perjantai 27. joulukuuta 2013

Joulutunnelmia

Pojan ensimmäinen joulu oli ja meni. Meillä oli ns.ystäväjoulu. Aattona olimme kylläkin ihan kolmistaan. Syötiin hyvin ja nautittiin toisistamme. Jouluillallinen ei ehkä mennyt suunnitelmien mukaan, kun poika päätti haluta ruokaa juuri kun saimme ruoat lautaselle ja veti perään vielä pienet itkuraivarit. Mies meni toiseen huoneeseen rauhoittelemaan pojua (hiljainen ja pimeä huone rauhoittaa hyvin) ja minä jäin yksin joulupöytään. Tuli vähän surkuhupaisa fiilis. Tässä sitä romanttista jouluillallista nautiskellaan. Yksin. Noh, miehen kanssa todettiin että ei voida kyllä todeta ainakaan että I did not sign up for this, koska tätähän me juuri haluttiin :). Poika menee aina edelle. Tietenkin. Tällaista se lapsiperheen arki on. Aattona käytiin myös tytön haudalla. Tuli todella hyvä mieli, kun mennessämme haudalle siellä paloi jo neljä kynttilää. Ei meidän pikkuista ole kukaan unohtanut, hän on edelleen kaikkien sydämissä <3. Ikävä on ollut todella kova taas viime päivinä.

Joulupäivänä meillä kävi syömässä paras ystäväni ja hänen miehensä. Saatiin jopa syödä yhdessä, poika koisi sitterissä keittiössä. Tapanina puolestaan me kävimme kylässä ystävillä. Poika oli koko tapanin ollut käytännössä virkeänä hereillä, joten kyläpaikassa sitten uni maistukin. Tein pojulle mukavan pesän ystäviemme sänkyyn ja siellä se sitten veteli hirsiä kolmisen tuntia. Saimme vähän herkutella ja saunoa ihan aikuisten kesken.

Kaiken kaikkiaan oli rento joulu ilman aikatauluja ja mitään pakollisia juttuja. Sellaista toivoinkin. Viime viikon loppupuolella tosin jouluvalmisteluihin tuli pikku breikki, kun jouduimme pojan kanssa sairaalaan. Veimme hänet terveyskeskukseen, kun mielestäni poika oli ollut normaalia itkuisempi ja kipeän oloinen. Alkoi pulauttelemaan paljon ja isosti ja pientä lämpöäkin oli. Terveyskeskuksesta laitettiin meidät sairaalaan, ja koska poika on niin pieni, jäimme osastolle kahdeksi yöksi. Onneksi sain olla hänen kanssa samassa huoneessa. Tuon ikäisillä aina lähdetään pahimmasta, eli epäillään bakteeri-infektiota. Niinpä pojaltakin otettiin kaikki mahdolliset kokeet selkäydinpunktiota ja keuhkokuvaa myöten, laitettiin kanyyli päähän ja alettiin tiputtaa antibioottia. Tämän äidin hermot ei millään meinanneet kestää, olin pariinkin otteeseen aikamoisen hysteerinen. Niin paljon pelkäsin. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin, mistään testeistä ei paljastunut mitään joten diagnoosi oli virustauti. Mikälie flunssa, mahatauti tai rs-virus olikaan, nyt poika on kuitenkin terve ja oma virkeä itsensä <3. Säikähdyksellä selvittiin.

Poika kyllä kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia. Mahallaan pää nousee jo hienosti ja jalat vispaavat ryömintäliikkeitä. Kovat ovat menohalut, mutta kädet eivät ole vielä hoksanneet alkaa yhteistyöhön. Viime viikolla saatiin ekat tietoiset hymyt, ja tällä viikolla niistä ollaankin saatu nauttia päivittäin. Sydän sulaa, niin hurmaava on pikkuisen hymy. Kuvakirjat on leluista kuuminta kamaa, niitä voisi tuijotella piiiiitkään. Samoin sitterin lelukaaressa roikkuville leluille on kiva höpöttää ja naureskella. Ja, viime yönä oli sattunut jotain hyvin hämmentävää. Ihan kunnolla kyljelleen olin pojan pinnasänkyyn asetellut, mutta kun aamulla sinne seuraavan kerran kurkkasin, sankari oli sängyssä pylly pystyssä mahallaan!! Miten lie saanut itsensä mahalleen kammettua. Hämmentävää.

Vielä kun näistä pieruvaivoista päästäisiin eroon, niin kaikki olisi oikein mainiosti. Surettaa toisen puolesta, kun välillä pitää ihan itkeä mahavaivojen vuoksi. Onneksi itku heti helpottaa kun tavara tulee ulos, joten kyllä, tiedän, helpolla loppujen lopuksi päästään. Nyt jouluna kyllä äipän suklaansyöntikin on varmasti masun kuntoon vaikuttanut...

Tiivistettynä, edelleen tämä kaikki on niin kovin ihanaa. Univelka on jo minutkin tavoittanut, mutta kun tätä pikkuista vilkaiseekin, tuollaiset negatiiviset jutut kyllä unohtuu. Itselleni ei ole tullut vielä minkäänlaista tarvetta päästä tuulettumaan, niin koukussa tähän poikaan olen. Kyllähän sitä kerkeää. Kauppareissullakin ehtii tulla hirveä ikävä. Kiitollisuus. Se on edelleen päällimmäisenä mielessä. Ja rakkaus.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Uusi arki

Aika lentää kuin siivillä! Huomenna meidän hurmuri on jo 5-viikkoinen! On tehnyt mieli monesti kirjoittaa blogiinkin, mutta milloin en ole ehtinyt, milloin en ole saanut aikaiseksi.

Ensinnäkin, suuret kiitokset kaikille jotka tsemppasivat ja antoivat vertaistukea edellisessä kirjoituksessa. Oli todella tärkeää saada kuulla muiltakin, että imetys ei ole hyvän äidin mittari. Kiitos, kiitos, kiitos. <3

Imetysrintamalle ei kuulu uutta. Samalla tavalla mennään, n.puolet tissiä, puolet pulloa. Sen verran ollaan laiskistuttu, että yksi yösyöttö hoidetaan täysin pullolla. Joskus yksi päiväsyöttökin saattaa lipsahtaa korvikkeelle. Vastineeksi olen kuitenkin nyt päättänyt, että alan pumppaamaan maitoa pakkaseen. Saan kerralla pumpattua jo 60 ml, josta olen hyvin ylpeä! Tämä maito olisi siis tarkoitettu sitten siihen ajankohtaan kun heitän hanskat tiskiin imetyksen suhteen. Saisipa poika edes kerran pari päivässä vielä jonkun aikaa äidinmaitoakin. Olen kuitenkin yrittänyt olla armollisempi itselleni. Imetän niin kauan kuin se edes jollain tavalla luistaa, ja kun on lopettamisen aika, en ruoski siitä turhaan itseäni.

Arki kahdestaan miehen mentyä töihin lähti sujumaan hyvin. Poika nukkuu aamupäivän päiväunet hyvin, jolloin saan hoidettua pakolliset keittiön siivoamiset ja tuttipullojen keittämiset. Leikkimatollakin tulee pojun kanssa löhöiltyä ja leikittyä jo useampi tunti päivän aikana. Myöhäinen iltapäivä on hankalin, poika pääosin nukkuu mutta lähinnä sylissä. Ei asetu sänkyyn, ei. Tai siis (äitiyspakkaus)laatikkoon, joka on täällä alakerrassa päiväunipaikkana. Mutta ei se mitään, saapahan sekä poika että äiti tankattua läheisyyttä ja syliä. Ystävä lähetti pojalle lahjaksi Onni ja Ilona - sarjan KotKot kirjan. Suosittelen kaikille! Se sopii jo näinkin pienille vauvoille ja poika on kuvista ihan tohkeissaan. Kirjan ansiosta poika viihtyy lattialla leikkimatolla lyhyitä aikoja itsekseenkin. Kirja on kyllä varsinainen jokaäidinpelastus.

Jotain hyvin merkittävääkin olen päässyt puuhailemaan viime viikolla. Ristiäisiä. Enkelityttäremme ei koskaan saanut ristiäisiä, jonka vuoksi pojan ristiäiset ovat meille erityisen tärkeä juhla. Juhla ei ole millään muotoa itsestäänselvyys. Olenkin nyt askarrellut kutsukortteja, suunnitellut tarjottavia, varannut juhlapaikan. Monesti ristiäiset ovat pienen piirin juhla, mutta me halusimme kutsua kaikki läheisimmät ihmiset mukaan tuota tärkeää päivää viettämään. Ne ihmiset, ketkä ovat olleet vahvasti mukana molempien lastemme odotuksessa ja syntymässä, sekä siinä välissä, kun elämämme oli pelkkää mustaa tytön kuoleman vuoksi. Näin ollen kutsuttujen listalla on useampiakin läheisiä ystäviämme ja lähiperheen lisäksi muutama sukulainen miehen puolelta. Aiomme jollain tavalla muistaa tyttöäkin juhlassa. Tottakai juhla on pääasiassa pojallemme ja hän on ansaitusti päivän keskipiste, mutta jollain tavalla tuntuu että myös tytär pääsee tämän juhlan kautta viettämään ristiäisiään.

Poika tuntuu heräilevän, äidin on siis mentävä. Ihanaa joulunodotusta kaikille <3.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

3-viikkoinen

Uskomatonta ajatella että meillä on täällä kotona jo 3-viikkoinen vauva. Tuossa se tuhisee pinnasängyssä Muumi-pyjamassaan. Meidän vauva.

Arki on lähtenyt pyörimään hyvin. Mies on ollut isyysvapaalla ja palaa vasta ensi maanantaina töihin. Ollaan saatu opetella perhe-elämää kolmestaan, elää nyt tämä pieni ohikiitävä kuukausi omassa vauvakuplassa. Päivät ovat olleet karua arkea, mutta pääosin olemme nauttineet joka hetkestä. Maitoa pursuaa joka tuutista ja vaipparumba on tullut tutuksi. Sitä paljon puhuttua "sumussa elämistä" väsymyksen vuoksi emme ole kokeneet, koska vauva nukkuu ihmeen hyvin. Mahaa hänellä kyllä vääntää aina syötön jälkeen, mutta varsinaiset hysteriaitkut ovat jääneet vähiin. Kitinää, ähinää, änkemistä, niitä kuullaan aina säännöllisin valiajoin. Luonteesta on paljastunut ainakin kärsimättömyys ja voimakas temperamentti. Esimerkkinä, jos tissistä ei heti heru niin hyvin maitoa kun poika nälän yllättäessä haluaisi, pienet raivarit on paikallaan. Eniten kuitenkin edelleen pojua suututtaa vaipan vaihto. Nakuna ei ole kivaa. Nakuna pitää huutaa. Kovaa. Olen kuitenkin sitä mieltä että helppo vauva tämä poju on. Olen entistä enemmän rakastunut tuohon pieneen suloisuuteen <3.

Jotta en antaisi liian ruusuista kuvaa uudesta arjestamme, täytynee tuoda esiin myös muutama ikävä seikka. Ehdoton nro 1 on imetys. Sehän ei sitten lähtenyt kunnolla käyntiin. Varmaan osittain sektion vuoksi, osittain pojan teholla vietetyn ajan vuoksi. En siis alkuun päässyt imettämään tarpeeksi tiheästi. Olemme olleet "tuplamaidolla" koko tämän alkuajan. Aina ensin tissit, sitten korviketta pullosta. Vasta nyt, kolmen viikon kohdalla, tuntuu että maitoa on alkanut herumaan enemmän. Sairaalassa poika sai pullosta n. 60-80ml korviketta, nyt tuo korvikkeen määrä on tippunut 20-50ml. Pääasiassa se on n.40ml per syöttö.

Kaikki on tsempannut minua imetyksessä kovasti. Että anna sitkeästi aina ensin tissit ennen pulloa. Tihennä syöttökertoja. Imetä. Imetä. Imetä. Tässä on vaan yksi isohko ongelma. Iso mutta. Nyt kolmen viikon jälkeen uskallan sen sanoa. Imetys ei ole YHTÄÄN minun juttu. Se ahdistaa, itkettää, välillä vähän masentaa. Poika hylkii toista rintaa, vetää raivareita, ei saa tarpeeksi ruokaa. Siitä tulee minulle paha mieli; tuntuu että pakotan pojan rinnalle vasten tahtoaan. Tuntuu, että häntä rasittaa se että rinnoista ei saa niin paljon kun haluaisi. Tuntuu, että pakottamalla rinnalle itketän häntä. Ja tämä kaikki ahdistaa. Olisin iloisempi äiti ilman tätä 2-3 tunnin välein toistuvaa itku-raivarishowta. Olisin parempi äiti. Nyt olen tästä asiasta välillä todella hermostunut, ja tottakai mielialani vaikuttaa poikaankin. Tekisi mieleni lopettaa koko imetys. Vielä en kuitenkaan tee mitään päätöksiä asian suhteen. Jos nyt antaisi imetykselle jatkoaikaa ristiäisiin asti. Sitten nostetaan uudestaan kissa pöydälle. No, mutta tulipa todistettua se, minkä tiesinkin. Että ei se imetys kaikille ole niin piece of cake.

Toinen arkeamme, tai ainakin minun arkea häiritsevä asia on huoli. Jatkuva huoli. Onkohan sillä nyt kuumetta? Tuntuuko se kivuliaalta? Onko se keltainen? Nouseeko sen paino? Onkohan sillä korva kipeä? Miksi se hengittää noin? Miksi se rohisee tuolla tavalla? Tukehtuukohan se yöllä pukluun? Hengittääkö se? Aaaaargh!! Miten ihminen voi olla näin asioita hysterisoiva?!? En vain vieläkään osaa täysin rentoutua. En osaa. Pelottaa että nyt kun tämä onni on meille annettu, se viedään pois. Pelottaa että jotain pahaa tapahtuu. Ja nyt kun olen hereillä ollessa yrittänyt ottaa rennommin, ottaa niin sanotusti järjen käteen, huoli on tullut uniin. Nukun alkuyöt todella huonosti. Siis nukun, mutta uneksin ja sen vuoksi heräilen koko ajan. Yleensä etsin poikaa peittojen seasta. Sylittelen jotain peittomyttyä ja huomaan että poika ei olekaan peiton sisällä. Panikoin, hätäännyn. Kunnes mies sanoo että poika on omassa sängyssään. Tätä saattaa toistua useankin kerran yössä. Hmm... ei ole hajuakaan miten saisin uneksimisen loppumaan.

Uusi jännittävä vaihe alkaa ensi viikolla. Mies menee töihin, jäämme kahdestaan. Tämän ensimmäisen kuukauden olemme hoitaneet poikaa tasapuolisesti. Jännittää ihan tuhottoman paljon, miten pärjään yksin.

Kaikesta huolimatta ja kaiken tämän vuoksi, uusi arki on ihanaa. Odotan kovasti, että saamme luotua oman päivärytmimme ja asiat loksahtelee paikoilleen. Poika kasvaa hurjaa vauhtia, ja mikä onkaan antoisampaa kuin seurata pojan kasvua ja kehitystä. Olen niin ylpeä hänestä, ja niin kovin kiitollinen tästä kaikesta.