Tunteiden sekamelskaa

Viime lauantaina oli läheisten ystäviemme häät. Ihanat juhlat, ihana päivä. Olin kuitenkin etukäteen jännittänyt tuota päivää, koska tiesin että häissä tulisi olemaan kaksi lähes täsmälleen tyttäreni ikäistä lasta. Tyttölasta.

Alkuun ehkä hieman välttelin katsomasta näitä kahta tyttöä. Pelkäsin miten reagoin. Välttelin katsomasta, kunnes aloitimme ruokailun. Toisen perhe istui aivan vieressämme. Katselin tyttöä pitkään, miettien omaa pikku tyttöäni. Tuon ikäinen hän olisi, hänkin varmasti kävelisi, söisi reippaasti. Hänellä olisi mustat, ehkä kiharaiset hiukset. Ja varmasti mummin tekemä prinsessamekko päällä. Ehkä hän istuisi isin sylissä, ehkä minun. Karkaisi välillä hääparin, kummiensa, syliin. Tottakai tulin haikeaksi näistä mietteistä. Kuiskasinkin miehelleni, että nyt tuli kova ikävä. Samalla kuitenkin olin onnellinen. Kerrankin sain hahmotettua, miten iso tyttö hän olisi. Mitä hän jo osaisi, miltä hän ehkä näyttäisi. Ilman näitä muita saman ikäisiä tyttöjä en olisi osannut kuvitella. Tunsin äidillistä ylpeyttä omasta pikku tytöstämme. Surulliseksi minut teki erityisesti se, kun ajattelin mitä mieheni menettää. Nimittäin näissä juhlissa nimenomaan isät hoitivat enimmäkseen tyttäriään. Minun mieheni jäi siitä paitsi. Tuo ajatus sattui sydämeeni ehkä eniten.

Itkukin tuli kun lähtiessämme häistä hyvästelimme morsiamen. Saimme tietää, että hääpari oli ihanasti muistanut myös meidän pientämme. He olivat tehneet tytöllemme morsiustytön seppeleen, joka oli kulkenut koko ajan hääautossa mukana. Tämä ele kosketti, sai minut ja mieheni hyvin onnelliseksi. Tuntui hyvältä että hän oli ollut kaikkien ajatuksissa myös tuona päivänä.

Onni ja ilo olivat varmasti päällimmäisenä mielessämme koko tuon upean hääjuhlan. Seuraava päivä oli kuitenkin raskaampi ja jollain tavalla sekavampi, itku oli todella herkässä koko päivän. Ikävä, suru ja pitkästä aikaa myös epäusko menetyksestä puskivat päälle yhtä aikaa. Samaan aikaan olin onnesta mykkyrällä niin tulevasta pikkuisestamme kuin myös esikoisesta jonka sentään saimme tavata. Olen myös huomannut, kuinka ikävään sekoittuu nykyään aina pelko tulevasta. Aina kun ikävöin tytärtäni, alan pelkäämään että jotain pahaa tapahtuu hänen pikkusisarukselleen. Siitä taas seuraa ahdistusta. Samalla kuitenkin olen niin kovin onnellinen molemmista. Saattaa kuulostaa sekavalta, tiedän. Sekavat ovat tunteetkin.

On jännä huomata, miten nykyään onni ja suru kulkevat käsi kädessä, täydessä sopusoinnussa. En osaa niitä enää erottaa, enkä tiedä onko sille tarvettakaan. En ehkä haluaisikaan. Jollain tavalla olen ehkä tullut sinuiksi menetyksemme kanssa, vaikka se ei ikävää ja surua poistakaan. Nykyään pidän siitä, että tyttäremme muistuttaa meitä olemassaolostaan tunteidemme kautta. Kiitollisuutta, onnea, ahdistusta, surua, iloa, ikävää, pelkoa. Kaikkea niitä sikin sokin. Elämän makuista elämää, sitä tämä on.