En ole vieläkään saanut laitettua vauvalle mitään valmiiksi. Pinnasänky odottaa osissa sängyn alla, hoitopöydän osat vaatehuoneessa, muista vauvan tavaroista puhumattakaan. Anoppi ja appi toivat jo vaunut ja turvakaukalon meille (tytön kuoleman jälkeen he ottivat ko.tavarat säilytykseen), mutta nekin tungettiin vaatehuoneen perälle. Muutama vauvan vaate sentään lojuu näkösällä, mutta nekin ovat pääosin muiden ostamia lahjoja.
Koen pienoista ahdistusta tästä. Haluaisin jo laittaa jotain valmiiksi, mutta en pysty. En uskalla. Pitkään en voi sitä kuitenkaan lykätä. Olo alkaa olla jo hankala ison mahan kanssa, ja oletettavasti se ei ainakaan helpota synnytyksen lähestyessä. Nyt vielä jaksaisin touhuta. Olen ehkä hieman kateellinen niille jotka pystyvät laittamaan asioita valmiiksi jo hyvissä ajoin. Mistä minäkin saisin uskoa tulevaan? Rohkeutta. Voimaa. Pesänrakennusvietti on kyllä herännyt, mutta vain pääni sisällä. Kovasti olen suunnitellut, mitä tekisin, mutta aikaiseksi en vain saa. Onneksi rakkautta ei mitata tavaroiden määrällä.
Muuten olen voinut hieman tasapainoisemmin kuin pari viikkoa sitten kun sain tietää streptokokista. Mies oli siis oikeassa, vaati vain totuttautumista ajatukseen että streptokokki jyllää taas. Nyt olen hyväksynyt tiedon, joskin se lisäsi varovaisuuttani. Itku on myös todella herkässä. Lienee osittain hormoonien syytä, koska itku tulee joka päivä niin tv-ohjelmia katsellessa, kuin ihan vain ajatellessani vauvaamme. Eräs päivä kun ystävä kysyi kuulumisiani puhelimessa, puhkesin niin hirveään itkuun että en saanut sanaa suustani. Olen ollut ehkä vähän yksinäinen, joten kun joku pitkästä aikaa kysyi vointiani, padot purkautuivat. Osittain itkuherkkyys johtuu kuitenkin säännöllisesti mieleen tulvahtavista pelkoskenaarioista, jotka tuntuvat pääsevän valloilleen erityisesti lääkärin vastaanotolla. Yhtään lääkärikäyntiä en ole selvinnyt ilman hysteeristä itkukohtausta. Kuolemanpelko on vaan niin voimakas ja sairaala on oiva ympäristö sen lietsomiseen.
Kotona puuhastelu on ollut iso apu arjen sietämisessä ja odottelussa. Vaikka en vauvalle olekaan osannut mitään laittaa, olen tehnyt käsitöitä, leiponut, kokkaillut, siivonnut, laulellut ja jumpannut, oman jaksamisen mukaan. Suunnitelmissa on myös keittiön kaappien ja vaatekaappien järjestely heti kun tulisi yksikin päivä kun liitoskivut ei vaivaisi niin paljon. Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen että saan olla kotona. Työstressin putoaminen pois harteilta on auttanut todella paljon, nyt saan keskittyä olennaiseen.
I feel you <3
VastaaPoistaTäälläkin pesänrakennusvietti jyllää kyllä täysillä, mutta ei ole vielä edennyt toteukseen asti. Meiltä kotoa ei ikinä arvaisi, että parhaassa tapauksessa jo noin kolmen viikon päästä meillä voisi olla uusi asukas.
Pojan jäljiltä kun vauvajutut ovat jo lähteneet kiertoon ja kaikki pikkusiskolle hankitut myytiin vauhdilla pois. Tänään viimeksi kiersin kaupoilla, päädyin vain välimatkan päästä vauvan vaatteita ym juttuja katselemaan ja ostin talvijuttuja vain pojalle.
Ja tuo itkuherkkyyskin on niin tuttua. Mä en ennen ollut itkuihminen ollenkaan. Ja nyt saa pyyhkiä silmäkulmia kokoajan. Mitään äiti/vauva ohjelmia en pysty telkkarista katsomaan, mutta esimerkiksi eilen Armanin viimeinen ristiretki sai mut kyynelehtimään katulapsien kohtaloa. Ja mullakin erityisesti sairaala on se ympäristö mistä itku meinaa välillä tulla ihan vaan jo siitä kun astun ovista sisään. Ja jos lääkäri/hoitaja esittää vähääkään myötätuntoa, itkuhanoja ei pidättele mikään. Varsinkin jos joku vaikka vielä laittaa esim käden olkapäälle tai muuten myötätunnosta koskettaa niin kaikki tuntuu sisältä vapautuvan...
Mutta näillä se on pärjättävä, päiväkerrallaan loppua kohden. Koti pysyy täälläkin siistinä ;) pitää yrittää pitää itsensä kiireisenä etten liikaa ja ihan koko ajan vain tunnustele vauvaa.
Suuri voimahalus Johanna <3
Voi että miten lohduttaa että en ole näiden tunteiden kanssa yksin. Kiitos Turnip <3 voimahalaus sinnekin!
PoistaLöysin blogisi pariin vasta hetki sitten ja olen nyt seurannut sitä pari viikkoa. En voi sanoa tietäväni miltä sinusta tuntuu, voin vain aavistella. Kai vain samankokenut voi käsittää täysin. Mutta uskaltaudun silti ehdottomaan, että entä jos antaisit itsellesi luvan olla laittamatta mitään valmiiksi? Jos syyllistät itseäsi siitä tiedostamatta ja kynnys siihen on siksi niin suuri? Jospa se rentouttaisi ja kaiken valmiiksi laittaminen tuntuisi sitten helpommalta? Ja jos ei niin ehiihän mies sinun sairaalassa ollessa kasata sängyn ja asentaa kaukalon. Niin kuin itsekin sanoit, ei vauva tarvitse materiaa ympärilleen. :) en voi toivotella kuin jaksamista loppuraskauteen, niin henkistä kuin fyysistäkin ♡
VastaaPoistaTsemppauksin; Nelli ja pojat 3kk
Hei Nelli, kiitos kommentistasi. Itsekin olen hiljaisesti seuraillut sinun blogiasi. Ihanat pojat sinulla on <3
PoistaSynnytämme eri paikkakunnalla missä asumme, eli mieskin asustelee sairaala-ajan sairaalassa tai hotellissa. Sikäli olisi mukava jos kaikki olisi valmiina kun kotiin tullaan. Luotan siihen, että tiedän sitten kun olen valmis laittamaan tavarat jne.valmiiksi. siksi en ole väkisin niin vielä tehnyt...se ei tuntuisi myöskään hyvältä. Joka tapauksessa, molemmat mieheni kanssa olemme sitä mieltä, että tämäkin vauva ansaitsee sen että kaikki odottaa häntä valmiina kun kotiin tulemme. Mutta eipä kait tässä vielä niin kiire ole, vielä on useampi viikko aikaa...
Niin tosiaan, empä tullut tuota ajatelleeksi..
PoistaKyllä mä myös luulen, että se tunne tulee sieltä kun on tullakseen. :)
Moi!
VastaaPoistaOlipa ihana löytää pitkästä aikaa sinunkin sivuille. Joskus aikaisemmin kirjoittelinkin sinulle. Meidän pojan kuolemasta tuli elokuussa vuosi. Ja nyt odotellaan pikkuveljeä syntyväksi La 1.11. Kyllä on ollut rankka matka, mutta niin toivottu. Pelkoa ja huolta, surua ja murhetta ne ehkä ensimmäiset asiat mitkä tulevat mieleen, vaikka tämänhän pitäisi olla iloista ja ihanuutta aikaa... Hyvin on mennyt fyysisesti "Toivo" vauva kasvaa kovaa vauhtia ja onkin jo aika iso kaveri tuolla masussa. Mutta henkisesti ollut kova paikka. Mitä ennemän tulee viikoja täyteen sitä suuremmaksi pelko ja huoli menettämisestä kasvaa. En uskalla ajatella että kaikki menisi nyt hyvin. Vähän yrittänyt tosin laittaa vauvan vaatteita kaappeihin, mutta vähän niin kun pakonomaisesti. Äippä polilla tulee ravattua joka toinen viikko ja nyt keskustellaan synnytyksestä, sektio vai alatie synnytys. Onneksi käyn juttelemassa ammattiauttajien kanssa vielä, muuten ei pää kestä.
Paljon voimia sinulle ja jaksamista! Tiedän että odotus ei varmasti ole helppoa, mutta toivotaan että nyt meillä kaikkilla menisi hyvin ja vauvamme olisivat terveitä ja eläviä. Halaus <3
Hei, mukava kuulla sinusta, ja erityisesti että tekin odotatte :). Mekin jo viikonloppuna saimme raivattua kaappeihin tilaa, seuraavaksi pitäisi kaivaa vauvan vaatteet esiin jotta saa kaappeihin täytettä.
PoistaOnneksi sinäkin olet saanut ammattiapua juttelupuolellakin, itsekin nyt syksyn ajan olen käynyt kahden viikon välein psykologilla + siihen päälle vielä pelkopoli- ja lääkärikäynnit. On tullut tarpeeseen ja ollut iso apu!
Voimia odotuksen viimemetreille, ei tämä varmasti ainakaan helpotu ennenkuin vauva on elävänä sylissä. Meilläkin on enää n. 7 viikkoa sektioon, toivottavasti aika menee nopeasti. Halaus <3
Hei Johanna !
VastaaPoistaLöysin blogisi nyt...
Sydämmestäni toivon paljon Onnea tulevaan
Mari