Ajatukset ovat parin päivän aikana kävässeet tuon tuosta menneessä. Tämä tammikuu oli nimittäin niin viime kuin toissavuonnakin hyvin merkityksellistä aikaa.
Toissavuosi. Surun vuosi. Vielä tammikuussa odotin onneni huipulla pientä esikoistyttöämme. Kaikki oli hyvin. Kävin vielä töissä ja olin kertonut raskaudesta työkavereille. Aurinko paistoi ulkona. Nyt kadehdin silloista itseäni siitä, miten pilvissä olin odotuksesta. Vain 5 kuukautta myöhemmin koko elämämme muuttui.
Tammikuu 2013. Oli vain hetki siihen että elämämme muuttuisi jälleen, tulisin uudestaan raskaaksi. Olin varannut helmikuun alkuun ajan yksityiselle kuulemaan tuomiota siitä, miten sektioarpeni on toipunut. Odotin sitä kärsimättömästi ja samaan aikaan elin vielä vahvasti surun ja tuskan ympäröimänä kaivaten esikoistamme. Vaikka odotuksen odotuksen loppumetrit olivat ilmassa, tuo tammikuu oli kuitenkin synkkä. Varsinkin verrattuna edellisvuoteen.
En uskalla heittäytyä noihin muistoihin täysillä. Pelkään että muserrun muistojen alle. Nyt minulla on poikamme, jonka vuoksi tulee olla vahva. Elää tätä päivää, ei menneisyyttä.
Mutta kummalla tavalla talven tulo ja pakkasaurinko herätti nuo muistot, toi ne jälleen iholle. Kuinka erilaiset kaksi vuotta. Kuinka erilaisia tunteita, kuinka erilaista elämää. Kuin kaksi eri elämää. En tunnista itseäni ja elämääni noista muistoista. En saavuta enää koskaan sitä minää, joka olin kaksi vuotta sitten. En toivo saavuttavani myöskään viime vuotista, vaikka selvästi tunnen sen minän läheisemmäksi. Konkreettisemmaksi. Siitä minästä on vielä häivähdys jäljellä.
Mutta nyt on tämä hetki. Ei mennyt. Ei tuleva. Pojan ja miehen kanssa olen onnellinen, tyttäremme sydämessäni. En samalla tavalla onnellinen kuin kaksi vuotta sitten, mutta en yhtään huonommallakaan tavalla. Ihminen voi olla onnellinen niin monella eri tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti