Reilut 6 viikkoa

Enää reilut kuusi viikkoa ja pikkuisemme pitäisi olla täällä. Nyt tuo aika alkaa tuntua jo sopivan lyhyeltä, loppusuoralla ollaan. Silti olen vähän liiankin tietoinen siitä, että mitä vain ehtii vielä tapahtua ja sattua tuona lyhyenäkin aikana. Tyhmät realiteetit. Olen tainnut hukata ne vaaleanpunaiset silmälasit lopullisesti...

Eilen vietimme "kevyet" 12 tuntia reissun päällä. Tuo puolitoista tuntia autolla suuntaansa ei onneksi ole kovin paha vielä mahan kanssa, vaikka paluumatkalla lantiota juilikin jo ihan kiitettävästi. Reissun aiheena oli jälleen visiitti synnytyssairaalaan jonka lisäksi kävimme vähän shoppailemassa Ikeassa.

Sairaalaan oli sovittu ajat niin synnytyspelkopolin kätilölle kuin myös lääkärille. Kätilö oli ihanan sympaattinen ja ymmärtäväinen. Kävimme hyvin yksityiskohtaisesti läpi suunnitellun sektion, siihen valmistautumisen ja sen, mitä sektion jälkeen tapahtuu. Erityisesti mieltäni lämmitti ajatus siitä, että isä saa vauvan paitansa sisälle kenguruhoitoon kun minä olen toipumassa heräämössä. Tämän jälkeen isä ja vauva voivat tulla vierailemaan heräämössä, jolloin saan vauvan syliini ja voin koittaa ensimmäistä kertaa imetystä. Ajatus tästä on niin sydäntä lämmittävä että pakahdun. Kenguruhoito ja visiitti heräämössä onnistuvat kuitenkin vain jos kaikki menee hyvin, jos vauva voi hyvin. Toinen vaihtoehto on, että hän joutuu vauvateholle. Antibioottitippaan, sokeritippaan, lisähappea saamaan. Ehkä vielä jotain pahempaa. Vaihtoehtoja on lukuisia. Voi kunpa pikkusellamme olisi kaikki kunnossa ja saisimme hänet syliimme <3.

Kätilötapaamisen jälkeen pääsimme käymään vauvateholla. Jo aulatilassa sekä mies että minä puhkesimme itkuun. Tuo oli se paikka, missä näimme esikoisemme vielä elossa. Paikka, missä hänet hyvästelimme. Missä katsoimme hänen elvytystään. Missä saimme hänet sen ainoan kerran syliimme. Miten paljon tunteita ja muistoja tuohon paikkaan liittyikään. Pääsimme kurkistamaan huoneeseen missä esikoistamme oli hoidettu. Se näytti täysin samalta. Tyttömme paikalla, samassa pedissä oli joku toinen vauva. Sieluni silmin näin meidät tuossa huoneessa, itkemässä, suremassa, silittämässä tytärtämme. Vaikka tuosta päivästä on kohta jo puolitoista vuotta, se tuntuu kuin eiliseltä. Pääsimme myös tutustumaan toiseen huoneeseen, joka oli huomattavasti kodinomaisempi pinnasänkyineen ja nojatuoleineen. Hoitajat kertoivat, että jos vauva tarvitsee vain antibiootti- tai sokeritippaa, tai muuta kevyempää hoitoa, hänet tuodaan tähän huoneeseen. Voi miten toivonkin, että emme ainakaan samaan huoneeseen joudu tämän vauvan kanssa kuin esikoisen kanssa. Hoitajat olivat ihania ja saimme juteltua kaikista mieltämme vaivaavista asioista. Käynti oli todella onnistunut. Nyt koen, että kun nuo muistot ovat kertaalleen kohdattu, vauvateholle meno uudelleen olisi edes hitusen helpompaa.

Viimeiseksi tapasimme lääkärin. Vauvalla oli kaikki hyvin, hän oli kääntynyt perätilaan ja potki sekä viuhtoi käsillään villisti. Toivoin, että saisimme 3D kasvokuvan, mutta tämä veitikka oli päättänyt olla tällä kertaa näyttämättä kasvojaan. Sekä jalat että kädet olivat ristissä kasvojen edessä. Ehkä hän leikki kuurupiiloa. Juttelimme lääkärinkin kanssa pitkään. Sovimme että sektion suorittaa joko viittä vaille erikoislääkäri (eli siis erikoistuva lääkäri), tai erikoislääkäri. Ei kuitenkaan aloitteleva erikoistuva lääkäri saatikka opiskelija. Päätimme myös että opiskelijoita ei muutenkaan oteta leikkaukseen mukaan, pyrimme tällä rauhoittamaan tilanteen. Sektioaikaa ei voinut vielä varata, mutta lääkäri ehdotti meille yhtä päivää. Ja koska leikkauspäiviä on joka viikko vain kolme ja paljon yli 38 viikon emme halua raskautta päästää, lääkärin ehdottama leikkauspäivä taitaa olla myös se lopullinen syntymäpäivä. Vaihtoehtoja kun ei oikein löytynyt. Jännittävää. Sairaalaan kirjaudun jo edellisenä päivänä ja jos mahdollista, meille pyritään järjestämään perhehuone. Sain myös tarkat ohjeet, mitä tehdä jos vedet menevät kotona tai jos kipeät supistukset alkavat.

Kaiken kaikkiaan reissu oli hyvin mieltä rauhoittava ja onnistunut. Tuli sellainen olo, että tuossa sairaalassa on turvallista synnyttää ja vauvatehon hoito on ensiluokkaista. Oikeasti, enää noin kuusi ja puoli viikkoa! En voi uskoa, että viikot kuitenkin menivät näin nopeasti! Voi kunpa kaikki menisi hyvin ja saisimme vauvan terveenä syliimme. En malta odottaa, en vain malta.