Loppusuoran tunnekuohuja

Päivät vähentyvät. Enää ei ole pitkä aika, niin näemme pienen poikamme. Miten odotankaan sitä! Malttamattomana, kärsimättömänä. Pelokkaana.

Viimeinen viikko on ollut todella raskas. Arvasinhan minä, että ei tämä loppuaika helppoa tule olemaan, mutta yllätyin silti sen raskaudesta. Mikä siihen on vaikuttanut? Kaikista eniten käynti synnytyssairaalassa keskiviikkona. En jaksa tuota käyntiä purkaa sen tarkemmin, mutta pähkinänkuoressa; teimme suunnitelman sektiolle, eli päivä lyötiin lukkoon, jonka lisäksi päätimme vauvan seurannasta lastenlääkärin kanssa. Periaatteessa kaikki vaikuttaa todella hyvin suunnitellulta, turvalliselta. Siltä että kaikki otetaan varman päälle. Hyvä niin. Vauva menee aluksi teholle isän kanssa. Varmuuden vuoksi. Tulehdusarvoja seurataan koko sairaalassaoloaika. Myös varmuuden vuoksi. Vaikka itse päätimme tuosta teholle menosta, se ehkä kuitenkin tuntui raskaimmalta asialta minulle. Ehkä pelkään että oma pää ei kestä, kun tilanne on tavallaan niin samankaltainen kuin tytön kanssa; joudun yksin heräämöön, saan sinne kuvan vauvasta, ja olen epätietoinen siitä, miten vauva voi. Sitä kun ei osaa vielä arvata, miten oma mieli toimii. Pystynkö ajattelemaan järjellä vai vievätkö tunteet voiton.

Lastenlääkäri vaikutti olevan todella pätevä, luottamusta herättävä. Silti muutama sanottu asia jäi kummittelemaan päähäni. Mielestäni hän kyseenalaisti sektiopäätöksemme. Olisi kuulemma niin tärkeää että vauva saisi olla äitinsä luona alusta saakka. Nythän olen heräämössä aluksi. Ahdisti tuollainen kyseenalaistaminen. Mielestäni on tärkeintä, että vauva ei ole yksin (=isä on hänen kanssaan) ja että mitään riskejä streptokokin kanssa ei oteta. Minulle tärkeintä on, että hän selviää hengissä. Nyt olen kuitenkin alkanut potea syyllisyyttä sektiosta. Nuo sanat jäi niin vahvasti pyörimään päähäni. Mielestäni oli aika epäasiallista alkaa viime tipassa kyseenalaistamaan synnytystapamme. 

Itkin tuon keskustelun aikana paljon. Mielestäni lastenlääkäri ei osannut täysin käsitellä tuota olotilaani. Hän mainitsi, että olisi hyvä surra menetys ennen kuin tekee uutta vauvaa. No, ei hän ihan noilla sanoilla ja noin suoraan sitä sanonut, mutta siihen suuntaan kuitenkin. Miten tuo kommentti suututtaa edelleenkin! Selkeästi hän ei ole kokenut tällaista menetystä. Koska jos olisi, hän tietäisi, että suru ei lopu KOSKAAN. Olen huomannut, että onni ja suru kulkevat nykyään elämässäni käsi kädessä. Suren esikoista, ja samalla olen onnellinen pojasta. Nämä tunteet eivät syö toisiaan. Suru ei poistu, mutta ei onnikaan himmene. Rakastan yhtä paljon molempia lapsiani. Olen aika vakuuttunut, että vaikka olisimme odottaneet vaikka parikin vuotta ennen kuin yritämme uutta vauvaa, synnytys olisi silloinkin pelottanut yhtä paljon kuin nyt.

Loppuviikko oli todella raskas. Mieskin oli jo huolissaan, miten jaksan. Miten kestän tämän loppuajan. Olotilaani sekoittuivat suunnaton pelko vauvan selviämisestä, syyllisyys pahasta olosta (että paha mieli vaikuttaa vauvaan) ja yleinen ahdistus. Ja lääkärin sanat, jotka kummittelivat mielessäni. Kun ahdistus erityisesti iltaisin iski, putosin jonnekin todella syvälle. Paniikkia, hysteriaa suorastaan. Sitä se oli. Eikä siihen auta kuin itku. Ja miehen läsnäolo.

Onnekseni perjantaille oli sovittu aika psykologille. Kerroin näistä asioista ja sain todella hyvin apua mietteisiini. Ensinnäkin, keskustelun ansiosta ymmärsin että syyllisyyttä on turha potea. Saan olla surullinen, saan ikävöidä tyttöä, saan pelätä tulevan puolesta. Olisi kumma jos en pelkäisi. Lisäksi loppuraskauden hormonit varmasti vaikuttavat tunnekuohuihin. Psykologi selitti hyvin, että monesti loppuraskaudessa naisilla on todella vahva "tarrapinta"; muiden sanomiset loukkaavat herkemmin, jäävät soimaan päähän ja tuntuvat pahalta. Siltä se todella tuntuukin. Kaikki sanomiset jäävät iholle. Lisäksi olen todella auki. Haavoittuva. Se varmasti vaikuttaa näihin pelon hetkiin. Onneksi sain vielä ylimääräisen ajan psykologille ensi viikolle. Puhuminen auttaa, ja nuo uudet näkökulmat asioihin mitä häneltä saan. Toinen minkä päätin aloittaa, on päiväkirja. Se toimi silloinkin, kun esikoinen kuoli. Ehkä se toimisi nytkin. Sinne voin kirjoittaa kaikesta, sellaisestakin, mitä en tänne blogiin halua purkaa.

Olimme jo miehen kanssa vähän miettineetkin, että pitäisikö keksimällä keksiä puuhaa ensi viikon illoille. Jotta aika menisi nopeampaa. Psykologi ehdotti samaa. Eilen jo todistimme että puuhailu auttaa, eilinen oli nimittäin hyvä päivä. Siivoilimme, järjestelimme keittiön kaappeja, kävimme haudalla. Nautin todella paljon yhdessä touhuamisesta. Nyt sitten yritän miettiä joka päivälle jotain tekemistä, jotta aikaa miettimiselle ei jäisi turhan paljoa. Vauvan peitto on ihan loppusuoralla, sen teen ainakin. Lisäksi voisin tehdä uuden seinäkalenterin ensi vuodelle Ifolorin nettisivuilla. Mitähän muuta...

Ei ole pitkään. Kyllä tämä tästä.