Viimeiset mietteet ennen h-hetkeä

Tässä taitaa tulla viimeinen päivitys ennen synnytystä. Vielä siis ollaan kotona, mutta reilun viikon sisään taidamme olla jo vähän viisaampia tulevaisuuden suhteen.

Tämä viikko on mennyt nopeasti. Outoa. Luulin, että mitä lähemmäksi synnytys tulee, sitä hitaammin aika matelee. Joka päivälle on kuitenkin ollut puuhaa ja illatkin olemme pitäneet itsemme suht kiireisinä. Alkuviikosta ajatukset hyrräsivät päässä enkä saanut oikein nukuttua. Ei oikeastaan mikään erityinen tietty asia mietityttänyt, kunhan vaan kaikki tuleva, mennyt ja nykyinen mylläsivät päässä yhtenä mustana möykkynä. Keskiviikkona aloitin päiväkirjan kirjoittamisen, ja kappas! Hyvästi unettomuus! Viime yönä taisin nukkua kaikki univelat pois makoisilla 10 tunnin unilla. Aaah! Eli vanha kikka toimi. Puran silkkaa ajatuksenjuoksua päiväkirjaan sen enempää miettimättä juuri ennen nukkumaanmenoa, ja näin ajatukset eivät häiritse yöllä.

Pelko on väistynyt jonnekin taka-alalle. En tiedä olenko sysännyt sen pois mielestä jonnekin kauas pimentoon vai eikö minua enää vain pelota niin paljon. Joka tapauksessa, nyt enemmänkin vain jännittää. Ja kihelmöi. Joka tapauksessa kohta tapaamme pienen poikamme. Pikku-Örpin. Se on nyt tärkeintä. Sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, mietin vasta sitten. En halua surra tai murehtia etukäteen sellaista mitä ei ole tapahtunut. Kunpa pystyisin ajattelemaan näin loppuun saakka. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta nyt ainakin mennään näillä fiiliksillä.

Tiistaina kävimme vielä viimeisessä kontrollissa lääkärillä. Mahassa möllötteli kolmen kilon Örppi joka teki aktiivisesti hengitysharjoituksia. Kaikki oli hyvin. Lääkäri sanoi, että saamme tulla herkästi käynnille vielä jos liikkeitä ei tule niin paljoa tai jokin muu asia huolettaa. Ja että voimme tehdä liikelaskentaa tarvittaessa. Onneksi tämän pojun kanssa liikelaskennalle ei ole tarvetta. Silloin kun on leikkien aika, vaaditut kymmenen liikettä mitkä pitäisi tulla tunnin aikana, tulevat täyteen 5-10 minuutissa. Muutenkin poju on ollut todella touhukas. Hyvä niin.

Fyysisesti olo alkaa olla jo sitä luokkaa, että pääsisikö jo synnyttämään?!? Turvottaa varsinkin käsiä niin paljon että aamuisin kämmeniä ei saa nyrkkiin. Iltaisin kun yritän saada sukkia pois jalasta, ärräpäät lentelevät. Kun ei taivu niin ei taivu. Aamulla herään yleensä lantiokipuun tai supistuksiin. Happi ei kulje ja hengästyn jo leivän syömisestä. Kauhistus jos ajattelisi että tässä kropassa olisi yhtään isompi vauva. Ei tähän 157 sentin lyhyeen runkoon Örppiä isompaa mahtuisi. Liitoskivut ovat jo vanhaa kauraa, niihin olen tottunut. No, millään näillä vaivoilla ei ole mitään väliä loppupeleissä. Kunhan vauvalla on hyvä olla ja hän pääsee turvallisesti maailmaan, minäkin kyllä kestän. Yritän kovasti uskoa siihen, että kaikki tämä vielä palkitaan.

Mitä blogille tapahtuu synnytyksen jälkeen, sitä en osaa sanoa. Toivon, että en tarvitse ainakaan paikkaa, mihin purkaa uutta surua. Enkä tiedä, miten osaisin kirjoittaa vauva-arjesta. Toisaalta kirjoittaminen on iskostunut niin tiiviiksi osaksi elämääni, että en tiedä osaanko lopettaa. Sen näkee sitten myöhemmin, mitä blogille tapahtuu. Toki jossain vaiheessa tulen ainakin kertomaan, miten meillä meni.

Kiitos kaikille lukijoille matkasta tähän saakka. Ainakin blogin tilastojen mukaan teitä on ollut paljon. Ja erityiskiitos teille, jotka olette jaksaneet kommentoida kirjoituksiani sekä jakaa ajatuksianne ja kokemuksianne. Olen saanut teiltä valtavasti tukea ja kannustusta. Tämä blogi on ollut suurtakin suurempi voimavara tällä surun ja onnen sekaisella matkallamme. Mitään en toivo enempää, kuin että saisin pian tulla kertomaan tänne onnellisia uutisia.