Pieni tauko blogista teki hyvää. Nyt taas on mielen päälle keräytynyt aiheita mistä kirjoittaa. Tämä kuitekin olkoon nyt perinteinen kuulumispostaus.
Meille kuuluu ihan hyvää. Poika on ollut terveenä (kopkopkop), samoin minä. Kärttysyyttä on viime aikoina ollut kuitenkin turhankin paljon. Alahampaat näkyy selkeesti jo ikenen läpi, ehkäpä ne siellä ahdistavat. Eteenpäin poika ei vielä pääse, mutta oman navan ympäri pyöriminen mahallaan onnistuu hyvin. Lisäksi nyt osataan ottaa leluja käteen mahallaankin.
Vierastaminen on alkanut. Pari kertaa alahuuli on venynyt pitkälle ja sydäntäsärkevä huuto loukkaantuneella äänellä on alkanut jos olen vahingossa antanut pojan toiseen syliin huonoon aikaan, tai jos joku on tullut liian lähelle lepertelemään. Itse olen tyytyväinen. Poika erottaa omat ja vieraat. Hyvä niin, sehän on normaali kehitysaskel. Pieni varoituksen sananen siis tutuille; älä tuo pärstääsi ihan heti lähelle jos et halua aiheuttaa "apua kuka hemmetti toi on?" -paniikki-itkua. :)
Yöt ovat jonkin verran rauhoittuneet ja yösyötöt ovat jäämässä pois. Muutaman kerran yössä pitää tuttia nostaa, mutta tutin nosto puolen tunnin välein on onneksi jäänyt pois. Halleluuja!!! Veikkaanpa että pojasta tulee uneksija, niinkuin äitinsäkin on. Huutaessaankin on täydessä unessa ja monesti pehmolelut löytyvät ihan eri paikoista sänkyä mihin olen ne asetellut. Pikku unissaantouhuaja. Heh.
Ruoka maistuu! Ja maito ei enää niinkään. Nyt ollaan syöty bataattia, porkkanaa, kesäkurpitsaa, kukkakaalia, päärynää, mustikkaa, persikkaa ja luumua. Itsetehty mangosose odottelisi pakkasessa seuraavaksi. Poika syö jo kaksi ruokaa päivässä. Aamupäivällä lounaaksi kasvissosetta, iltapäivällä välipalaksi hedelmäsosetta. Suurimman osan olen jaksanut tehdä itse. Persikka taisi olla ainut mikä ollaan syöty purkista. Sitä paitsi vauvan ruokien teko on hauskaa! Ei lainkaan työlästä, enkä oikein ymmärrä kun kuulee niitä "ei ehdi tehdä" kommentteja. No mutta, kukin taaplaa tyylillään.
Itse voin jonkin aikaa vähän huonosti ja olin tosi uupunut. Huomasin ehkä vähän merkkejä synnytyksen jälkeisestä masennuksestakin. Nyt olo on jo vähän parempi, mutta koska tiedän että alamäki voi tulla nopeastikin, varasin ajan psykologille. Se on onneksi jo nyt perjantaina. Lisäksi tänään otin itseäni niskasta kiinni ja ostin kortin kuntokeskukseen. Jipii, omaa aikaa! Ja toki liikuntaakin!
Tarkoituksena olisi kirjoitella vielä tästä jaksamispuolesta sekä siitä, mitä eroa on olla kuolleen lapsen vanhempi ja elävän lapsen vanhempi. Noita aihepiirejä olen tässä uupumuksen kourissa pohdiskellut paljonkin, ja tullut siihen tulokseen että tämä helposti iskevä väsymys ja masennuspiirteet juontavat juurensa tuolta esikoisen menetyksestä. Niin. Siellä ne muistot ja kokemukset ovat vaikuttaen edelleen kaikkeen. Luonnollisesti. Eihän omaa elämäänsä karkuunkaan pääse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti