Vauva-arjen alusta asti olen tuntenut suurta painetta olla täydellinen äiti. Olen aina ollut perfektionisti ja nyt olen saanut huomata että vauva ja perfektionismi eivät sovi yhteen.
Tytön kuolema varmasti vaikutti tähän täydellisyyden tavoitteluun. Tytön kuoleman jälkeen syyllistin itseäni monesta asiasta (vaikka tiesinkin että tapahtuma ei ollut minun syytäni), tunsin epäonnistuneeni äitinä kun en voinut suojella tytärtäni. Kun poika oli syntymässä, tuntui siltä että haluan tehdä kaiken niin hyvin että mitään jossittelun varaa ei jäisi. Noh, kävi ilmi että ihminen minäkin vain olen, enkä pysty äitiydessä täydellisyyteen.
Imetys. Väsymys. Telkkarin katsominen. Siinä nyt muutama asia, missä en ole lähelläkään täydellisyyttä. Imetys ei onnistunut niinkuin äidillä kuuluisi, väsymys (ei fyysinen, vaan henkinen) on joskus iltaisin sitä luokkaa että annan pojan hoidon suosiolla miehelle ja parina päivänä olen tietoisesti istuttanut pojan sitteriin telkkarin eteen. Ensimmäisellä kerralla väsymyksestä, toisella kerralla oli pakko saada siivottua. Lisäksi listaan voi lisänä kotona olemisen. Olen välillä äärimmäisen tylsistynyt. Siksi olenkin alkanut keksimään päiville puuhaa ja menoa. Tämän ikäisen kanssa on aina ne samat leikit, samat lorut, samat laulut. Ihan pikkuisen odotan jo sitä aikaa että pääsen oikeasti puuhastelemaan pojan kanssa; leipomaan, ulkoilemaan, askartelemaan. Luulin oikeasti että tämä kotiäitiys on minun juttuni, mutta vaikka poika onkin maailman ihanin, ikävä töihinkin on ihan ihan vähän (jo nyt!?!) noussut pintaan. Ehkä asia muuttuu sitten kun poika vähän kasvaa.
Alkuun tunsin näistä asioista syyllisyyttä. Hyi, huono äiti. Tai kuten minulla on ollut tapana sanoa, paskaäiti-syndrooma. Olen kuitenkin yrittänyt päästää irti tuosta syyllisyydestä. Enhän minäkään ole täydellinen, tärkeintä että olen riittävän hyvä. Tärkeintä on varmasti ns.suuret linjat; että poika saa rakkautta, läheisyyttä, haleja ja pusuja. Onnelliset vanhemmat ja onnellisen kodin. Se, katsooko poika joskus Puuha-Peteä, leikkiikö hetken yksin, tai juoko pullosta maitonsa, ei ole tärkeää. Ne ovat sivuseikka, jotka tuskin pilaavat poikaa.
Tästä lähin aion antaa itselleni armoa. Olen itsekin tällä tavalla iloisempi ja onnellisempi. Poika on ihana, iloinen vauva. Joka päivä äidin sydän sulaa ja väsymys haihtuu tiehensä kun hän hymyilee. Tämä pieni perhe on parasta elämässäni. Tuskin poikakaan olisi noin tyytyväinen vauva jos en olisi riittävän hyvä äiti ihan tällaisena kuin olen. Epätäydellisenä.
maanantai 27. tammikuuta 2014
perjantai 24. tammikuuta 2014
Hemmetin vakuutus ja ihanat yöt
Kuten otsikkokin kertoo, tänne kuuluu hyvää ja huonoa. Pääasiassa hyvää.
Noh, esikoisen odotusaikana kilpailutimme vakuutukset koska olimme ottamassa tytölle odotusajan vakuutusta. Koska saimme minun ammattijärjestön jäsenyydestä isohkon alennuksen Ifillä, päätimme siirtää kaikki vakuutukset sinne. Vakuutukset olivat vuositasolla suht edulliset ja ehdotkin hyvät. Paitsi odotusajan vauvavakuutuksessa, joka olikin aikamoinen harhalyönti ja nostaa edelleen niskavillat pystyyn. Vielä kertauksen vuoksi, jos joku ei muista; kun terve lapsi kuolee syntymän jälkeen, vakuutuksesta ei saa mitään. Ja ei sillä että rahan perässä olisimme olleet, mutta noin periaatteesta.
Sitten pojan vakuutukseen. Haimme suoraan lapsivakuutusta 2kk iässä Ifiltä. Terveysselvityksessä tulivat ilmi pojan virustauti 5 vkn iässä, viime viikkoinen mahatauti ja hemoglobiiniseurannat 6kk ikään saakka johtuen syntymän jälkeisestä veriryhmäimmunisaatiosta. Arvaatteko mikä on tulos? Emme saaneet vakuutusta. Että näin. Kyllä pisti sapettamaan, niin miestä kuin minua. Syynä hb seurannat. Vasta kun ne ovat ohi, voimme hakea vakuutusta. P*skat. Taidamme kilpailuttaa pari muutakin yhtiötä ja jos jostakin satumme saamaan vakuutuksen, vaihdamme kaikki Ifiltä pois. Jos emme saa mistään, sitten ei auta kuin odottaa vielä 3,5kk ja toivoa ettei tulisi ainakaan korvatulehduksia tai allergioita. Kyllä oikeasti ihmetyttää... Terve poika eikä saa vakuutusta! Kyllä niillä on niin ihmeellisiä porsaanreikiä että tekisi mieli irtisanoa kaikki vakuutukset.
Onko jollakin hyviä kokemuksia jonkun tietyn vakuutusyhtiön lapsivakuutuksista?
Vakuudettomuuden kunniaksi päätin sitten uhmata kaikkia sairauksia ja lähdimme heti seuraavana päivänä pojan, työkaverini ja hänen tyttövauvan kanssa kaupungille. Ihanaa, vapauttavaa, virkistävää! Vauvat nukkuivat koko kolme tuntia ja äiti pääsi tuulettumaan. Vaikka ei tuota vakuutuksen antamaa turvaa olekaan, niin ei siitäkään tule mitään että eristäydyn kotiin. Ihmisten ilmoille siis, mars! JA vielä täytyy todeta, että pikkujuttujahan nuo pienet sairastumiset ovat, jos niitä tulee. Meillä on perusterve ja ELÄVÄ poika, tällä hetkellä vain sillä on väliä. Muusta kyllä selviämme.
Sitten muita mukavia asioita, mitä arjessa on tapahtunut. Yöt. Meillä nukutaan, pitkiä pätkiä!! Tosin vasta 3 yötä, joten tiedän erittäin hyvin että homma voi vielä muuttuakin. Ja muuttuukin. Mutta voi että on ollut ihanaa, kun poika syö vain kerran yössä. Viimeinen syönti ennen yötä on nyt n.klo 20.30-22, yösyöttö klo 2-3.30 välillä ja aamusyöttö klo 6-7 aikaan. I-HA-NAAAAA!
Pakkaset vaan meinaavat sekoittaa päiväunet. Jos lenkille ei pääse, kunnon pitkät päiväunet meinaavat jäädä väliin. Siksi eilen lähdimmekin kaupungille, koska arvasin että poika nukkuu koko reissun. Mutta jos on kotipäivä, unet menee harakoille. Mikä avuksi?
Noh, esikoisen odotusaikana kilpailutimme vakuutukset koska olimme ottamassa tytölle odotusajan vakuutusta. Koska saimme minun ammattijärjestön jäsenyydestä isohkon alennuksen Ifillä, päätimme siirtää kaikki vakuutukset sinne. Vakuutukset olivat vuositasolla suht edulliset ja ehdotkin hyvät. Paitsi odotusajan vauvavakuutuksessa, joka olikin aikamoinen harhalyönti ja nostaa edelleen niskavillat pystyyn. Vielä kertauksen vuoksi, jos joku ei muista; kun terve lapsi kuolee syntymän jälkeen, vakuutuksesta ei saa mitään. Ja ei sillä että rahan perässä olisimme olleet, mutta noin periaatteesta.
Sitten pojan vakuutukseen. Haimme suoraan lapsivakuutusta 2kk iässä Ifiltä. Terveysselvityksessä tulivat ilmi pojan virustauti 5 vkn iässä, viime viikkoinen mahatauti ja hemoglobiiniseurannat 6kk ikään saakka johtuen syntymän jälkeisestä veriryhmäimmunisaatiosta. Arvaatteko mikä on tulos? Emme saaneet vakuutusta. Että näin. Kyllä pisti sapettamaan, niin miestä kuin minua. Syynä hb seurannat. Vasta kun ne ovat ohi, voimme hakea vakuutusta. P*skat. Taidamme kilpailuttaa pari muutakin yhtiötä ja jos jostakin satumme saamaan vakuutuksen, vaihdamme kaikki Ifiltä pois. Jos emme saa mistään, sitten ei auta kuin odottaa vielä 3,5kk ja toivoa ettei tulisi ainakaan korvatulehduksia tai allergioita. Kyllä oikeasti ihmetyttää... Terve poika eikä saa vakuutusta! Kyllä niillä on niin ihmeellisiä porsaanreikiä että tekisi mieli irtisanoa kaikki vakuutukset.
Onko jollakin hyviä kokemuksia jonkun tietyn vakuutusyhtiön lapsivakuutuksista?
Vakuudettomuuden kunniaksi päätin sitten uhmata kaikkia sairauksia ja lähdimme heti seuraavana päivänä pojan, työkaverini ja hänen tyttövauvan kanssa kaupungille. Ihanaa, vapauttavaa, virkistävää! Vauvat nukkuivat koko kolme tuntia ja äiti pääsi tuulettumaan. Vaikka ei tuota vakuutuksen antamaa turvaa olekaan, niin ei siitäkään tule mitään että eristäydyn kotiin. Ihmisten ilmoille siis, mars! JA vielä täytyy todeta, että pikkujuttujahan nuo pienet sairastumiset ovat, jos niitä tulee. Meillä on perusterve ja ELÄVÄ poika, tällä hetkellä vain sillä on väliä. Muusta kyllä selviämme.
Sitten muita mukavia asioita, mitä arjessa on tapahtunut. Yöt. Meillä nukutaan, pitkiä pätkiä!! Tosin vasta 3 yötä, joten tiedän erittäin hyvin että homma voi vielä muuttuakin. Ja muuttuukin. Mutta voi että on ollut ihanaa, kun poika syö vain kerran yössä. Viimeinen syönti ennen yötä on nyt n.klo 20.30-22, yösyöttö klo 2-3.30 välillä ja aamusyöttö klo 6-7 aikaan. I-HA-NAAAAA!
Pakkaset vaan meinaavat sekoittaa päiväunet. Jos lenkille ei pääse, kunnon pitkät päiväunet meinaavat jäädä väliin. Siksi eilen lähdimmekin kaupungille, koska arvasin että poika nukkuu koko reissun. Mutta jos on kotipäivä, unet menee harakoille. Mikä avuksi?
tiistai 21. tammikuuta 2014
Muistot iholla jälleen
Ajatukset ovat parin päivän aikana kävässeet tuon tuosta menneessä. Tämä tammikuu oli nimittäin niin viime kuin toissavuonnakin hyvin merkityksellistä aikaa.
Toissavuosi. Surun vuosi. Vielä tammikuussa odotin onneni huipulla pientä esikoistyttöämme. Kaikki oli hyvin. Kävin vielä töissä ja olin kertonut raskaudesta työkavereille. Aurinko paistoi ulkona. Nyt kadehdin silloista itseäni siitä, miten pilvissä olin odotuksesta. Vain 5 kuukautta myöhemmin koko elämämme muuttui.
Tammikuu 2013. Oli vain hetki siihen että elämämme muuttuisi jälleen, tulisin uudestaan raskaaksi. Olin varannut helmikuun alkuun ajan yksityiselle kuulemaan tuomiota siitä, miten sektioarpeni on toipunut. Odotin sitä kärsimättömästi ja samaan aikaan elin vielä vahvasti surun ja tuskan ympäröimänä kaivaten esikoistamme. Vaikka odotuksen odotuksen loppumetrit olivat ilmassa, tuo tammikuu oli kuitenkin synkkä. Varsinkin verrattuna edellisvuoteen.
En uskalla heittäytyä noihin muistoihin täysillä. Pelkään että muserrun muistojen alle. Nyt minulla on poikamme, jonka vuoksi tulee olla vahva. Elää tätä päivää, ei menneisyyttä.
Mutta kummalla tavalla talven tulo ja pakkasaurinko herätti nuo muistot, toi ne jälleen iholle. Kuinka erilaiset kaksi vuotta. Kuinka erilaisia tunteita, kuinka erilaista elämää. Kuin kaksi eri elämää. En tunnista itseäni ja elämääni noista muistoista. En saavuta enää koskaan sitä minää, joka olin kaksi vuotta sitten. En toivo saavuttavani myöskään viime vuotista, vaikka selvästi tunnen sen minän läheisemmäksi. Konkreettisemmaksi. Siitä minästä on vielä häivähdys jäljellä.
Mutta nyt on tämä hetki. Ei mennyt. Ei tuleva. Pojan ja miehen kanssa olen onnellinen, tyttäremme sydämessäni. En samalla tavalla onnellinen kuin kaksi vuotta sitten, mutta en yhtään huonommallakaan tavalla. Ihminen voi olla onnellinen niin monella eri tavalla.
Toissavuosi. Surun vuosi. Vielä tammikuussa odotin onneni huipulla pientä esikoistyttöämme. Kaikki oli hyvin. Kävin vielä töissä ja olin kertonut raskaudesta työkavereille. Aurinko paistoi ulkona. Nyt kadehdin silloista itseäni siitä, miten pilvissä olin odotuksesta. Vain 5 kuukautta myöhemmin koko elämämme muuttui.
Tammikuu 2013. Oli vain hetki siihen että elämämme muuttuisi jälleen, tulisin uudestaan raskaaksi. Olin varannut helmikuun alkuun ajan yksityiselle kuulemaan tuomiota siitä, miten sektioarpeni on toipunut. Odotin sitä kärsimättömästi ja samaan aikaan elin vielä vahvasti surun ja tuskan ympäröimänä kaivaten esikoistamme. Vaikka odotuksen odotuksen loppumetrit olivat ilmassa, tuo tammikuu oli kuitenkin synkkä. Varsinkin verrattuna edellisvuoteen.
En uskalla heittäytyä noihin muistoihin täysillä. Pelkään että muserrun muistojen alle. Nyt minulla on poikamme, jonka vuoksi tulee olla vahva. Elää tätä päivää, ei menneisyyttä.
Mutta kummalla tavalla talven tulo ja pakkasaurinko herätti nuo muistot, toi ne jälleen iholle. Kuinka erilaiset kaksi vuotta. Kuinka erilaisia tunteita, kuinka erilaista elämää. Kuin kaksi eri elämää. En tunnista itseäni ja elämääni noista muistoista. En saavuta enää koskaan sitä minää, joka olin kaksi vuotta sitten. En toivo saavuttavani myöskään viime vuotista, vaikka selvästi tunnen sen minän läheisemmäksi. Konkreettisemmaksi. Siitä minästä on vielä häivähdys jäljellä.
Mutta nyt on tämä hetki. Ei mennyt. Ei tuleva. Pojan ja miehen kanssa olen onnellinen, tyttäremme sydämessäni. En samalla tavalla onnellinen kuin kaksi vuotta sitten, mutta en yhtään huonommallakaan tavalla. Ihminen voi olla onnellinen niin monella eri tavalla.
lauantai 18. tammikuuta 2014
Ruoka- ja harrastusjuttuja
Imetyshommista en olekaan vähään aikaan kertonut kuulumisia. Poika alkoi noin viikko ennen ristiäisiä vetämään sellaisia hepuleita tissillä, että päätin lopetella imetystä. Lisäksi testailun jälkeen totesin että iso osa mahanväänteistä (=pieruista) tulee rinnalla syömisestä. Ilmeisesti poika hotki maitoa rinnalla ja sai ilmaa vatsaansa. Nyt meillä siis pumpataan. En siis raskinut jättää poikaa kokonaan ilman rintamaitoa. Alkuun pumppasin n.5-6 krt päivässä, mutta kun yhdesti pumppaamisesta rikki menneestä rinnanpäästä tuli n. 5 milliä puhdasta verta pulloon, päätin vähentää pumppausta 3 kertaan vuorokaudessa, mikä tarkoittaa noin 2 desiä maitoa. Välillä pakastan viimeisen satsin, välillä poika saa mahaansa pullon kautta koko 2 dl. Muutoin mennään Tuttelilla, joka by the way maistuu pojalle pullosta PALJON paremmin kuin rintamaito. Outoa.
Jotenkin on tuntunut siltä että poika on hämillään, ettei saa rintaa. Välillä olenkin antanut pojalle rintaa ihan noin läheisyys- ja lohdutusmielessä. Ja tuntuu se läheisyys itsestänikin hyvältä. Toisaalta surettaa että imetys meni näin, toisaalta yritän miettiä, että ei imetyksen puute voi poikaa pilatakaan. Rinnalla riehumiseen sitä paitsi meni molemmilla hermot, ikä ja terveys, pojallakin se oli loppupeleissä aika huutoa.
Olen aika varma, että pojalle ei enää maito riitä. Kysyinkin viime neuvolassa vellin antamisesta, ja päätin alkaa antamaan iltavelliä, mahdollisesti myös aamuvelliä, 2,5 kk iässä, eli parin viikon päästä. Jännää! Ajattelin tehdä vellin itse, samoin kun olen suunnitellut tekeväni muutkin pojan ruoat jatkossa. Hurjaa, että aika pian jo soseitakin voi alkaa antamaan. Voiko meidän poika olla jo näin iso!
Pikkuhiljaa alkaa tämä neljän seinän sisällä olo rassata. Eilen aloinkin sitten tosissani miettimään pojalle ja minulle harrastuksia. Ilmoitin koko perheen vauvauintiin, joka alkaisi maaliskuussa. Lisäksi MLL:llä on perhekerhoja, josta löytyi myös vauvaryhmä. Ajattelin rohkeasti testata tuota vauvaryhmää, vaikka niin rohkea en ole että menisin sinne yksin :). Pyysin mukaan kaveriani, jolla on hieman nuorempi tyttö kuin mitä poika on. Jännityksellä odotan, millaista porukkaa tuolla on! Eihän sitä tiedä jos sieltä löytyisi lisää äitiystäviä.
Samassa paikassa järjestetään muskaria, ja sinnekin ajattelin soitella ensi viikolla. Olen itse musikaalinen ja muskariin meno vauvan kanssa on ollut melkeenpä itsestäänselvyys. Jo tytön aikana siitä haaveilin. Nyt aion sen toteuttaa. <3 Täytyy kyllä vielä todeta, että sitten kun poika on vähän isompi, en aio häntä väkipakolla musiikkiharrastuksiin raahata, vaan hän saa itse päättää, mikä harrastus häntä kiinnostaa. Mutta eikös nämä pikkuvauva-ajan harrastukset olekin osaksi kuin äitien harrastuksia. Sen lisäksi että vauva saa uusia virikkeitä ja kokemuksia, äiti pääsee tuulettumaan ja tapaamaan aikuisiakin ihmisiä ;).
Olisi mukava kuulla muidenkin kokemuksia näistä vauva-ajan harrastuksista. Mikä on ollut mukavaa ja mikä ei-niin-mukavaa?
Loppuun vielä tämän hetken kuulumisia. Uuden nimen kunniaksi pojalle tuli mahatauti. Oli se lievänä minulla ja miehelläkin, mutta voitte uskoa miten otti päähän kun poikakin sen sai. Ja kun noin pieni on kyseessä, jälleen kerran löysin itseni ja pojan sairaalan osastolta. Nyt onneksi ei jouduttu mitään lääkkeitä syömään eikä kokeita ottamaan, vaan lähinnä tarkkailtiin ettei poika kuivu. Onneksi poika söi koko taudin ajan todella reippaasti, joten nenä-mahaletkua tai muita toimenpiteitä ei tarvittu.
Kyllä otti päähän että poika on saanut kahden kuukauden sisällä jo kaksi tautia! Vaikka olen kaikkeni tehnyt suojellakseni häntä taudeilta. Emme ole käyneet kaupassa tai muualla missä olisi paljon ihmisiä, en ole ottanut kotiini sairaita ihmisiä ja kun tulee vieraita olen aina patistanut heidät käsien pesulle. Käsidesikin on ollut edelleen käytössä. Mutta ilmeisesti taudit tulevat jos ovat tullakseen. Ja vastustuskykyähän tuo sairastaminen vain parantaa. Olenkin päättänyt, että koska tämä taudeiltasuojelemistaktiikka ei toimi, lähdemme jatkossa rohkeasti ihmisten ilmoille. Toki sairaita en meille edelleenkään ota emmekä käy sairaana olevilla kylässä, ja kädet pestään kotiin tullessa, mutta tuo eristäytyminen kotiin saa luvan loppua. Mökkihöperöksihän tässä tulee! :D
Nyt poika on jo lähestulkoon parantunut, mitä nyt pylly on edelleen ripulista vähän ruvella. Mutta hymyjä ja nauruja tulee taas vanhaan malliin! Ihana mussukka <3.
Jotenkin on tuntunut siltä että poika on hämillään, ettei saa rintaa. Välillä olenkin antanut pojalle rintaa ihan noin läheisyys- ja lohdutusmielessä. Ja tuntuu se läheisyys itsestänikin hyvältä. Toisaalta surettaa että imetys meni näin, toisaalta yritän miettiä, että ei imetyksen puute voi poikaa pilatakaan. Rinnalla riehumiseen sitä paitsi meni molemmilla hermot, ikä ja terveys, pojallakin se oli loppupeleissä aika huutoa.
Olen aika varma, että pojalle ei enää maito riitä. Kysyinkin viime neuvolassa vellin antamisesta, ja päätin alkaa antamaan iltavelliä, mahdollisesti myös aamuvelliä, 2,5 kk iässä, eli parin viikon päästä. Jännää! Ajattelin tehdä vellin itse, samoin kun olen suunnitellut tekeväni muutkin pojan ruoat jatkossa. Hurjaa, että aika pian jo soseitakin voi alkaa antamaan. Voiko meidän poika olla jo näin iso!
Pikkuhiljaa alkaa tämä neljän seinän sisällä olo rassata. Eilen aloinkin sitten tosissani miettimään pojalle ja minulle harrastuksia. Ilmoitin koko perheen vauvauintiin, joka alkaisi maaliskuussa. Lisäksi MLL:llä on perhekerhoja, josta löytyi myös vauvaryhmä. Ajattelin rohkeasti testata tuota vauvaryhmää, vaikka niin rohkea en ole että menisin sinne yksin :). Pyysin mukaan kaveriani, jolla on hieman nuorempi tyttö kuin mitä poika on. Jännityksellä odotan, millaista porukkaa tuolla on! Eihän sitä tiedä jos sieltä löytyisi lisää äitiystäviä.
Samassa paikassa järjestetään muskaria, ja sinnekin ajattelin soitella ensi viikolla. Olen itse musikaalinen ja muskariin meno vauvan kanssa on ollut melkeenpä itsestäänselvyys. Jo tytön aikana siitä haaveilin. Nyt aion sen toteuttaa. <3 Täytyy kyllä vielä todeta, että sitten kun poika on vähän isompi, en aio häntä väkipakolla musiikkiharrastuksiin raahata, vaan hän saa itse päättää, mikä harrastus häntä kiinnostaa. Mutta eikös nämä pikkuvauva-ajan harrastukset olekin osaksi kuin äitien harrastuksia. Sen lisäksi että vauva saa uusia virikkeitä ja kokemuksia, äiti pääsee tuulettumaan ja tapaamaan aikuisiakin ihmisiä ;).
Olisi mukava kuulla muidenkin kokemuksia näistä vauva-ajan harrastuksista. Mikä on ollut mukavaa ja mikä ei-niin-mukavaa?
Loppuun vielä tämän hetken kuulumisia. Uuden nimen kunniaksi pojalle tuli mahatauti. Oli se lievänä minulla ja miehelläkin, mutta voitte uskoa miten otti päähän kun poikakin sen sai. Ja kun noin pieni on kyseessä, jälleen kerran löysin itseni ja pojan sairaalan osastolta. Nyt onneksi ei jouduttu mitään lääkkeitä syömään eikä kokeita ottamaan, vaan lähinnä tarkkailtiin ettei poika kuivu. Onneksi poika söi koko taudin ajan todella reippaasti, joten nenä-mahaletkua tai muita toimenpiteitä ei tarvittu.
Kyllä otti päähän että poika on saanut kahden kuukauden sisällä jo kaksi tautia! Vaikka olen kaikkeni tehnyt suojellakseni häntä taudeilta. Emme ole käyneet kaupassa tai muualla missä olisi paljon ihmisiä, en ole ottanut kotiini sairaita ihmisiä ja kun tulee vieraita olen aina patistanut heidät käsien pesulle. Käsidesikin on ollut edelleen käytössä. Mutta ilmeisesti taudit tulevat jos ovat tullakseen. Ja vastustuskykyähän tuo sairastaminen vain parantaa. Olenkin päättänyt, että koska tämä taudeiltasuojelemistaktiikka ei toimi, lähdemme jatkossa rohkeasti ihmisten ilmoille. Toki sairaita en meille edelleenkään ota emmekä käy sairaana olevilla kylässä, ja kädet pestään kotiin tullessa, mutta tuo eristäytyminen kotiin saa luvan loppua. Mökkihöperöksihän tässä tulee! :D
Nyt poika on jo lähestulkoon parantunut, mitä nyt pylly on edelleen ripulista vähän ruvella. Mutta hymyjä ja nauruja tulee taas vanhaan malliin! Ihana mussukka <3.
tiistai 14. tammikuuta 2014
Ristiäiset
Nyt on ristiäiset juhlittu ja pojalla on nimi. Jippii!
Oli rankka viime viikko. Ristiäisstressi pukkasi väistämättä päälle puolessa välin viikkoa, mutta apuvoimien saapuminen kyllä auttoi asiaa. Minun vanhempani ja anoppi tulivat jo keskiviikkona, veljen vaimo ja toinen veljenpojista perjantaina. Kaikista oli hurjan iso apu valmisteluissa, joko leipomisessa, kodinhoidossa tai pojan hoitamisessa. Ja saipa tämäkin äiti muutamia rentoutushetkiä; torstaina oli kampaajaa, perjantaina kuumakivihieronta ja perjantaiaamuna äitini, isäni ja anoppi hoitivat poikaa aamun niin että sain nukkua. Ja untahan riitti, puoli yhteentoista saakka! Ihanaa! Olin kyllä kuin uudestisyntynyt.
Ristiäiset itsessään olivat ihanat. Olimme vuokranneet tunnelmallisen juhlapaikan, joka ystävän avustuksella saatiin oikein kauniiksi. Paikka tosin oli kaunis jo itsessään, vanha hirsirakennus. Tarjoilut, jotka kaikki teimme itse ja ystävän avustuksella, olivat onnistuneita ja vieraat vaikuttivat kaikin puolin tyytyväisiltä. Pojan kastoi mieheni kummitäti, sama pappi joka siunasi tyttäremme ja vihki meidät. Tuntui, että ympyrä sulkeutui. Poika sai viisi kummia, minun veljeni ja hänen vaimonsa, miehen veli ja ystäväpariskuntamme täältä asuinpaikkakunnalta lupautuivat tehtävään. Varmasti ovat hyvät kummit. Toki kuitenkin toivon, että pojasta tulee läheinen myös muiden ystäviemme kanssa. Harmi, ettei kaikkia voi saada kummiksi :).
Kastetilaisuus oli todella liikuttava esityksineen ja papin puheineen. Myös enkelisiskoa muistettiin tilaisuudessa ja itsekin puhuin myös hänestä tervetulopuheessani. Oli tärkeää tehdä hänestäkin läsnäoleva. Kyyneleitä oli vaikea pidättää. Osa papin puheista meni minulta täysin ohi, kun pidätin kyyneleitä ja mietin mielessäni, miten kiitollinen olenkaan että olimme siinä, pojan kastetilaisuudessa. Tärkeiden ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Tilaisuuden kruunasi rakkaan ystäväni ja miehen serkun esittämänä Anna Puun Mestaripiirros.
Juhla oli ihana, mutta olen kuitenkin iloinen että olemme palanneet takaisin arkeen. Eilen tosin meille iski pieni mahatauti, mutta nyt olo on jo parempi. Harmitti, että sen vuoksi eilinen jälkitarkastus piti siirtää viikolla eteenpäin, samoin kuin pojan rotarokote. Emme päässyt myöskään hakemaan sitä vakuutusta pojalle. Noh, ehtiihän tässä...
On ihana rauhoittua jälleen oman perheen kesken kotona. Levätä, nauttia toisistamme, olla rauhassa. Tuossa sylissä, kantoliinassa, hän taas nukkuu. On joka päivä entistä ihanampi, entistä rakkaampi. Olen onnellinen.
Oli rankka viime viikko. Ristiäisstressi pukkasi väistämättä päälle puolessa välin viikkoa, mutta apuvoimien saapuminen kyllä auttoi asiaa. Minun vanhempani ja anoppi tulivat jo keskiviikkona, veljen vaimo ja toinen veljenpojista perjantaina. Kaikista oli hurjan iso apu valmisteluissa, joko leipomisessa, kodinhoidossa tai pojan hoitamisessa. Ja saipa tämäkin äiti muutamia rentoutushetkiä; torstaina oli kampaajaa, perjantaina kuumakivihieronta ja perjantaiaamuna äitini, isäni ja anoppi hoitivat poikaa aamun niin että sain nukkua. Ja untahan riitti, puoli yhteentoista saakka! Ihanaa! Olin kyllä kuin uudestisyntynyt.
Ristiäiset itsessään olivat ihanat. Olimme vuokranneet tunnelmallisen juhlapaikan, joka ystävän avustuksella saatiin oikein kauniiksi. Paikka tosin oli kaunis jo itsessään, vanha hirsirakennus. Tarjoilut, jotka kaikki teimme itse ja ystävän avustuksella, olivat onnistuneita ja vieraat vaikuttivat kaikin puolin tyytyväisiltä. Pojan kastoi mieheni kummitäti, sama pappi joka siunasi tyttäremme ja vihki meidät. Tuntui, että ympyrä sulkeutui. Poika sai viisi kummia, minun veljeni ja hänen vaimonsa, miehen veli ja ystäväpariskuntamme täältä asuinpaikkakunnalta lupautuivat tehtävään. Varmasti ovat hyvät kummit. Toki kuitenkin toivon, että pojasta tulee läheinen myös muiden ystäviemme kanssa. Harmi, ettei kaikkia voi saada kummiksi :).
Kastetilaisuus oli todella liikuttava esityksineen ja papin puheineen. Myös enkelisiskoa muistettiin tilaisuudessa ja itsekin puhuin myös hänestä tervetulopuheessani. Oli tärkeää tehdä hänestäkin läsnäoleva. Kyyneleitä oli vaikea pidättää. Osa papin puheista meni minulta täysin ohi, kun pidätin kyyneleitä ja mietin mielessäni, miten kiitollinen olenkaan että olimme siinä, pojan kastetilaisuudessa. Tärkeiden ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Tilaisuuden kruunasi rakkaan ystäväni ja miehen serkun esittämänä Anna Puun Mestaripiirros.
Juhla oli ihana, mutta olen kuitenkin iloinen että olemme palanneet takaisin arkeen. Eilen tosin meille iski pieni mahatauti, mutta nyt olo on jo parempi. Harmitti, että sen vuoksi eilinen jälkitarkastus piti siirtää viikolla eteenpäin, samoin kuin pojan rotarokote. Emme päässyt myöskään hakemaan sitä vakuutusta pojalle. Noh, ehtiihän tässä...
On ihana rauhoittua jälleen oman perheen kesken kotona. Levätä, nauttia toisistamme, olla rauhassa. Tuossa sylissä, kantoliinassa, hän taas nukkuu. On joka päivä entistä ihanampi, entistä rakkaampi. Olen onnellinen.
tiistai 7. tammikuuta 2014
Neuvolalääkäriä, ristiäisvalmisteluita ja muita kuulumisia
Tänään oli 2kk neuvolalääkäri. Poika oli taas kasvanut HURJASTI. Painoa on jo n. 5,5 kg ja pituuttakin 57,5 cm. Ei ihme että 56 koon vaatteet alkavat käydä pieneksi! Kaikki oli muutenkin hienosti. Tuntui hyvältä lukea neuvolakortista "voinut hyvin, kasvaa hyvin, kehitys normaalia, terve". Nyt olisi pitänyt antaa rotavirusrokote, mutta koska tällä viikolla on ristiäiset ja tuo suun kautta otettava rota saattaa aiheuttaa mahavaivoja, päätettiin siirtää rotan otto ensi viikolle. Mahavaivoja kun pojalta löytyy jo muutenkin.
Ensi maanantaina pääsemme hakemaan vakuutustakin pojalle. Mehän emme ottaneet odotusajan vauvavakuutusta, koska tytön kuoleman jälkimainingeissa totesimme sen olleen täynnä porsaanreikiä. Kun sitä oikeasti silloin olisi tarvinnut, se oli yhtä tyhjän kanssa. Terve vauva kun kuolee syntymän jälkeen, vakuutus ei korvaa mitään. Noh, olen ollut tyytyväinen ratkaisuun nyt pojan kohdalla. Virustauti hoidettiin hyvin sairaalassakin ja muuta lääkärintarvetta ei ole ollut. Haluan kuitenkin nyt 2kk iässä tuon vakuutuksen hakea. Sairastelukierteet kun näkyy olevan yleisiä sitten päiväkoti ja kouluaikana, joten helpompi on sitten käydä aina yksityisellä. Ja toki nyt myös vauva-aikana.
Ristiäisjärjestelyiden kanssa on ollut hulinaa. Huh, enpä tajunnutkaan mitä kaikkea pitää muistaa hoitaa. Ja jotenkin kaikki on nyt jäänyt viimeiselle viikolle. Huomenna meille tulee minun vanhemmat ja anoppi. Leipomista nimittäin riittää ja poikakin olisi hoidettava. Hyvä siis että paikalla on apukäsiä. Toissapäivänä suunnittelimme ystävän kanssa juhlapaikan pöytien koristelut ja tänään pitääkin käydä tilaamassa kukka-asetelmat kastepöydälle ja tarjoilupöydälle. Kastemekko on minun suvun perintöä, se on ollut minun lisäkseni veljieni, serkkujeni ja veljenpoikien päällä. Äitini on tehnyt kasteliinan ja juhlapuvun pojalle, kastemalja tulee miehen suvun puolelta.
Hassusti ristiäiset ovat alkaneet jännittää. Meneekö kaikki hyvin, mitä ihmiset tuumaavat nimestä, ehdimmekö tehdä kaiken... Työhöni on ennen äitiyslomaa kuulunut paljon tapahtumatuotantoa, joten yleensä omatkin juhlat ovat hoituneet samalla rutiinilla. Nyt kuitenkin huomaan että kun olen useamman kuukauden ollut ilman aikatauluja, nämä viime hetken järjestelyt ja tiukat aikataulutukset vähän stressaavat. Hohoi, missä olet sisäinen tapahtumatuottaja? Pitänee kaivaa se nyt vielä viime metreillä esiin :).
Muutoin arki rullaa ihan kivasti. Juu, myönnän että olemme miehen kanssa koko ajan väsyneempiä ja yöheräämiset tuntuvat joka yö vaikeammilta. Onneksi väsymys ei ole vielä vaikuttanut päivän jaksamiseen. Edelleen jaksan hyvin puuhailla pojan kanssa, tehdä kotitöitä ja käydä vaunuttelemassakin. Ja toivo elää että yöheräämisetkin iän myötä vähenisivät. Tällä hetkellä viimeinen tankkaus ennen yötä on puoliltaöin, yön aikana herätään kahdesti ja aamun ensimmäinen syöttö on noin seitsemältä. Viime yönä tosin tapahtui joku ihme, poika nukkui putkeen klo 22-02! Ja eivät ne yöt pahimpia ole, vaan nukutus klo 21-00 välillä. Yleensä tuohon väliin mahtuu paaaaaljon kitinää, itkeskelyä, hyssyttelyä, tutin nostoa, syöttöjä ja ties mitä. En tiedä minkä kikka kolmosen keksisi, että nukuttaminen sujuisi jouhevammin...
Poika on edelleen (tietenkin!) maailman ihanin. Joka aamu poju väläyttää niin hurmaavat hymyt äidille ja isälle että kyllä väsymys unohtuu heti. Paljon poika jo hymyilee ja äänettömästi nauraa, se on ihanaa. Vähän jo osaa keskustellakin :). Sitterin lelukaaressa roikkuvat pehmolelut ovat paras juttu tällä hetkellä, niiden kanssa naama on näkkärillä koko ajan ja ääntä tulee! Ilmeisesti poika kertoilee leluille aina tärkeimmät kuulumiset. On se niin ihana <3. Miten pientä ihmistä voikaan rakastaa näin paljon. Nyt tiedän mitä tarkoitetaan äidinrakkaudella.
Äidin murunen taitaa heräillä. Pitää siis mennä :)
Ensi maanantaina pääsemme hakemaan vakuutustakin pojalle. Mehän emme ottaneet odotusajan vauvavakuutusta, koska tytön kuoleman jälkimainingeissa totesimme sen olleen täynnä porsaanreikiä. Kun sitä oikeasti silloin olisi tarvinnut, se oli yhtä tyhjän kanssa. Terve vauva kun kuolee syntymän jälkeen, vakuutus ei korvaa mitään. Noh, olen ollut tyytyväinen ratkaisuun nyt pojan kohdalla. Virustauti hoidettiin hyvin sairaalassakin ja muuta lääkärintarvetta ei ole ollut. Haluan kuitenkin nyt 2kk iässä tuon vakuutuksen hakea. Sairastelukierteet kun näkyy olevan yleisiä sitten päiväkoti ja kouluaikana, joten helpompi on sitten käydä aina yksityisellä. Ja toki nyt myös vauva-aikana.
Ristiäisjärjestelyiden kanssa on ollut hulinaa. Huh, enpä tajunnutkaan mitä kaikkea pitää muistaa hoitaa. Ja jotenkin kaikki on nyt jäänyt viimeiselle viikolle. Huomenna meille tulee minun vanhemmat ja anoppi. Leipomista nimittäin riittää ja poikakin olisi hoidettava. Hyvä siis että paikalla on apukäsiä. Toissapäivänä suunnittelimme ystävän kanssa juhlapaikan pöytien koristelut ja tänään pitääkin käydä tilaamassa kukka-asetelmat kastepöydälle ja tarjoilupöydälle. Kastemekko on minun suvun perintöä, se on ollut minun lisäkseni veljieni, serkkujeni ja veljenpoikien päällä. Äitini on tehnyt kasteliinan ja juhlapuvun pojalle, kastemalja tulee miehen suvun puolelta.
Hassusti ristiäiset ovat alkaneet jännittää. Meneekö kaikki hyvin, mitä ihmiset tuumaavat nimestä, ehdimmekö tehdä kaiken... Työhöni on ennen äitiyslomaa kuulunut paljon tapahtumatuotantoa, joten yleensä omatkin juhlat ovat hoituneet samalla rutiinilla. Nyt kuitenkin huomaan että kun olen useamman kuukauden ollut ilman aikatauluja, nämä viime hetken järjestelyt ja tiukat aikataulutukset vähän stressaavat. Hohoi, missä olet sisäinen tapahtumatuottaja? Pitänee kaivaa se nyt vielä viime metreillä esiin :).
Muutoin arki rullaa ihan kivasti. Juu, myönnän että olemme miehen kanssa koko ajan väsyneempiä ja yöheräämiset tuntuvat joka yö vaikeammilta. Onneksi väsymys ei ole vielä vaikuttanut päivän jaksamiseen. Edelleen jaksan hyvin puuhailla pojan kanssa, tehdä kotitöitä ja käydä vaunuttelemassakin. Ja toivo elää että yöheräämisetkin iän myötä vähenisivät. Tällä hetkellä viimeinen tankkaus ennen yötä on puoliltaöin, yön aikana herätään kahdesti ja aamun ensimmäinen syöttö on noin seitsemältä. Viime yönä tosin tapahtui joku ihme, poika nukkui putkeen klo 22-02! Ja eivät ne yöt pahimpia ole, vaan nukutus klo 21-00 välillä. Yleensä tuohon väliin mahtuu paaaaaljon kitinää, itkeskelyä, hyssyttelyä, tutin nostoa, syöttöjä ja ties mitä. En tiedä minkä kikka kolmosen keksisi, että nukuttaminen sujuisi jouhevammin...
Poika on edelleen (tietenkin!) maailman ihanin. Joka aamu poju väläyttää niin hurmaavat hymyt äidille ja isälle että kyllä väsymys unohtuu heti. Paljon poika jo hymyilee ja äänettömästi nauraa, se on ihanaa. Vähän jo osaa keskustellakin :). Sitterin lelukaaressa roikkuvat pehmolelut ovat paras juttu tällä hetkellä, niiden kanssa naama on näkkärillä koko ajan ja ääntä tulee! Ilmeisesti poika kertoilee leluille aina tärkeimmät kuulumiset. On se niin ihana <3. Miten pientä ihmistä voikaan rakastaa näin paljon. Nyt tiedän mitä tarkoitetaan äidinrakkaudella.
Äidin murunen taitaa heräillä. Pitää siis mennä :)
torstai 2. tammikuuta 2014
Vuosi 2013 - Surua, odotusta, ikävää, onnea. Rakkautta.
Mennyt vuosi. Mitä kaikkea se pitikään sisällään. Koko vuoden kulku on hyvin kirkkaana mielessäni, mutta silti tuntuu että kaikesta vuoden aikana koetusta on jo ikuisuus.
Viime vuoden alkua leimasi vielä vahvasti suru ja odotuksen odotus. Suru tyttären kuolemasta oli valtava, ja edelleen muistan tunteneeni katkeruutta ja vihaa päivittäin. En voinut ymmärtää miksi juuri meille kävi niin. Odotimme lupaa yrittää toista vauvaa. Sektion vuoksi olisi pitänyt odottaa vuosi. Olin varannut ajan yksityiselle ja toivoin hänen kertovan että kohtuni on valmis seuraavaan odotukseen.
Alkuvuoteen mahtui mahtava reissu ystäväporukan kanssa Saariselälle. Se oli erittäin tarpeellinen irtiotto, lomaa surusta, maisemanvaihdos jota tarvitsin kipeästi. Heti tuon reissun jälkeen olikin tuo lääkäriaika. Yllätyksekseni sain kirjallisena luvan yritykselle: "ei estettä uudelle raskaudelle", luki paperissa. Muistan miten typertyneenä soitin miehelleni. Saamme alkaa yrittämään.
Lääkäriaika oli helmikuun alussa. Maaliskuun puolessavälissä tein positiivisen raskaustestin. "Kulta, saatan olla raskaana", sanoin häilyvä viiva testissä miehelle. Peilasimme tikkua eri suunnista ja kyllä se positiviselta tulokselta näytti. Parin päivän päästä tein uuden testin, jossa näkyi jo tumma selkeä viiva. Onnea. Hämmennystä. Pelkoa. Epäuskoa. Iloa. Rakkautta. Miten paljon tunteita voikaan yksi viiva aiheuttaa. Tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että tulin jo toisen kerran niinkin nopeasti raskaaksi.
Alkuraskaudesta en muista juuri mitään. Ajatukset olivat toukokuun 23.päivässä, enkelityttömme syntymäpäivässä. Tuohon päivään latasimme paljon, ja se olikin raskain päivä pitkään aikaan. Sen jälkeen tuollaisia totaalisia romahtamisia ei olekaan tainnut tulla. Tottakai ikävä on ollut koko ajan kova ja itku tulee edelleen välillä, mutta hysteerisyys ja palasiksi repivä tuska on poissa. Toisaalta helpottavaa, toisaalta niin surullista. Tuskan kanssa eläminen oli kuitenkin niin helppoa, sillä se oli ainoa asia mitä tarvitsi ajatella. Kun tuska helpotti, piti opetella elämään uudestaan. Samoin uusi raskaus pakotti luopumaan surussa rypemisestä; nyt piti ajatella vatsassa asustelevan pienokaisen parasta.
Kesällä elin helppoa vaihetta raskaudessa. Olin puolivälissä. En osannut vielä täysillä pelätä, pystyin nauttimaan kasvavasta mahasta. Reissasimme lomalla paljon, osallistuimme kahtiin kesähäihin, nautimme lomasta. Jäin töistä pois jo alkusyksystä. Virallisesti liitoskivut olivat kovat, mutta totuus oli että myöskään pää ei enää kestänyt töissä oloa. Pelotti ja ahdisti. Mitähän tuona syksynä tein? Totta puhuen en enää muista. Kotiakaan emme laittaneet vauvalle valmiiksi vasta kuin loppumetreillä. Kaippa vain odotin. Pelkäsin pahinta, toivoin parasta. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
En voi sanoin kuvata sitä onnen tunnetta, kun saimme pienen poikamme marraskuussa kotiin. Unelmien täyttymys. Ihme. Paljon mahtui menneeseen vuoteen. Paljon tunteita, paljon kokemuksia. Paljon henkistä kasvua. Olen onnellinen, että meidän vuosi sai tällaisen päätöksen.
Nyt aika ennen poikamme syntymää ja aika sen jälkeen tuntuu kahdelta eri elämältä. Miten kaikki ennen poikaa tuntuukin niin kaukaiselta. Ihan kuin olisimme eläneet tätä nykyistä elämäämme jo paljon kauemmin kuin kaksi kuukautta. En muista enää miltä tuntui olla raskaana, miltä pienet potkut tuntuivat. En muista mitään raskaudenaikaisia kipuja joita tunsin. Onneksi kuitenkin yksi asia on säilynyt yhtä läheisesti ajatuksissani kuin aikaisemminkin. Enkelitytär. Häntä emme unohda koskaan.
Tekisi mieli kiittää jotakuta, että saamme aloittaa vuoden 2014 näin onnellisissa merkeissä. Reilun viikon päästä on kauan odottamamme ristiäiset. Joka päivä saamme seurata kun poikamme kasvaa, kehittyy ja oppii uutta. On hurmaava oma itsensä, itse suloisuus. Ja me, minä ja mieheni, saamme vihdoin kokea, miltä tuntuu olla äiti ja isä. Miltä tuntuu, kun kotona on tuhiseva pieni nyytti.
Tuokoot tämä vuosi tullessaan rakkautta, iloa ja onnellisia, pieniä arjen hetkiä. Toivon niin kovin, että meidän suurimmat vastoinkäymiset olisivat jo takanapäin.
Onnellista uutta vuotta kaikille <3
Viime vuoden alkua leimasi vielä vahvasti suru ja odotuksen odotus. Suru tyttären kuolemasta oli valtava, ja edelleen muistan tunteneeni katkeruutta ja vihaa päivittäin. En voinut ymmärtää miksi juuri meille kävi niin. Odotimme lupaa yrittää toista vauvaa. Sektion vuoksi olisi pitänyt odottaa vuosi. Olin varannut ajan yksityiselle ja toivoin hänen kertovan että kohtuni on valmis seuraavaan odotukseen.
Alkuvuoteen mahtui mahtava reissu ystäväporukan kanssa Saariselälle. Se oli erittäin tarpeellinen irtiotto, lomaa surusta, maisemanvaihdos jota tarvitsin kipeästi. Heti tuon reissun jälkeen olikin tuo lääkäriaika. Yllätyksekseni sain kirjallisena luvan yritykselle: "ei estettä uudelle raskaudelle", luki paperissa. Muistan miten typertyneenä soitin miehelleni. Saamme alkaa yrittämään.
Lääkäriaika oli helmikuun alussa. Maaliskuun puolessavälissä tein positiivisen raskaustestin. "Kulta, saatan olla raskaana", sanoin häilyvä viiva testissä miehelle. Peilasimme tikkua eri suunnista ja kyllä se positiviselta tulokselta näytti. Parin päivän päästä tein uuden testin, jossa näkyi jo tumma selkeä viiva. Onnea. Hämmennystä. Pelkoa. Epäuskoa. Iloa. Rakkautta. Miten paljon tunteita voikaan yksi viiva aiheuttaa. Tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että tulin jo toisen kerran niinkin nopeasti raskaaksi.
Alkuraskaudesta en muista juuri mitään. Ajatukset olivat toukokuun 23.päivässä, enkelityttömme syntymäpäivässä. Tuohon päivään latasimme paljon, ja se olikin raskain päivä pitkään aikaan. Sen jälkeen tuollaisia totaalisia romahtamisia ei olekaan tainnut tulla. Tottakai ikävä on ollut koko ajan kova ja itku tulee edelleen välillä, mutta hysteerisyys ja palasiksi repivä tuska on poissa. Toisaalta helpottavaa, toisaalta niin surullista. Tuskan kanssa eläminen oli kuitenkin niin helppoa, sillä se oli ainoa asia mitä tarvitsi ajatella. Kun tuska helpotti, piti opetella elämään uudestaan. Samoin uusi raskaus pakotti luopumaan surussa rypemisestä; nyt piti ajatella vatsassa asustelevan pienokaisen parasta.
Kesällä elin helppoa vaihetta raskaudessa. Olin puolivälissä. En osannut vielä täysillä pelätä, pystyin nauttimaan kasvavasta mahasta. Reissasimme lomalla paljon, osallistuimme kahtiin kesähäihin, nautimme lomasta. Jäin töistä pois jo alkusyksystä. Virallisesti liitoskivut olivat kovat, mutta totuus oli että myöskään pää ei enää kestänyt töissä oloa. Pelotti ja ahdisti. Mitähän tuona syksynä tein? Totta puhuen en enää muista. Kotiakaan emme laittaneet vauvalle valmiiksi vasta kuin loppumetreillä. Kaippa vain odotin. Pelkäsin pahinta, toivoin parasta. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
En voi sanoin kuvata sitä onnen tunnetta, kun saimme pienen poikamme marraskuussa kotiin. Unelmien täyttymys. Ihme. Paljon mahtui menneeseen vuoteen. Paljon tunteita, paljon kokemuksia. Paljon henkistä kasvua. Olen onnellinen, että meidän vuosi sai tällaisen päätöksen.
Nyt aika ennen poikamme syntymää ja aika sen jälkeen tuntuu kahdelta eri elämältä. Miten kaikki ennen poikaa tuntuukin niin kaukaiselta. Ihan kuin olisimme eläneet tätä nykyistä elämäämme jo paljon kauemmin kuin kaksi kuukautta. En muista enää miltä tuntui olla raskaana, miltä pienet potkut tuntuivat. En muista mitään raskaudenaikaisia kipuja joita tunsin. Onneksi kuitenkin yksi asia on säilynyt yhtä läheisesti ajatuksissani kuin aikaisemminkin. Enkelitytär. Häntä emme unohda koskaan.
Tekisi mieli kiittää jotakuta, että saamme aloittaa vuoden 2014 näin onnellisissa merkeissä. Reilun viikon päästä on kauan odottamamme ristiäiset. Joka päivä saamme seurata kun poikamme kasvaa, kehittyy ja oppii uutta. On hurmaava oma itsensä, itse suloisuus. Ja me, minä ja mieheni, saamme vihdoin kokea, miltä tuntuu olla äiti ja isä. Miltä tuntuu, kun kotona on tuhiseva pieni nyytti.
Tuokoot tämä vuosi tullessaan rakkautta, iloa ja onnellisia, pieniä arjen hetkiä. Toivon niin kovin, että meidän suurimmat vastoinkäymiset olisivat jo takanapäin.
Onnellista uutta vuotta kaikille <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)