Se oli ehkä alkuvuotta, kun selailin ystävän luona Vauva-lehteä. En voinut lukea yhtäkään juttua ilman ajatuksia, jotka menivät suunnilleen tätä rataa; "Voi kun nuo tietäisivät mitä voikaan vielä tapahtua", "ärsyttävän sinisilmäistä", "ei nuo tiedä todellisuudesta mitään". Päätinkin tuolloin, että kyseinen lehti ei ole vielä minua varten. En vain voi olla onnellinen ns. "normaalien" odottajien puolesta.
Jotain kuitenkin on tapahtunut. Jokin on muuttunut. Ostin nimittäin muutamia päiviä sitten Vauva-lehden ja luin lähestulkoon jokaisen jutun läpi ilman tunnekuohua. Kertaakaan en todellisesti ahdistunut. Kertaakaan en joutunut keskeyttämään jutun lukemista. Kertaakaan en surkutellut itseäni. Välillä jopa yllätin itseni hymyilemästä. Muutamien juttujen aiheesta olin jopa aidon kiinnostunut. Tuon tajutessani piti ihan pysähtyä ja onnitella itseäni tästä huomaamatta tapahtuneesta asenteen muutoksesta.
Sama efekti tapahtui, kun jossain tilapäisessä mielenhäiriössä katsoin yhden jakson Erilaiset äidit -ohjelmaa. Tiesin sen olevan riski, mutta yllätin jälleen itseni. Muutaman pätkän olin aikaisemmin ko. sarjasta nähnyt ja tuolloin olin raivon vallassa lähinnä sen vuoksi, että noiden perheiden suurimpia ongelmia olivat vauvanitkun täyttämät yöt tai pikku Mikko-Matin likaiset lappuhaalarit. Nyt katsoin koko jakson ilman yhtäkään todellista raivonpuuskaa, itsesäälin hetkeä tai turhautumista omasta elämästä. Erikoista, suorastaan hämmentävää.
Virkistävää.
Toki monissa tilanteissa edelleen pahoitan mieleni. Mutta täytyy rehellisyyden nimissä myös myöntää että kyllä surusta on hävinnyt se pahin kateus, turhautuminen ja itsesääli. Jäljellä ovat pääasiassa kauniit muistot, äidillinen ylpeys omasta esikoistyttärestä ja suunnaton ikävä. Ja voin kertoa, että nämä kolme jälkimmäistä asiaa sopivat selkeästi paremmin yhteen uudenkin raskauden kanssa, kuin kolme ensimmäistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti