Kotona

On jo jonkin aikaa tehnyt mieli kirjoittaa kuulumisia, mutta en vain ole jaksanut ja malttanut. Aloitettakoot kuitenkin sillä tärkeimmällä, eli kaikki on tällä hetkellä hyvin. Olemme kotona. Kotona! Ja mikä tärkeintä, kolmestaan.

Poika syntyi suunnitellulla sektiolla 12.11. klo 8.25. Terve poika, jolla on isänsä kasvonpiirteet ja äitinsä tumma tukka sekä ruskeat silmät (tiedän, kaikilla vauvoilla pitäisi olla tumman siniset silmät, mutta voin melkein vannoa että pojalla ne ovat tummanruskeat).

Itse leikkaus meni hyvin, vaikka itse olin ehkä vähän shokissa. Maailman ihanin näky oli, kun mieheni vielä tuli ennen hänen ja pojan teholle lähtöä viereeni, ja poika oli hänellä kengurussa sylissä. Sylissä! Miten normaalia se varmaan niin monelle vanhemmalle onkaan, mutta meille se oli ainutkertaista. Ihmeellistä. Esikoinen ei koskaan elävänä päässyt syliimme.

Minut vietiin heräämöön ja poika sekä isä lähtivät teholle, kuten alun perin oli sovittukin. Ensimmäiset tunnit olivat kuitenkin raskaita, erityisesti miehelle. Pojan hengitys olikin hieman limaista, jonka vuoksi hänelle laitettiin eräänlainen hengitystä avustava laite nenälle (en muista nimeä). Laite oli kuitenkin täsmälleen sama kuin esikoisella oli. Voitte kuvitella tuon järkytyksen. Mies kertoi että hetken hänestä oli tuntunut, että taasko tämä kaikki alkaa, juuri samalla tavalla, yhtä huonosti. Pojalle alettiin tiputtaa antibiootteja varalta ja hänelle tehtiin veriviljelyt, erityisesti b-streptokokin kartoittamiseksi. Tulehdusarvoja päätettiin seurata säännöllisesti. Hoitajat meinasivat laittaa kuvan pojasta minulle, jossa hänellä oli kaikki nuo laitteet päällä. Luojan kiitos mies oli sanonut että ei ehkä ole hyvä ajatus, ne tuovat liian rajusti vanhat muistot mieleen. Ja kyllä täytyy myöntää, että myöhemmin kuvan nähtyäni totesin miehen olleen oikeassa.

Veriviljelyt näyttivät onneksi negatiivista ja tulehdusarvot olivat normaalit. Hengitystä avustavasta laitteesta päästiin eroon jo kahdessa tunnissa, silloin kun saavuin heräämöstä teholle. Sain pojan heti rinnalle ja se oli ihmeellistä. Imuotekin löytyi heti. Jossain vaiheessa saimme kuitenkin tietää että minun veriryhmän (rh-) vuoksi pojalla oli abo-immunisaatio josta aiheutui bilirubiiniarvojen nousu. Poika joutui sinivalohoitoon. Bilirubiini ei laskenut helpolla, ja vasta viidentenä sairaalapäivänä hän pääsi teholta vierihoitoon, jossa valohoitoa edelleen jatkettiin. Olimme kuitenkin jo teholla paljon pojan luona, lähes kaiken ajan. Kävin häntä yölläkin syöttämässä, ja perushoidot kuten vaipanvaihdot ja pesut saimme hoitaa itse aina kun olimme paikalla. Kotiin pääsimme vasta yhdeksäntenä päivänä syntymästä.

Sairaala-aika oli miehelle ja minulle yhtä vuoristorataa. Välillä oli hyvä olla, olimme toiveikkaita ja onnellisia. Välillä pelotti niin paljon että paniikin hetkinä huomasin miettiväni tulevia hautajaisia. Muistot alkoivat kummitella ja esikoisen kanssa koettu meni sekaisin nykyhetken kanssa. Itkin harva se hetki. Vasta kun saimme pojan omaan huoneeseemme vierihoitoon, olo helpottui. Pääasiassa sairaalahenkilökunta oli ihanaa. He huomioivat meidät todella hienosti ja ottivat huomioon menneisyytemme. Selkeästi kaikki olivat tietoisia että olimme menettäneet tyttäremme. Erityisesti tehon hoitajat olivat mitä mahtavimmat. Lämmin kiitos heille ja kaikille muillekin meitä hoitaneille.

Poika on ihmeellinen. Rakkauden määrää ei voi sanoin kuvata. Tottakai tunnen yhtä suurta äidinrakkautta esikoistakin kohtaan, mutta tämä rakkaus on jollain tapaa erilaista. Saanhan nyt hoitaa häntä, tutustua häneen ja osoittaa rakkauttani jatkuvasti. Poika on todella kiltti. Syö paljon ja ahnaasti, nukkuu hyvin, antaa öisin äidin sekä isänkin nukkua ja seurustelee jo mukavia pätkiä hyvinkin virkeänä. Potkii ja huitoo käsiään unissaan. Ynisee maailman hellyyttävimmällä tavalla. Huutaa tarvittaessa. Ihana, hellyyttävä tapaus. Temperamenttinen ja voimakastahtoinen. Hassu. Saa äidin nauramaan ääneen harva se hetki. Rakastettava. Syötävän suloinen.

Tottakai pelkään kaikkea ja koko ajan. Olen huolestunut jos hän nukkuu paljon. Olen huolissani jos hän valvoo virkeänä pitkään. Säikähdän ja mittaan heti kuumeen jos hän tuntuu lämpimältä. Tarkistan jatkuvasti, hengittääkö hän. Eniten maailmassa pelkään menettäväni hänet. Mutta kaikki tämä on varmasti normaalia. Nyt saan olla äiti, pojan hyvinvointi on minun ja mieheni vastuulla. Eikä tämä huoli lopu varmasti koskaan.

Tuntuu hyvältä, että heti kotiin päästyämme hän vain loksahti osaksi perhettämme. Arki tuntuu juuri oikeanlaiselta, täydelliseltä. Ihan kuin hän olisi aina asunut täällä. Hän kuuluu tänne, meidän luoksemme.