Verirahoista perinnöksi

Esikoinen on ollut paljon mielessä viimeisen viikon aikana. Tai joka päivähän hän on mielessä, mutta nyt erityisen vahvasti. Syy siihen on paperityöt.

Saimme jo tytön syntymäpäivänä, viime toukokuussa, päätökset mahdollisista korvauksista potilasvakuutuskeskuksesta. Päätös oli periaatteessa juuri se mitä toivoimme, mutta silti en ole osannut suhtautua siihen positiivisesti. Potilasvakuutuskeskuksen mukaan tytön kuolemalta olisi vältytty jos hoito olisi ollut asianmukaista. Saamme siis hakea korvauksia hautajaiskuluista. Lisäksi saamme hakea korvaukset minun lääkkeistäni ja sairaalakuluista, koska myönteinen päätös tuli myös kohtutulehduksesta; sekin johtui puutteellisesta hoidosta.

Viime viikonloppuna saimme kaivettua nuo paperit esiin. Vilkaisin niitä ja tunsin saman puristavan tunteen rinnassani kuin mitä heti tytön kuoleman jälkeen. Voiko mikään olla hirveämpää kuin nähdä "vainajan nimi" kohdassa oman tyttären nimi? Suru purkautui jälleen sellaisella voimalla ulos että luulin tukehtuvani itkuun. Rakas ihana mieheni lohdutti minua ja sanoi, että hän voisi täyttää nuo paperit. Minulle se olisi ollut ylivoimaista. Ihana mies <3

Mutta mitä noille rahoille tapahtuu? Verirahoille, niinkuin minä niitä kutsun. Hautajaiskulut menivät vanhempiemme piikkiin ja alunperin olimme hakemassa rahoja takaisin jotta saamme maksettua ne vanhemmillemme. Kävi kuitenkin ilmi, että kummatkaan eivät halua noita rahoja.  Ymmärrän. Miksi sitten haemme niitä? Mihin voisimme niitä ikinä käyttää? Välillä itsekin kyseenalaistan, miksi niitä haemme. Todennäköisesti periaatteesta. Tyttäremme hoito oli puutteellista, jonka vuoksi hän kuoli. Periaatteellisesti jonkun tulee maksaa. Vaikka ei raha mitään auta, ei todellakaan. Ei se mitään merkitse kuoleman rinnalla.

En ikinä voisi käyttää noita rahoja omiin hankintoihin, laskuihin, matkoihin, tai vastaavaan. Olemme löytäneet rahoille nyt oman paikkansa. Ne ovat isosiskon perintö pikkusisarukselle. Voimme käyttää niitä esimerkiksi vauvan mahdollisiin sairaalakuluihin, hoitokuluihin, 2 kk iässä otettavaan vakuutukseen. Lähinnä kuluihin, mitkä oikeasti auttavat auttavat pikkusisarusta. Meillä ei ole odotusajan vauvavakuutusta, joten mahdollisia lääkärikuluja voi hyvinkin tulla. Loput varmaan laitamme pikkusisarukselle säästöön.

Nämä rahat ovat välillä oikea päänvaiva. Ne tuntuvat niin väärältä, mutta samalla siltä että ne tulee hakea. Käyn edelleen itseni kanssa taistelua, miten voin ottaa ne vastaan. Silti, periaatteen vuoksi, ne kuuluvat meidän perheelle. Isosiskon perintö vauvalle. Isosiskon apu pikkuiselle. Se on ainut hyvältä tuntuva ajatus.

Valviran päätöstä ei muuten vieläkään ole tullut koskien hoitovirhettä. Toivottavasti se tulee ennen vauvan syntymää. En halua nähdä tyttäreni nimeä enää missään noissa ahdistavissa papereissa. Haluan ajatella häntä vain kauniiden muistojen kautta.