tämä viikonloppu oli kuitenkin poikkeus. Useat tulivat onnittelemaan, jopa silittelemään mahaani. Jotkut sanoivat suoraan, että toivottavasti kaikki menee hyvin. Toisilla sen näki vain katseesta, että he toivovat meille pelkkää hyvää. Onnittelut tuntuivat hyvältä. Tämäkin vauva ansaitsee huomiota samalla tavalla kuin esikoinen.

Tämän raskauden alkuvaiheessa pelkäsin että esikoinen jollain tavalla jää taka-alalle. Eilen ilahduin erityisen paljon omasta reaktiostani, kun eräs työntekijämme kysyi minulta, onko tämä lapsi ensimmäisemme. Vielä alkuvuodesta olisin takellellut vastauksen kanssa. Nyt vastasin heti, että toinen. Voi kuulostaa hämmentävältä tai tyhmältä, että iloitsen tällaisesta asiasta, mutta oikeasti jossain vaiheessa pelkäsin että lapsilukumme ei tulisi suustani ulos noin luonnollisesti. Että joutuisin miettimään, mitä vastaan. Näin ei kuitenkaan ole. Meitä on neljä, vaikka yksi ei olekaan luonamme. Minulla on kaksi lasta. Molemmat tasapuolisesti tärkeitä, molemmat yhtä rakkaita.