Tyhjä mutta onnellinen

Ei ole huvittanut kirjoittaa. Tyhjä pää. Kaikki on ihan hyvin. Nimenomaan "ihan hyvin". Mitä sellaisesta sitten voisi kirjoittaa? Vaikka itse tykkäänkin lukea muista blogeista perusarkijuttuja, soseohjeita ja muuta tavallista, minusta ei ole niistä kirjoittamaan.

Poika, 7,5 kk, voi hyvin. Hän käyttää 74 vaatteita, istuu lattialla tuetta, nytkyttää konttausasennossa, peruuttaa mahallaan useita metrejä ja huutaa kun menee väärään suuntaan. Syö kaikkea mitä annetaan, pomppisi aina jos joku vaan pomputtaisi, nukkuu yöt hyvin, on selkeästi välillä tylsistynyt, on innostunut dublo legoista. Testaa äidin periksiantamattomuutta itkupotkuraivareilla, nauraa ja hymyilee herkästi, kitisee hampaitaan (paljon!), ei vieläkään kunnolla vierasta. Sairastaa juuri elämänsä ensimmäistä räkätautia, kuumeettomana onneksi. Hän on kaunis, rakas, suloinen.

Itselläni menee välillä oikein hyvin, välillä huonommin. Pitkän aikaa kotona oli kivaa, mutta naps vaan, sitten alkoi kesäaika. Kaikki pojan harrastukset ovat tauolla, joten juttuseuraa muista äideistä ei ole (tarpeeksi). Vettä sataa, joten lenkille ei pääse. Joo, valivali, onhan minulla maailman ihanin poika. Eikö se riitä? Ei näköjään. Koska yksinkertaisesti minua ei ole tehty neljän seinän sisällä kököttäväksi kotiäidiksi. Tällä hetkellä siis seinät kaatuu päälle. Olen kiukkuinen iltaisin. Kaipaan kerhoa, muskaria, treffejä ystävien ja muiden äitien kanssa. Toivon mukaan tilanne muuttuu, kunhan poika parantuu. Nyt on pitänyt ne vähätkin treffit perua pojan flunssan vuoksi. Ja miehen loma! Siihen on enää 2,5 viikkoa!

Tavallista arkea. Sellaista täällä elellään. Seinätkaatuupäälle -fiiliksestä huolimatta olemme onnellisia, koko perhe.

Blogi jää nyt määrittelemättömän pituiselle tauolle. En tiedä jatkanko kirjoittamista enää. Kiitos teille lukijoille ja hyvää elämän pituista matkaa kaikille!

Eri ihminen

Ha! Jotain on tapahtunut. Mieliala on jo pitkään ollut hyvä, meillä on pojan kanssa itseasiassa tosi hauskaa yhdessä ja väsymyksen pahin kärki on taittunut. Ihan tarkkaan en tiedä mitä tapahtui. En nuku sen enempää kuin aiemminkaan eikä muutenkaan arjessa ole tapahtunut muutoksia. Silti olen kuin eri ihminen.

Tai no, muutama pieni muutos on tapahtunut. Olen päättänyt päästä raskauskiloista (hurjat 3 jäljellä :D) + parista muustakin kilosta eroon. Näin ollen ruokavalio meni täysremonttiin ja herkut on rajattu yhdelle päivälle viikossa. Olen alkanut käydä salilla ja aaaaah miten nautinkaan juoksumattorääkistä! IHANAAAA! Plus että salilla saan totaalista omaa aikaa. Sekin ihanaa. Aloitimme myös miehen kanssa lankutushaasteen, joka on facebookissakin kiertänyt. Nyt olemme 90 minuutissa. Tappohommaa, mutta tekee hyvää! Ehkä tämä kaikki on vaikuttanut jaksamiseen. Kunto kohentuu, kilot karisee, mieli on virkeä. Ja saan jotain muutakin ajateltavaa kuin kakkavaipat ;).

Poika on kyllä hassu ja hauska kaveri. Viimeset neljä päivää täällä on vaan naurettu, naurettu ja kiljahdeltu. Hauskaa arkea. Huomaa kyllä, että meillä ei ole enää pikkuvauvaa joka vaan olla möllöttää. Poika on niin kiinnostunut ja innostunut kaikesta että kyllä äitiä naurattaa! Eteenpäin meillä ei vieläkään mennä, mutta yritys on entistä kovempi. Kääntymistä mahalleen tehdään joka paikassa, koko ajan. Lattialla, hoitopöydällä, sängyssä. Heh, treeniä treeniä. Tällä viikolla koottiin syöttötuoli ja varovasti ollaan kerran päivässä sitä testailtu. Hyvinhän tuo siinä jo napottaa. Olisitte nähneet sen ilmeen kun ekaa kertaa pääsi pöydän ääreen. Naamalle levisi maailman levein hymy ja poika oli selkeästi ylpeä saavutuksestaan. Hahaa, MINÄ pääsin samaan pöytään muiden kanssa! Katsokaa minua! Ihana mussu <3.

Poika on ensi maanantaina jo 6kk. En meinaa käsittää.

Toukokuu

Toukokuu on jo ovella. Ristiriitaisin tuntein olen sitä jälleen ottamassa vastaan. Toisaalta onnellisena, toisaalta haikean surullisena. Toukokuussa on minun syntymäpäivä, pojan puolivuotispäivä (ei voi olla niin iso poika jo!) ja tyttären 2-vuotispäivä. Kaksi vuotta. Minun pikkutyttö olisi jo 2 vuotta.

Toukokuun tulon myötä tytär on ollut paljon mielessä. Huomaan, että en päästä häntä liiaksi mieleen, pelkään mitä tapahtuisi. Pojan vuoksi minun pitää elää tätä hetkeä. Hän on liian pieni vielä katsomaan äidin surua kun ei ymmärrä miksi äiti itkee.

Mutta siellä mielen sopukoissa tuo kahden vuoden takainen jälleen kummittelee. Jälleen, niinkuin viimekin vuonna, kevään ja kesän tuoksut, auringon kirkkaus, heräävä luonto, tuovat tytön kuoleman iholle. Hämmentävää kuitenkin on, että yksityiskohtia kahden vuoden takaisesta en juurikaan muista. Ehkä siksi, että olen yrittänyt olla ajattelematta niitä. Ihan kuin kesästä 2012 alkaisi uusi elämä, ja sitä ennen tapahtunut on mielessä vain usvaisena, hämäränä mielikuvana, välähdyksinä siitä mitä tapahtui. Ihan kuin muistelisin tuota toukokuuta ulkopuolisen silmin. Eikait se minulle tapahtunut? Eikait minun tyttäreni...? Olenko minä seisonut tyttäreni haudalla? Silittänyt hänen jääkylmää poskeaan sairaalan kappelissa? Minä? En tarkoita etteikö tytär olisi edelleen joka päivä mielessä, kyllä hän on, mutta en minä noita konkreettisia muistoja kyllä juurikaan kaivele. Siksi en aina meinaa ymmärtää, että kyllä se minä olen joka on kokenut kaiken tuon.

Nyt kun kaksi vuotta on kohta mennyt siitä kun synnytin ja hautasin tyttäreni, voin sanoa että en ole sama ihminen kuin ennen vuotta 2012. Jotain on muuttunut, jokin on erilailla. Toisaalta en edes kaipaa tuota vanhaa minää. Tai vanhaa elämää. Olen hyväksynyt sen, että minun elämäni kulki tällaista polkua ja minun perheeni on ja tulee aina olemaan tällainen; yksi lapsistani on enkeli. Kaunis, rakas enkeli.

Äitiysloman jälkeen?

Eihän tästä blogin päivittelystä ole tullut mitään. Kuten näköjään muissakin blogiperheissä, meilläkin sairastetaan. Poika oli mahataudissa. Jo toinen mahatauti pienen 5 kuukautisen elämän aikana! Onneksi kuitenkin kyse oli pääasiassa ripulista, oksennus lensi iloisesti kaaressa vain kahdesti kun oltiin syöty sosetta. Voin sanoa, että eipä ole tullut pestyä näin paljon pyykkiä ikinä! Nimittäin aina kun tuli (vesi) ripuli, meni vaatteet sekä lakanat/leikkialusta/sitteri pyykkiin. Voi elämä tuota kakkarumbaa! Käytiin yhdesti yksityisellä ja yhdesti lähetteellä sairaalassa näytillä mutta lievästä kuivumasta huolimatta päästiin aina takas kotiin. Poikakun oli niin iloinen ja vaan hurmaili lääkäreitä sekä hoitajia hymyllään. Reipas poika.

Noh, äippä on tämän kaiken seurauksena VÄHÄN väsy (lievä ilmaus). Nyt masu on pojalla jo suht kunnossa, mutta ilmeisesti on vielä pikkusen toipilas kun syli ois paras paikka. Maito onneksi taas maistuu, mutta soseet ei millään. Mikä avuksi? Onko lukijoissa ketään joka voisi auttaa? Miten päästään takaisin ruokailurytmiin? Olen nyt sitkeästi tarjonnut lounas ja välipala-aikaan soseita. Jos ei maistu, en tuputa. Eilen lauloin täällä hallelujaa kun sain kaksi lusikallista mustikkaa alas :D.

Niin, poika on jo 5kk. Oma ajatus väkisin alkaa harhailemaan tulevaisuuteen. Kohta loppuu äitiysloma, mitä sitten tapahtuu? Hoitovapaa alkaisi joskus lokakuussa, koska syys-lokakuussa pidän vielä vuosiloman töistä. Mies pitää samaan aikaan isäkuukauden. Mutta kysymys kuuluukin, jäänkö sen jälkeen vielä kotiin? Alanko etsimään töitä? Pitäisikö alkaa opiskelemaan? Etsimmekö pojalle hoitopaikkaa? Äääh, en tiedä!

Voin ihan rehellisesti myöntää, että kaipaan työelämää. Ihanteellinen tilanne olisi saada osa-aikainen työ esimerkiksi ensi vuoden alusta, jolloin poikakin olisi vain lyhyttä päivää hoidossa. Toinen hyvin potentiaalinen vaihtoehto olisi opiskelu ansiosidonnaisella. Pitäisi ottaa selvää, miten ko.järjestely toimii. Valitettavat faktat kuitenkin on että 1. Puolitoista vuotta kotona on ihan max aika kotiäitiyttä ennenkuin seinät kaatuu päälle 2. Meillä ei ole varaa olla montaa kuukautta hoitovapaalla.

Olen nyt rohkeasti suostunut myöntämään oman vajavaisuuteni äitinä. (Nyt joku supermama varmaan kivittää mut). Poika on ihanimmista ihanin, mutta kotielämä tökkii. Kaipaan aivotyötä, aikuisten seuraa, kaipaan itseni toteuttamista ja itseni haastamista. Jo tytön odotuksen aikana olin varma etten jaksa olla kotona paljoa yli vuotta. Nyt huomaan, että vaikka tytön kuoleman johdosta elämän prioriteetit ovat menneet uusiksi (perhe tulee AINA ensin), kaipaan kotielämän rinnalle muutakin. Olen kuitenkin armahtanut itseni. Se ei tee minusta huonoa äitiä. Se tekee minusta MINUT.

5 kk

Pieni tauko blogista teki hyvää. Nyt taas on mielen päälle keräytynyt aiheita mistä kirjoittaa. Tämä kuitekin olkoon nyt perinteinen kuulumispostaus.

Meille kuuluu ihan hyvää. Poika on ollut terveenä (kopkopkop), samoin minä. Kärttysyyttä on viime aikoina ollut kuitenkin turhankin paljon. Alahampaat näkyy selkeesti jo ikenen läpi, ehkäpä ne siellä ahdistavat. Eteenpäin poika ei vielä pääse, mutta oman navan ympäri pyöriminen mahallaan onnistuu hyvin. Lisäksi nyt osataan ottaa leluja käteen mahallaankin.

Vierastaminen on alkanut. Pari kertaa alahuuli on venynyt pitkälle ja sydäntäsärkevä huuto loukkaantuneella äänellä on alkanut jos olen vahingossa antanut pojan toiseen syliin huonoon aikaan, tai jos joku on tullut liian lähelle lepertelemään. Itse olen tyytyväinen. Poika erottaa omat ja vieraat. Hyvä niin, sehän on normaali kehitysaskel. Pieni varoituksen sananen siis tutuille; älä tuo pärstääsi ihan heti lähelle jos et halua aiheuttaa "apua kuka hemmetti toi on?" -paniikki-itkua. :)

Yöt ovat jonkin verran rauhoittuneet ja yösyötöt ovat jäämässä pois. Muutaman kerran yössä pitää tuttia nostaa, mutta tutin nosto puolen tunnin välein on onneksi jäänyt pois. Halleluuja!!! Veikkaanpa että pojasta tulee uneksija, niinkuin äitinsäkin on. Huutaessaankin on täydessä unessa ja monesti pehmolelut löytyvät ihan eri paikoista sänkyä mihin olen ne asetellut. Pikku unissaantouhuaja. Heh.

Ruoka maistuu! Ja maito ei enää niinkään. Nyt ollaan syöty bataattia, porkkanaa, kesäkurpitsaa, kukkakaalia, päärynää, mustikkaa, persikkaa ja luumua. Itsetehty mangosose odottelisi pakkasessa seuraavaksi. Poika syö jo kaksi ruokaa päivässä. Aamupäivällä lounaaksi kasvissosetta, iltapäivällä välipalaksi hedelmäsosetta. Suurimman osan olen jaksanut tehdä itse. Persikka taisi olla ainut mikä ollaan syöty purkista. Sitä paitsi vauvan ruokien teko on hauskaa! Ei lainkaan työlästä, enkä oikein ymmärrä kun kuulee niitä "ei ehdi tehdä" kommentteja. No mutta, kukin taaplaa tyylillään.

Itse voin jonkin aikaa vähän huonosti ja olin tosi uupunut. Huomasin ehkä vähän merkkejä synnytyksen jälkeisestä masennuksestakin. Nyt olo on jo vähän parempi, mutta koska tiedän että alamäki voi tulla nopeastikin, varasin ajan psykologille. Se on onneksi jo nyt perjantaina. Lisäksi tänään otin itseäni niskasta kiinni ja ostin kortin kuntokeskukseen. Jipii, omaa aikaa! Ja toki liikuntaakin!

Tarkoituksena olisi kirjoitella vielä tästä jaksamispuolesta sekä siitä, mitä eroa on olla kuolleen lapsen vanhempi ja elävän lapsen vanhempi. Noita aihepiirejä olen tässä uupumuksen kourissa pohdiskellut paljonkin, ja tullut siihen tulokseen että tämä helposti iskevä väsymys ja masennuspiirteet juontavat juurensa tuolta esikoisen menetyksestä. Niin. Siellä ne muistot ja kokemukset ovat vaikuttaen edelleen kaikkeen. Luonnollisesti. Eihän omaa elämäänsä karkuunkaan pääse.

Tauko?

Pidän ehkä taukoa blogista. Ainakin juuri nyt tuntuu siltä.

Kaikki on ihan ok. Olen vain ollut tosi väsynyt enkä oikein jaksa kirjoittaa. Ja moni kirjoitettava asia olisi sellainen, josta en halua tai voi kaikille blogia lukeville tutuille avautua.

Aurinkoista kevättä kaikille! Ehkä vielä jossain vaiheessa palaan blogin äärelle....

Kortti: Joel Jyrinki, www.joeljyrinki.com

Eihän tässä meinaa perässä pysyä...

Pojan kehityksessä siis.

Viikonloppuna nimittäin äippä ja iskä oli aikas tohkeissaan. Poika käänty eka kertaa täysin itse selältä mahalleen! Eikä ollut sattumaa, sama toistui monta kertaa päivän aikana. Nyttemmin kääntymisintoilu on pojulla vähän laantunut, mutta jos sopiva houkutin löytyy, kiepsahdus tapahtuu. Hurraa! Ihan oikeasti en meinannut housuissani viikonloppuna pysyä, niin innoissaan olin tästä edistysaskeleesta. Poika taitaa olla aika hätäistä sorttia. Nyt odotan innolla (okei, ja vähän kauhulla) millon aletaan liikkumaan. Parina päivänä mahalla ollessaan peppu on alkanut jo nousta kunnolla ylös ja jalat tekevät ryömimisliikkeitä. Kädet pitäisi vielä saada yhteistyöhön, niin eteenpäin mentäisiin ja lujaa. Hui!

Alaikenessä pilkottaa todentotta kaksi hammasta. Hieman ne jo tuntuukin sormelle, mutta ties miten kauan puhkeamisessa vielä menee. Yöt ovat välillä ihan hulabaloota, mm. eilen nousin nostamaan tuttia vajaan puolen tunnin välein puoli kolmeen saakka. Siitä eteenpäin olin niin sippi, että en kuullut kuullut mitään itkuja, vaikkakin miehen mukaan niitä tuli vielä muutama. Tuli vain mieleen, että pitäisi ehkä käydä tarkistuttamassa pojan korvatkin, ettei yöininät johdukin korvatulehduksesta. Toisaalta päiväunet menee hyvin, ja päivisin viihdytään lattialla. Luulisi korvien vaivaavan myös päivällä jos kyse olisi tulehduksesta? Hampaiden tuloon liittyvistä oireista pojalla on taas oikeastaan kaikki...

Enää viikko niin poika on 4kk! Tänään annoin pojalle eka satsin itsetehtyä maissivelliä. Tai no, se oli vasta kokeiluerä joten maitoa oli 90ml ja velliä 30 ml. Kasvatetaan vellin määrää tässä pikkuhiljaa. Päätin myös että viikonloppuna maistetaan eka kertaa sosetta. Bataatilla aloitetaan. Jännittävää!!

Hämmentävää, miten nopeasti kehitystä on alkanut tapahtumaan. Tuntuu, että viimeisen parin viikon aikana poika on muuttunut ihan silmissä. Kasvanut, oppinut uusia taitoja, alkanut valvomaan yhä enemmän ja seurustelemaan entistä paremmin. Olen niin kovin kiintynyt poikaan, tottakai, ja sen vuoksi pelottaakin välillä. Kätkytkuoleman riski on edelleen olemassa ja ajoittain tuo pelko nousee pintaan. En vain voi menettää tätä pientä miestä. En voi. Hän on niin rakas, että sitä on vaikea kuvailla sanoin.

Koska kuolema välkkyy aina välillä mielessä mustana peikkona, myös tytär on ollut paljon mielessä. Yksi ilta en vain voinut estää itkunpurkausta tulemasta, kun tajusin että meillä pitäisi olla lähes kaksivuotias tyttö täällä. Kaksivuotias!!! Ikävä on aivan valtava edelleen, ja olen huomannut että yritän suojella itseäni niin etten päästä tyttöä ja ikävää liiaksi mieleeni. Surullista. Mutta pojan takia minun täytyy elää tässä hetkessä. Pelkään, että tämä suurella työllä rakennettu hyvä, mutta edelleen niin kovin hauras arkielämä hajoaa pirstaleiksi, jos liikaa ajaudun ikävään ja suruun. Niiden aika oli ja meni, enkä usko niihin tunteisiin palaamisen olevan järkevää tällä hetkellä. Se ei vaan kannata. Vaikeita asioita, pitää jossain vaiheessa kirjoittaa tästä aiheesta lisää...

Yöheräilyt -joku kausi vai pysyvää?

Äiti ja isä ovat vähän väsyneitä. Meillä on nyt joku kausi. Itkukausi. Viime yönä herättiin n.30-60 min välein pojan itkuun, vaikka syöntejä oli vaan kerran. Poika on nyt 3,5 kk. Kuuluuko tuommoiset heräilyt ja yöitkut tähän ikään?

Olen epäillyt jo jonkin aikaa että eka hammas puskee jo läpi. Kirkasta kuolaa tulee rutkasti ja koko ajan pitää jyrsiä purulelua tai omia käsiä. Jollain tavalla poika on ollut vähän ärtyneempikin... siis edelleen nauraa paljon mutta hermo menee nopeammin. Uuttakin on opittu paljon, vaikka liikkeelle ei ole vielä lähdettykään. Nämä seikat voivat kai öihinkin vaikuttaa?

Tiedän, en saisi valittaa, meillä kun on ollut tähän saakka maailman helpoin vauva. Mutta kyllä väsy on yllättänyt nyt tosi nopeasti näiden yöheräilyjen ansiosta! Miesparka joutuu vielä käymään töissäkin.

Onko tämä siis joku kausi? Kokemuksia?

Reipas poika

Meillä on kyllä tajuttoman reipas poika! Oltiin siis tiistaista sunnuntaihin minun kotipaikkakunnalla ja reissu meni tosi hienosti. Poju oli niin reipas että kyllä äiti voi röyhistää rintaansa. Matkat meni paluumatkan muutamaa pientä itkukohtausta lukuunottamatta hienosti ja yöt nukuttiin yhtä hyvin kuin kotona. Päiväunet olivat ainoat jotka tuottivat harmaita hiuksia. Koko viikon päikkäreille menon yhteydessä tuli itkuhepulit, mutta koska nyt taas normaaliin arkeen palattuamme päikkäreille meno sujuu entiseen malliin, olen aika varma että poika ei vain olisi malttanut nukkua. Liikaa jänniä juttuja ja uusia ihmisiä.

Reissussa opittiin uusia taitojakin. Kädet löytyivät nyt lopullisesti. Pitkän aikaa ne ovat menneet suuhun, mutta nyt niitä pitää tuijotella ja ihmetellä. Ja lisäksi poika hoksasi oman äänensä. Toki suusta on pientä ääntä päässyt ennenkin mutta nyt poika on kuin papupata. Juttua tulee koko ajan! Suloista <3. Mahallaan jaksetaan olla jo piiiiiitkiäkin aikoja ja leluja pyritään kahmimaan käteen. Hauskin lelu on edelleen kylläkin lelukaari, jonka päälle asetellaan Kartsa-pehmonalle kurkkimaan. Laululeikit äitin kanssa ja oikeestaan kaikki höpötykset iskän kanssa kuuluvat myös suosikkileikkeihin. Ainiin, ja valitettavasti telkkari on turhankin mieluinen kapistus.

Ja hei, ilouutinen! Sain tänään tiedon, että Tapiola myönsi pojalle lapsivakuutuksen, eikä siihen tehty mitään rajoitusehtoja!! Hurraa ja jipii! Hyvä Tapiola, buu If!

Itse olen toooosi väsynyt. Vaikka yöt menee hyvin, väsymys ei häviä. Koti on aika kaaos, eikä energiaa riitä siivoamiseen. Olen vahvasti sitä mieltä että olen henkisesti väsähtänyt. Vähän ehkä kotona olo tylsistyttää ja virikkeettömyys ahdistaa. Aivojumppaa, sitä tarvitsisin. Niin ihana kuin poika onkin, loruleikit ja lastenlaulut eivät riitä aivojumpaksi. Muutama harrastusjuttu ihan vain itselleni on ollut mielessä ja ehkä jotain muutakin. Katsotaan, mitä sitä keksii...

Kolmen kuukauden kuulumisia

Eilen pojalla oli 3kk neuvola. Pituutta oli vähän päälle 60 cm ja painoa n. 6300g. Huh huh, hurjaa ajatella että syntymästä pituutta on tullut lisää jo 10 senttiä ja paino on tuplaantunut! On se iso poika <3

Kaikki oli neuvolassa muutenkin oikein mallikkaasti. Pääosin tämä neuvolakäynti meni äidin ja isän asioista jutellessa, heh. Olimme saaneet kotitehtäväksi täyttää kolmisivuisen voimavarakyselyn ja masennustestin. Näiden kautta sain purettua neuvolatädille edellisessä postauksessa kirjoittamiani asioita, pelkoja ja syyllisyyttä. Hän ymmärsi, mikä tuntui todella hyvältä. Sovittiin, että jos siltä tuntuu, varaisin taas ajan perheneuvolan psykologille. Jännä juttu sinänsä, jo noiden asioiden ääneen sanominen on helpottanut olotilaa.

Neuvolakäynnin lopuksi poika sai ensimmäisen rokotteensa, sen ns.vitosrokotteen. Hurjia juttuja rokotteista lukeneena ja kuulleena, olimme päättäneet että pojalle laitetaan vain yksi rokote kerrallaan. Toinen rotarokote laitetaan vasta kun maha on täysin parantunut, ja pneumokokkirokote laitetaan 4kk neuvolassa. Samalla tavalla jaetaan 5 kuukauden iässä saatavat rokotteet.

Eilen illalla meillä sitten itkettiin rokotetta jonkin verran. Annoimme nestemäistä panadolia ja poika nukkui suht hyvin yön. Tänään poju on ollut oma itsensä, eli pääsimme todella helpolla! Ihan välihuomautuksena, nestemäinen panadol on huippujuttu! Yllättäen poika kakkasi supon heti ulos (äidin käsille tottakai, heh) mutta nestemäistä versiota lipitettiin sitten ihan innoissaan, sekun maistui (ilmeisesti) mansikalle!

Pojan maha ei edelleenkään ole täysin ennallaan. Löysällä on, ja vertakin on silloin tällöin löytynyt vaipasta. Harkitsemme nyt, vaihdammeko maidon Nan sensitiveen. Se olisi hellävaraisempi. Onko kellään kokemusta tuosta korvikkeesta?

Luopumisenkin tuskaa täällä on koettu. Imetys on nyt finito. Pari kertaa olen lopettamispäätöksen jälkeen joutunut pumppaamaan täysiä rintoja, mutta heti kun rinnat eivät enää täyty, lopetan koko homman. Vähän syyllisyyttä tuo lopettaminen on herättänyt. Yritinkö nyt tarpeeksi? Koitan kuitenkin olla ylpeä siitä, että poika sai äidinmaitoa päivittäin 3kk ikään saakka. Ja onhan pakkasessakin vielä lisää maitoa. Yritämme joka päivä muistaa sitäkin sulatella. No, haikea olo tästä lopettamisesta kyllä tuli. Niin haikea, että vaikka olin jo reilun viikon vain pumpannut (en enää imettänyt) oli pakko vielä sunnuntaiaamuna imettää. Viimeisen kerran. Kokea se ihmeellinen yhteys minun ja pojan välillä. Se oli ihana hetki.

Ensi viikolla miehellä on talviloma ja lähdemme pohjoiseen minun perheeni luo. Matka on reilu nelisen tuntia, jännittävää! Pitänee mennä täysin pojan ehdoilla tuo automatka. Olen kyllä luottavainen että kaikki menee hyvin.

Tällaista tänne. Tylsää, mutta samalla niin kovin ihanaa arkea <3.

Pelosta ja syyllisyydestä

Harmikseni olen huomannut että pelot ovat ottaneet taas aika vahvan niskalenkkiotteen minusta. Toinen mikä on palannut, on syyllisyys. Molemmat aika ahdistavia asioita. Menneisyys selkeästi kummittelee....

Olen alkanut jälleen pelkäämään pojan menetystä. Olen aika taitava kehittelemään päässäni aikamoisia kauhuskenaarioita, miten asiat voisivat mennä. Esimerkiksi ulkona nukutus. Pelkään, että juuri se kerta kun jättäisin pojan vaunulenkin jälkeen ulos nukkumaan, on se kerta kun pihallemme ilmestyy rotta, joka menee vaunuihin ja raatelee pojan. Ja luonnollisesti itkuhälytin ei toimisi, enkä kuulisi itkua. Olen pihalla nähnyt hiiren tai päästäisen, joten ihan tuulesta temmattu tämä pelko ei ole.

Toinen, mistä on tullut jo vähän neuroottisempikin pelko, on kätkytkuolema. Jota sinänsä pidän aika luonnollisena pelkona ottaen huomioon esikoisen menetyksen ja sen että tunnen läheisesti perheen jossa esikoinen menehtyi kätkytkuolemaan. Hengityksen kyttääminen on jo aika ahdistavaa. Poika hengittää syvän unen vaiheessa niin kevyesti, että en kykene kuulemaan hengitystä enkä tuntemaan sitä laittamalla kättä rintakehälle. Pariinkin otteeseen on jo sydän mennyt kurkkuun ja paniikki iskenyt päälle, eikä muuta ratkaisua ole ollut kuin vähän tökätä poikaa niin että hän on itse liikahtanut. Välillä en pysty luottamaan itkuhälyttimeenkään, on pakko käydä katsomassa hengittääkö poika jos hälytin ei ole hetkeen piipannut. Vahdin hengitystä niin päiväunilla kuin yölläkin. Toki nukun itsekin yöllä, mutta aina syötön jälkeen pitää pari kertaa nousta varmistamaan, että kaikki on ok.

Toinen pelko mikä liittyy nukkumiseen on tukehtuminen. Poika puklailee aina silloin tällöin, ja muutaman kerran kun hän on puklannut selällään leikkiessään, hän on alkanut kakomaan ja yskimään. Ihan niinkuin olisi tukehtumaisillaan. Pelkään että näin tapahtuu yöllä kun nukun, vaunulenkillä kun en näe häntä tai autossa kun hän on takapenkillä turvakaukalossa ja minä etupenkillä.

Aikaisemmin kirjoitin että olen tyytyväinen siihen että olen riittävän hyvä äiti. No, tuo ajatus taisi olla ohimenevää. Olen alkanut potea syyllisyyttä. Monestakin asiasta. Siitä että poika joutuu käymään niin paljon verikokeissa MINUN veriryhmästäni aiheutuneen asian takia eikä saa vakuutusta samaisen asian takia, siitä että en ole pystynyt täysimettämään, siitä että eräs päivä annoin VAHINGOSSA maitoa jo useamman tunnin likaisena olleesta pullosta (luulin sitä pulloksi josta olin syöttänyt vain hetki sitten), siitä että annoin antaa pojalle rotarokotteen vaikka hän oli vasta toipumassa mahataudista, ja niin edelleen ja niin edelleen... Pieniä ja isoja asioita. Minulle kaikki ovat olleet yllättävän isoja. Tuon pulloepisodinkin jälkeen itkin sekä miehelleni, äidilleni että ystävälleni sitä, miten saatoinkin tehdä tuollaisen virheen. Että olen huono äiti. Vaikka tavallaan tiesin, että sitä varmasti sattuu jollekin muullekin, eikä virhe loppupeleissä ollut edes vakava. Eikä pojalle siitä aiheutunut yhtään mitään.

Huoh. Pelot ja syyllisyys ovat todella rasittavia asioita. Tiedän että ne juontaa juurensa tyttären kuolemasta. Enää en toista lasta voi menettää, siitä en selviäisi. Ja olen aina tuntenut voimakasta syyllisyyttä tytön kuolemasta. B-streptokokki oli minun kehossani, ja se aiheutti tytölle kuolemaan johtaneen verenmyrkytyksen. Ja tiedän ettei tuossa ajatuksessa ole MITÄÄN järkeä, mutta äitinä koen että minun olisi pitänyt pystyä pitämään tyttäreni elossa, minun olisi pitänyt suojella häntä. Monet ovat koittaneet puhua järkeä päähäni, mutta tuo ajatus on ja pysyy. Ja se on varmasti vaikuttanut siihen, että niin helposti syyllistyn pojan kanssa.

Tulimme juuri vaunulenkiltä. Nyt poika nukkuu vaunuissa eteisessä, haalari avattuna. Ja nyt menen tarkistamaan,  hengittääkö hän vielä. Että näin.

Huolia ja iloja

Siis oikeasti, pojan löysä vatsa ja satunnainen ripuli on jatkunut jo kolme viikkoa! Ensin kun oli mahatauti ja heti perään syötettiin se rotarokote. Nyt viikon verran kakassa on ollut vertakin. Tänään menen varmuuden vuoksi näyttämään poikaa lääkärille.

Miten voimaton voikaan olla äidin olo kun pienellä on noin pitkään maha sekaisin. Surettaa. Huolettaa. Olen vahvasti sitä mieltä että rotarokotetta ei olisi saanut antaa ennen kuin vatsa on kunnolla toipunut taudista ja suoliston bakteerikanta on palautunut ennalleen. Sanoin mahataudista kyllä ennen rokotteen antoa, mutta terkkari ei pitänyt sitä esteenä rokotteen antamiselle. Olisi taas pitänyt itse tietää. Tästä edespäin minulla on oma sääntö josta aion pitää kiinni; yhtään rokotetta ei laiteta ellei poika ole täysin terve. Piste.

Onneksi poika on ollut ihana iloinen itsensä. Mikään ei ole ihanampaa kuin aamuisin kurkistaa pinnasänkyyn josta takaisin katsoo omiaan touhuava peikonpoikanen aurinkoisesti hymyillen ja kihertäen. Yllättävän vähän mahaan on siis sattunut, mutta kyllähän se veri kakassa huolettaa. Ehkä itseäni eniten pelottaa, että suoleen tulisi joku tulehdus kun ilmeisesti ripuli on polttanut sinne haavaumia. Voi raukkaa.

Viikonloppuna teimme muuten ensimmäisen reissun mummolaan! Matka oli 2, 5h ja poika nukkui matkat molempiin suuntiin. Viikonloppu meni muutenkin hienosti,  vieraassa pinnasängyssä nukutti hyvin ja hymyjä jaksettiin väläytellä kaikille ihastelijoille. Sunnuntaina kotiin palatessa poika kylläkin oli ihan yliväsynyt reissusta ja ilta menikin huutaessa. Nyt kuitenkin ollaan jo toivuttu reissusta hyvin. Parin viikon päästä olisi vuorossa toinen mummola ja matka-aika tuplaantuu reiluun neljään tuntiin! Jännittävää, riittääkö uni niin pitkälle matkalle. Ainakin kerran pitänee pysähtyä syömään.

Huomenna tämä äippä saa ensimmäisen iltavapaan! Tarkoitus olisi käydä ystävän kanssa parilla viinilasillisella kaupungissa. I-ha-naa!

Riittävän hyvä äiti

Vauva-arjen alusta asti olen tuntenut suurta painetta olla täydellinen äiti. Olen aina ollut perfektionisti ja nyt olen saanut huomata että vauva ja perfektionismi eivät sovi yhteen.

Tytön kuolema varmasti vaikutti tähän täydellisyyden tavoitteluun. Tytön kuoleman jälkeen syyllistin itseäni monesta asiasta (vaikka tiesinkin että tapahtuma ei ollut minun syytäni), tunsin epäonnistuneeni äitinä kun en voinut suojella tytärtäni. Kun poika oli syntymässä, tuntui siltä että haluan tehdä kaiken niin hyvin että mitään jossittelun varaa ei jäisi. Noh, kävi ilmi että ihminen minäkin vain olen, enkä pysty äitiydessä täydellisyyteen.

Imetys. Väsymys. Telkkarin katsominen. Siinä nyt muutama asia, missä en ole lähelläkään täydellisyyttä. Imetys ei onnistunut niinkuin äidillä kuuluisi, väsymys (ei fyysinen, vaan henkinen) on joskus iltaisin sitä luokkaa että annan pojan hoidon suosiolla miehelle ja parina päivänä olen tietoisesti istuttanut pojan sitteriin telkkarin eteen. Ensimmäisellä kerralla väsymyksestä, toisella kerralla oli pakko saada siivottua. Lisäksi listaan voi lisänä kotona olemisen. Olen välillä äärimmäisen tylsistynyt. Siksi olenkin alkanut keksimään päiville puuhaa ja menoa. Tämän ikäisen kanssa on aina ne samat leikit, samat lorut, samat laulut. Ihan pikkuisen odotan jo sitä aikaa että pääsen oikeasti puuhastelemaan pojan kanssa; leipomaan, ulkoilemaan, askartelemaan. Luulin oikeasti että tämä kotiäitiys on minun juttuni, mutta vaikka poika onkin maailman ihanin, ikävä töihinkin on ihan ihan vähän (jo nyt!?!) noussut pintaan. Ehkä asia muuttuu sitten kun poika vähän kasvaa.

Alkuun tunsin näistä asioista syyllisyyttä. Hyi, huono äiti. Tai kuten minulla on ollut tapana sanoa, paskaäiti-syndrooma. Olen kuitenkin yrittänyt päästää irti tuosta syyllisyydestä. Enhän minäkään ole täydellinen, tärkeintä että olen riittävän hyvä. Tärkeintä on varmasti ns.suuret linjat; että poika saa rakkautta, läheisyyttä, haleja ja pusuja. Onnelliset vanhemmat ja onnellisen kodin. Se, katsooko poika joskus Puuha-Peteä, leikkiikö hetken yksin, tai juoko pullosta maitonsa, ei ole tärkeää. Ne ovat sivuseikka, jotka tuskin pilaavat poikaa.

Tästä lähin aion antaa itselleni armoa. Olen itsekin tällä tavalla iloisempi ja onnellisempi. Poika on ihana, iloinen vauva. Joka päivä äidin sydän sulaa ja väsymys haihtuu tiehensä kun hän hymyilee. Tämä pieni perhe on parasta elämässäni. Tuskin poikakaan olisi noin tyytyväinen vauva jos en olisi riittävän hyvä äiti ihan tällaisena kuin olen. Epätäydellisenä.

Hemmetin vakuutus ja ihanat yöt

Kuten otsikkokin kertoo, tänne kuuluu hyvää ja huonoa. Pääasiassa hyvää.

Noh, esikoisen odotusaikana kilpailutimme vakuutukset koska olimme ottamassa tytölle odotusajan vakuutusta. Koska saimme minun ammattijärjestön jäsenyydestä isohkon alennuksen Ifillä, päätimme siirtää kaikki vakuutukset sinne. Vakuutukset olivat vuositasolla suht edulliset ja ehdotkin hyvät. Paitsi odotusajan vauvavakuutuksessa, joka olikin aikamoinen harhalyönti ja nostaa edelleen niskavillat pystyyn. Vielä kertauksen vuoksi, jos joku ei muista; kun terve lapsi kuolee syntymän jälkeen, vakuutuksesta ei saa mitään. Ja ei sillä että rahan perässä olisimme olleet, mutta noin periaatteesta.

Sitten pojan vakuutukseen. Haimme suoraan lapsivakuutusta 2kk iässä Ifiltä. Terveysselvityksessä tulivat ilmi pojan virustauti 5 vkn iässä, viime viikkoinen mahatauti ja hemoglobiiniseurannat 6kk ikään saakka johtuen syntymän jälkeisestä veriryhmäimmunisaatiosta. Arvaatteko mikä on tulos? Emme saaneet vakuutusta.  Että näin. Kyllä pisti sapettamaan, niin miestä kuin minua. Syynä hb seurannat. Vasta kun ne ovat ohi, voimme hakea vakuutusta. P*skat. Taidamme kilpailuttaa pari muutakin yhtiötä ja jos jostakin satumme saamaan vakuutuksen, vaihdamme kaikki Ifiltä pois. Jos emme saa mistään, sitten ei auta kuin odottaa vielä 3,5kk ja toivoa ettei tulisi ainakaan korvatulehduksia tai allergioita. Kyllä oikeasti ihmetyttää... Terve poika eikä saa vakuutusta! Kyllä niillä on niin ihmeellisiä porsaanreikiä että tekisi mieli irtisanoa kaikki vakuutukset.

Onko jollakin hyviä kokemuksia jonkun tietyn vakuutusyhtiön lapsivakuutuksista?

Vakuudettomuuden kunniaksi päätin sitten uhmata kaikkia sairauksia ja lähdimme heti seuraavana päivänä pojan, työkaverini ja hänen tyttövauvan kanssa kaupungille. Ihanaa, vapauttavaa, virkistävää! Vauvat nukkuivat koko kolme tuntia ja äiti pääsi tuulettumaan. Vaikka ei tuota vakuutuksen antamaa turvaa olekaan, niin ei siitäkään tule mitään että eristäydyn kotiin. Ihmisten ilmoille siis, mars! JA vielä täytyy todeta, että pikkujuttujahan nuo pienet sairastumiset ovat, jos niitä tulee. Meillä on perusterve ja ELÄVÄ poika, tällä hetkellä vain sillä on väliä. Muusta kyllä selviämme.

Sitten muita mukavia asioita, mitä arjessa on tapahtunut. Yöt. Meillä nukutaan, pitkiä pätkiä!! Tosin vasta 3 yötä, joten tiedän erittäin hyvin että homma voi vielä muuttuakin. Ja muuttuukin. Mutta voi että on ollut ihanaa, kun poika syö vain kerran yössä. Viimeinen syönti ennen yötä on nyt n.klo 20.30-22, yösyöttö klo 2-3.30 välillä ja aamusyöttö klo 6-7 aikaan. I-HA-NAAAAA!

Pakkaset vaan meinaavat sekoittaa päiväunet. Jos lenkille ei pääse, kunnon pitkät päiväunet meinaavat jäädä väliin. Siksi eilen lähdimmekin kaupungille, koska arvasin että poika nukkuu koko reissun. Mutta jos on kotipäivä, unet menee harakoille. Mikä avuksi?

Muistot iholla jälleen

Ajatukset ovat parin päivän aikana kävässeet tuon tuosta menneessä. Tämä tammikuu oli nimittäin niin viime kuin toissavuonnakin hyvin merkityksellistä aikaa.

Toissavuosi. Surun vuosi. Vielä tammikuussa odotin onneni huipulla pientä esikoistyttöämme. Kaikki oli hyvin. Kävin vielä töissä ja olin kertonut raskaudesta työkavereille. Aurinko paistoi ulkona. Nyt kadehdin silloista itseäni siitä, miten pilvissä olin odotuksesta. Vain 5 kuukautta myöhemmin koko elämämme muuttui.

Tammikuu 2013. Oli vain hetki siihen että elämämme muuttuisi jälleen, tulisin uudestaan raskaaksi. Olin varannut helmikuun alkuun ajan yksityiselle kuulemaan tuomiota siitä, miten sektioarpeni on toipunut. Odotin sitä kärsimättömästi ja samaan aikaan elin vielä vahvasti surun ja tuskan ympäröimänä kaivaten esikoistamme. Vaikka odotuksen odotuksen loppumetrit olivat ilmassa, tuo tammikuu oli kuitenkin synkkä. Varsinkin verrattuna edellisvuoteen.

En uskalla heittäytyä noihin muistoihin täysillä. Pelkään että muserrun muistojen alle. Nyt minulla on poikamme, jonka vuoksi tulee olla vahva. Elää tätä päivää, ei menneisyyttä.

Mutta kummalla tavalla talven tulo ja pakkasaurinko herätti nuo muistot, toi ne jälleen iholle. Kuinka erilaiset kaksi vuotta. Kuinka erilaisia tunteita, kuinka erilaista elämää. Kuin kaksi eri elämää. En tunnista itseäni ja elämääni noista muistoista. En saavuta enää koskaan sitä minää, joka olin kaksi vuotta sitten. En toivo saavuttavani myöskään viime vuotista, vaikka selvästi tunnen sen minän läheisemmäksi. Konkreettisemmaksi. Siitä minästä on vielä häivähdys jäljellä.

Mutta nyt on tämä hetki. Ei mennyt. Ei tuleva. Pojan ja miehen kanssa olen onnellinen, tyttäremme sydämessäni. En samalla tavalla onnellinen kuin kaksi vuotta sitten, mutta en yhtään huonommallakaan tavalla. Ihminen voi olla onnellinen niin monella eri tavalla.

Ruoka- ja harrastusjuttuja

Imetyshommista en olekaan vähään aikaan kertonut kuulumisia. Poika alkoi noin viikko ennen ristiäisiä vetämään sellaisia hepuleita tissillä, että päätin lopetella imetystä. Lisäksi testailun jälkeen totesin että iso osa mahanväänteistä (=pieruista) tulee rinnalla syömisestä. Ilmeisesti poika hotki maitoa rinnalla ja sai ilmaa vatsaansa. Nyt meillä siis pumpataan. En siis raskinut jättää poikaa kokonaan ilman rintamaitoa. Alkuun pumppasin n.5-6 krt päivässä, mutta kun yhdesti pumppaamisesta rikki menneestä rinnanpäästä tuli n. 5 milliä puhdasta verta pulloon, päätin vähentää pumppausta 3 kertaan vuorokaudessa, mikä tarkoittaa noin 2 desiä maitoa. Välillä pakastan viimeisen satsin, välillä poika saa mahaansa pullon kautta koko 2 dl. Muutoin mennään Tuttelilla, joka by the way maistuu pojalle pullosta PALJON paremmin kuin rintamaito. Outoa.

Jotenkin on tuntunut siltä että poika on hämillään, ettei saa rintaa. Välillä olenkin antanut pojalle rintaa ihan noin läheisyys- ja lohdutusmielessä. Ja tuntuu se läheisyys itsestänikin hyvältä. Toisaalta surettaa että imetys meni näin,  toisaalta yritän miettiä, että ei imetyksen puute voi poikaa pilatakaan. Rinnalla riehumiseen sitä paitsi meni molemmilla hermot, ikä ja terveys, pojallakin se oli loppupeleissä aika huutoa.

Olen aika varma, että pojalle ei enää maito riitä. Kysyinkin viime neuvolassa vellin antamisesta, ja päätin alkaa antamaan iltavelliä, mahdollisesti myös aamuvelliä, 2,5 kk iässä, eli parin viikon päästä. Jännää! Ajattelin tehdä vellin itse, samoin kun olen suunnitellut tekeväni muutkin pojan ruoat jatkossa. Hurjaa, että aika pian jo soseitakin voi alkaa antamaan. Voiko meidän poika olla jo näin iso!

Pikkuhiljaa alkaa tämä neljän seinän sisällä olo rassata. Eilen aloinkin sitten tosissani miettimään pojalle ja minulle harrastuksia. Ilmoitin koko perheen vauvauintiin, joka alkaisi maaliskuussa. Lisäksi MLL:llä on perhekerhoja, josta löytyi myös vauvaryhmä. Ajattelin rohkeasti testata tuota vauvaryhmää, vaikka niin rohkea en ole että menisin sinne yksin :). Pyysin mukaan kaveriani, jolla on hieman nuorempi tyttö kuin mitä poika on. Jännityksellä odotan, millaista porukkaa tuolla on! Eihän sitä tiedä jos sieltä löytyisi lisää äitiystäviä.

Samassa paikassa järjestetään muskaria, ja sinnekin ajattelin soitella ensi viikolla. Olen itse musikaalinen ja muskariin meno vauvan kanssa on ollut melkeenpä itsestäänselvyys. Jo tytön aikana siitä haaveilin. Nyt aion sen toteuttaa. <3 Täytyy kyllä vielä todeta, että sitten kun poika on vähän isompi, en aio häntä väkipakolla musiikkiharrastuksiin raahata, vaan hän saa itse päättää, mikä harrastus häntä kiinnostaa. Mutta eikös nämä pikkuvauva-ajan harrastukset olekin osaksi kuin äitien harrastuksia. Sen lisäksi että vauva saa uusia virikkeitä ja kokemuksia, äiti pääsee tuulettumaan ja tapaamaan aikuisiakin ihmisiä ;).

Olisi mukava kuulla muidenkin kokemuksia näistä vauva-ajan harrastuksista. Mikä on ollut mukavaa ja mikä ei-niin-mukavaa?

Loppuun vielä tämän hetken kuulumisia. Uuden nimen kunniaksi pojalle tuli mahatauti.  Oli se lievänä minulla ja miehelläkin, mutta voitte uskoa miten otti päähän kun poikakin sen sai. Ja kun noin pieni on kyseessä, jälleen kerran löysin itseni ja pojan sairaalan osastolta. Nyt onneksi ei jouduttu mitään lääkkeitä syömään eikä kokeita ottamaan, vaan lähinnä tarkkailtiin ettei poika kuivu. Onneksi poika söi koko taudin ajan todella reippaasti, joten nenä-mahaletkua tai muita toimenpiteitä ei tarvittu.

Kyllä otti päähän että poika on saanut kahden kuukauden sisällä jo kaksi tautia! Vaikka olen kaikkeni tehnyt suojellakseni häntä taudeilta. Emme ole käyneet kaupassa tai muualla missä olisi paljon ihmisiä, en ole ottanut kotiini sairaita ihmisiä ja kun tulee vieraita olen aina patistanut heidät käsien pesulle. Käsidesikin on ollut edelleen käytössä. Mutta ilmeisesti taudit tulevat jos ovat tullakseen. Ja vastustuskykyähän tuo sairastaminen vain parantaa. Olenkin päättänyt, että koska tämä taudeiltasuojelemistaktiikka ei toimi, lähdemme jatkossa rohkeasti ihmisten ilmoille. Toki sairaita en meille edelleenkään ota emmekä käy sairaana olevilla kylässä, ja kädet pestään kotiin tullessa, mutta tuo eristäytyminen kotiin saa luvan loppua. Mökkihöperöksihän tässä tulee! :D

Nyt poika on jo lähestulkoon parantunut, mitä nyt pylly on edelleen ripulista vähän ruvella. Mutta hymyjä ja nauruja tulee taas vanhaan malliin! Ihana mussukka <3.

Ristiäiset

Nyt on ristiäiset juhlittu ja pojalla on nimi. Jippii!

Oli rankka viime viikko. Ristiäisstressi pukkasi väistämättä päälle puolessa välin viikkoa, mutta apuvoimien saapuminen kyllä auttoi asiaa. Minun vanhempani ja anoppi tulivat jo keskiviikkona, veljen vaimo ja toinen veljenpojista perjantaina. Kaikista oli hurjan iso apu valmisteluissa, joko leipomisessa, kodinhoidossa tai pojan hoitamisessa. Ja saipa tämäkin äiti muutamia rentoutushetkiä; torstaina oli kampaajaa, perjantaina kuumakivihieronta ja perjantaiaamuna äitini, isäni ja anoppi hoitivat poikaa aamun niin että sain nukkua. Ja untahan riitti, puoli yhteentoista saakka! Ihanaa! Olin kyllä kuin uudestisyntynyt.

Ristiäiset itsessään olivat ihanat. Olimme vuokranneet tunnelmallisen juhlapaikan, joka ystävän avustuksella saatiin oikein kauniiksi. Paikka tosin oli kaunis jo itsessään, vanha hirsirakennus. Tarjoilut, jotka kaikki teimme itse ja ystävän avustuksella, olivat onnistuneita ja vieraat vaikuttivat kaikin puolin tyytyväisiltä. Pojan kastoi mieheni kummitäti, sama pappi joka siunasi tyttäremme ja vihki meidät. Tuntui, että ympyrä sulkeutui. Poika sai viisi kummia, minun veljeni ja hänen vaimonsa, miehen veli ja ystäväpariskuntamme täältä asuinpaikkakunnalta lupautuivat tehtävään. Varmasti ovat hyvät kummit. Toki kuitenkin toivon, että pojasta tulee läheinen myös muiden ystäviemme kanssa. Harmi, ettei kaikkia voi saada kummiksi :).

Kastetilaisuus oli todella liikuttava esityksineen ja papin puheineen. Myös enkelisiskoa muistettiin tilaisuudessa ja itsekin puhuin myös hänestä tervetulopuheessani. Oli tärkeää tehdä hänestäkin läsnäoleva. Kyyneleitä oli vaikea pidättää. Osa papin puheista meni minulta täysin ohi, kun pidätin kyyneleitä ja mietin mielessäni, miten kiitollinen olenkaan että olimme siinä, pojan kastetilaisuudessa. Tärkeiden ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Tilaisuuden kruunasi rakkaan ystäväni ja miehen serkun esittämänä Anna Puun Mestaripiirros.

Juhla oli ihana, mutta olen kuitenkin iloinen että olemme palanneet takaisin arkeen. Eilen tosin meille iski pieni mahatauti, mutta nyt olo on jo parempi. Harmitti, että sen vuoksi eilinen jälkitarkastus piti siirtää viikolla eteenpäin, samoin kuin pojan rotarokote. Emme päässyt myöskään hakemaan sitä vakuutusta pojalle. Noh, ehtiihän tässä...

On ihana rauhoittua jälleen oman perheen kesken kotona. Levätä, nauttia toisistamme, olla rauhassa. Tuossa sylissä, kantoliinassa, hän taas nukkuu. On joka päivä entistä ihanampi, entistä rakkaampi. Olen onnellinen.

Neuvolalääkäriä, ristiäisvalmisteluita ja muita kuulumisia

Tänään oli 2kk neuvolalääkäri. Poika oli taas kasvanut HURJASTI. Painoa on jo n. 5,5 kg ja pituuttakin 57,5 cm. Ei ihme että 56 koon vaatteet alkavat käydä pieneksi! Kaikki oli muutenkin hienosti. Tuntui hyvältä lukea neuvolakortista "voinut hyvin, kasvaa hyvin, kehitys normaalia, terve". Nyt olisi pitänyt antaa rotavirusrokote, mutta koska tällä viikolla on ristiäiset ja tuo suun kautta otettava rota saattaa aiheuttaa mahavaivoja, päätettiin siirtää rotan otto ensi viikolle. Mahavaivoja kun pojalta löytyy jo muutenkin.

Ensi maanantaina pääsemme hakemaan vakuutustakin pojalle. Mehän emme ottaneet odotusajan vauvavakuutusta, koska tytön kuoleman jälkimainingeissa totesimme sen olleen täynnä porsaanreikiä. Kun sitä oikeasti silloin olisi tarvinnut,  se oli yhtä tyhjän kanssa. Terve vauva kun kuolee syntymän jälkeen, vakuutus ei korvaa mitään. Noh, olen ollut tyytyväinen ratkaisuun nyt pojan kohdalla. Virustauti hoidettiin hyvin sairaalassakin ja muuta lääkärintarvetta ei ole ollut. Haluan kuitenkin nyt 2kk iässä tuon vakuutuksen hakea. Sairastelukierteet kun näkyy olevan yleisiä sitten päiväkoti ja kouluaikana, joten helpompi on sitten käydä aina yksityisellä. Ja toki nyt myös vauva-aikana.

Ristiäisjärjestelyiden kanssa on ollut hulinaa. Huh, enpä tajunnutkaan mitä kaikkea pitää muistaa hoitaa. Ja jotenkin kaikki on nyt jäänyt viimeiselle viikolle. Huomenna meille tulee minun vanhemmat ja anoppi. Leipomista nimittäin riittää ja poikakin olisi hoidettava. Hyvä siis että paikalla on apukäsiä. Toissapäivänä suunnittelimme ystävän kanssa juhlapaikan pöytien koristelut ja tänään pitääkin käydä tilaamassa kukka-asetelmat kastepöydälle ja tarjoilupöydälle. Kastemekko on minun suvun perintöä, se on ollut minun lisäkseni veljieni, serkkujeni ja veljenpoikien päällä. Äitini on tehnyt kasteliinan ja juhlapuvun pojalle, kastemalja tulee miehen suvun puolelta.

Hassusti ristiäiset ovat alkaneet jännittää. Meneekö kaikki hyvin, mitä ihmiset tuumaavat nimestä, ehdimmekö tehdä kaiken... Työhöni on ennen äitiyslomaa kuulunut paljon tapahtumatuotantoa, joten yleensä omatkin juhlat ovat hoituneet samalla rutiinilla. Nyt kuitenkin huomaan että kun olen useamman kuukauden ollut ilman aikatauluja, nämä viime hetken järjestelyt ja tiukat aikataulutukset vähän stressaavat. Hohoi, missä olet sisäinen tapahtumatuottaja? Pitänee kaivaa se nyt vielä viime metreillä esiin :).

Muutoin arki rullaa ihan kivasti.  Juu, myönnän että olemme miehen kanssa koko ajan väsyneempiä ja yöheräämiset tuntuvat joka yö vaikeammilta. Onneksi väsymys ei ole vielä vaikuttanut päivän jaksamiseen. Edelleen jaksan hyvin puuhailla pojan kanssa, tehdä kotitöitä ja käydä vaunuttelemassakin. Ja toivo elää että yöheräämisetkin iän myötä vähenisivät. Tällä hetkellä viimeinen tankkaus ennen yötä on puoliltaöin, yön aikana herätään kahdesti ja aamun ensimmäinen syöttö on noin seitsemältä. Viime yönä tosin tapahtui joku ihme, poika nukkui putkeen klo 22-02! Ja eivät ne yöt pahimpia ole, vaan nukutus klo 21-00 välillä. Yleensä tuohon väliin mahtuu paaaaaljon kitinää, itkeskelyä, hyssyttelyä, tutin nostoa, syöttöjä ja ties mitä. En tiedä minkä kikka kolmosen keksisi, että nukuttaminen sujuisi jouhevammin...

Poika on edelleen (tietenkin!) maailman ihanin. Joka aamu poju väläyttää niin hurmaavat hymyt äidille ja isälle että kyllä väsymys unohtuu heti. Paljon poika jo hymyilee ja äänettömästi nauraa, se on ihanaa. Vähän jo osaa keskustellakin :). Sitterin lelukaaressa roikkuvat pehmolelut ovat paras juttu tällä hetkellä, niiden kanssa naama on näkkärillä koko ajan ja ääntä tulee! Ilmeisesti poika kertoilee leluille aina tärkeimmät kuulumiset. On se niin ihana <3. Miten pientä ihmistä voikaan rakastaa näin paljon. Nyt tiedän mitä tarkoitetaan äidinrakkaudella.

Äidin murunen taitaa heräillä. Pitää siis mennä :)

Vuosi 2013 - Surua, odotusta, ikävää, onnea. Rakkautta.

Mennyt vuosi. Mitä kaikkea se pitikään sisällään. Koko vuoden kulku on hyvin kirkkaana mielessäni, mutta silti tuntuu että kaikesta vuoden aikana koetusta on jo ikuisuus.

Viime vuoden alkua leimasi vielä vahvasti suru ja odotuksen odotus. Suru tyttären kuolemasta oli valtava, ja edelleen muistan tunteneeni katkeruutta ja vihaa päivittäin. En voinut ymmärtää miksi juuri meille kävi niin. Odotimme lupaa yrittää toista vauvaa. Sektion vuoksi olisi pitänyt odottaa vuosi. Olin varannut ajan yksityiselle ja toivoin hänen kertovan että kohtuni on valmis seuraavaan odotukseen.

Alkuvuoteen mahtui mahtava reissu ystäväporukan kanssa Saariselälle. Se oli erittäin tarpeellinen irtiotto, lomaa surusta, maisemanvaihdos jota tarvitsin kipeästi. Heti tuon reissun jälkeen olikin tuo lääkäriaika. Yllätyksekseni sain kirjallisena luvan yritykselle: "ei estettä uudelle raskaudelle", luki paperissa. Muistan miten typertyneenä soitin miehelleni. Saamme alkaa yrittämään.

Lääkäriaika oli helmikuun alussa. Maaliskuun puolessavälissä tein positiivisen raskaustestin. "Kulta, saatan olla raskaana", sanoin häilyvä viiva testissä miehelle. Peilasimme tikkua eri suunnista ja kyllä se positiviselta tulokselta näytti. Parin päivän päästä tein uuden testin, jossa näkyi jo tumma selkeä viiva. Onnea. Hämmennystä. Pelkoa. Epäuskoa. Iloa. Rakkautta. Miten paljon tunteita voikaan yksi viiva aiheuttaa. Tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että tulin jo toisen kerran niinkin nopeasti raskaaksi.

Alkuraskaudesta en muista juuri mitään. Ajatukset olivat toukokuun 23.päivässä, enkelityttömme syntymäpäivässä. Tuohon päivään latasimme paljon, ja se olikin raskain päivä pitkään aikaan. Sen jälkeen tuollaisia totaalisia romahtamisia ei olekaan tainnut tulla. Tottakai ikävä on ollut koko ajan kova ja itku tulee edelleen välillä, mutta hysteerisyys ja palasiksi repivä tuska on poissa. Toisaalta helpottavaa, toisaalta niin surullista. Tuskan kanssa eläminen oli kuitenkin niin helppoa, sillä se oli ainoa asia mitä tarvitsi ajatella. Kun tuska helpotti, piti opetella elämään uudestaan. Samoin uusi raskaus pakotti luopumaan surussa rypemisestä; nyt piti ajatella vatsassa asustelevan pienokaisen parasta.

Kesällä elin helppoa vaihetta raskaudessa. Olin puolivälissä. En osannut vielä täysillä pelätä, pystyin nauttimaan kasvavasta mahasta. Reissasimme lomalla paljon, osallistuimme kahtiin kesähäihin, nautimme lomasta. Jäin töistä pois jo alkusyksystä. Virallisesti liitoskivut olivat kovat, mutta totuus oli että myöskään pää ei enää kestänyt töissä oloa. Pelotti ja ahdisti. Mitähän tuona syksynä tein? Totta puhuen en enää muista. Kotiakaan emme laittaneet vauvalle valmiiksi vasta kuin loppumetreillä. Kaippa vain odotin. Pelkäsin pahinta, toivoin parasta. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

En voi sanoin kuvata sitä onnen tunnetta, kun saimme pienen poikamme marraskuussa kotiin. Unelmien täyttymys. Ihme. Paljon mahtui menneeseen vuoteen. Paljon tunteita, paljon kokemuksia. Paljon henkistä kasvua. Olen onnellinen, että meidän vuosi sai tällaisen päätöksen.

Nyt aika ennen poikamme syntymää ja aika sen jälkeen tuntuu kahdelta eri elämältä. Miten kaikki ennen poikaa tuntuukin niin kaukaiselta. Ihan kuin olisimme eläneet tätä nykyistä elämäämme jo paljon kauemmin kuin kaksi kuukautta. En muista enää miltä tuntui olla raskaana, miltä pienet potkut tuntuivat. En muista mitään raskaudenaikaisia kipuja joita tunsin. Onneksi kuitenkin yksi asia on säilynyt yhtä läheisesti ajatuksissani kuin aikaisemminkin. Enkelitytär. Häntä emme unohda koskaan.

Tekisi mieli kiittää jotakuta, että saamme aloittaa vuoden 2014 näin onnellisissa merkeissä. Reilun viikon päästä on kauan odottamamme ristiäiset. Joka päivä saamme seurata kun poikamme kasvaa, kehittyy ja oppii uutta. On hurmaava oma itsensä, itse suloisuus. Ja me, minä ja mieheni, saamme vihdoin kokea, miltä tuntuu olla äiti ja isä. Miltä tuntuu, kun kotona on tuhiseva pieni nyytti.

Tuokoot tämä vuosi tullessaan rakkautta, iloa ja onnellisia, pieniä arjen hetkiä. Toivon niin kovin, että meidän suurimmat vastoinkäymiset olisivat jo takanapäin.

Onnellista uutta vuotta kaikille <3