Pelosta ja syyllisyydestä

Harmikseni olen huomannut että pelot ovat ottaneet taas aika vahvan niskalenkkiotteen minusta. Toinen mikä on palannut, on syyllisyys. Molemmat aika ahdistavia asioita. Menneisyys selkeästi kummittelee....

Olen alkanut jälleen pelkäämään pojan menetystä. Olen aika taitava kehittelemään päässäni aikamoisia kauhuskenaarioita, miten asiat voisivat mennä. Esimerkiksi ulkona nukutus. Pelkään, että juuri se kerta kun jättäisin pojan vaunulenkin jälkeen ulos nukkumaan, on se kerta kun pihallemme ilmestyy rotta, joka menee vaunuihin ja raatelee pojan. Ja luonnollisesti itkuhälytin ei toimisi, enkä kuulisi itkua. Olen pihalla nähnyt hiiren tai päästäisen, joten ihan tuulesta temmattu tämä pelko ei ole.

Toinen, mistä on tullut jo vähän neuroottisempikin pelko, on kätkytkuolema. Jota sinänsä pidän aika luonnollisena pelkona ottaen huomioon esikoisen menetyksen ja sen että tunnen läheisesti perheen jossa esikoinen menehtyi kätkytkuolemaan. Hengityksen kyttääminen on jo aika ahdistavaa. Poika hengittää syvän unen vaiheessa niin kevyesti, että en kykene kuulemaan hengitystä enkä tuntemaan sitä laittamalla kättä rintakehälle. Pariinkin otteeseen on jo sydän mennyt kurkkuun ja paniikki iskenyt päälle, eikä muuta ratkaisua ole ollut kuin vähän tökätä poikaa niin että hän on itse liikahtanut. Välillä en pysty luottamaan itkuhälyttimeenkään, on pakko käydä katsomassa hengittääkö poika jos hälytin ei ole hetkeen piipannut. Vahdin hengitystä niin päiväunilla kuin yölläkin. Toki nukun itsekin yöllä, mutta aina syötön jälkeen pitää pari kertaa nousta varmistamaan, että kaikki on ok.

Toinen pelko mikä liittyy nukkumiseen on tukehtuminen. Poika puklailee aina silloin tällöin, ja muutaman kerran kun hän on puklannut selällään leikkiessään, hän on alkanut kakomaan ja yskimään. Ihan niinkuin olisi tukehtumaisillaan. Pelkään että näin tapahtuu yöllä kun nukun, vaunulenkillä kun en näe häntä tai autossa kun hän on takapenkillä turvakaukalossa ja minä etupenkillä.

Aikaisemmin kirjoitin että olen tyytyväinen siihen että olen riittävän hyvä äiti. No, tuo ajatus taisi olla ohimenevää. Olen alkanut potea syyllisyyttä. Monestakin asiasta. Siitä että poika joutuu käymään niin paljon verikokeissa MINUN veriryhmästäni aiheutuneen asian takia eikä saa vakuutusta samaisen asian takia, siitä että en ole pystynyt täysimettämään, siitä että eräs päivä annoin VAHINGOSSA maitoa jo useamman tunnin likaisena olleesta pullosta (luulin sitä pulloksi josta olin syöttänyt vain hetki sitten), siitä että annoin antaa pojalle rotarokotteen vaikka hän oli vasta toipumassa mahataudista, ja niin edelleen ja niin edelleen... Pieniä ja isoja asioita. Minulle kaikki ovat olleet yllättävän isoja. Tuon pulloepisodinkin jälkeen itkin sekä miehelleni, äidilleni että ystävälleni sitä, miten saatoinkin tehdä tuollaisen virheen. Että olen huono äiti. Vaikka tavallaan tiesin, että sitä varmasti sattuu jollekin muullekin, eikä virhe loppupeleissä ollut edes vakava. Eikä pojalle siitä aiheutunut yhtään mitään.

Huoh. Pelot ja syyllisyys ovat todella rasittavia asioita. Tiedän että ne juontaa juurensa tyttären kuolemasta. Enää en toista lasta voi menettää, siitä en selviäisi. Ja olen aina tuntenut voimakasta syyllisyyttä tytön kuolemasta. B-streptokokki oli minun kehossani, ja se aiheutti tytölle kuolemaan johtaneen verenmyrkytyksen. Ja tiedän ettei tuossa ajatuksessa ole MITÄÄN järkeä, mutta äitinä koen että minun olisi pitänyt pystyä pitämään tyttäreni elossa, minun olisi pitänyt suojella häntä. Monet ovat koittaneet puhua järkeä päähäni, mutta tuo ajatus on ja pysyy. Ja se on varmasti vaikuttanut siihen, että niin helposti syyllistyn pojan kanssa.

Tulimme juuri vaunulenkiltä. Nyt poika nukkuu vaunuissa eteisessä, haalari avattuna. Ja nyt menen tarkistamaan,  hengittääkö hän vielä. Että näin.