Millainen äiti olen?

Ajatukset ovat jo tosi paljon siirtyneet synnytyksen jälkeiseen elämään. Mikä on itseasiassa mukava huomata, sehän vain tarkoittaa sitä että olen alkanut olemaan vähän luottavaisemmalla mielellä.

Nämä ajatukset, mitä päässä pyörii, ovat selkeästi sitä kuuluisaa "valmistautumista äitiyteen". Jo esikoisen odotusaikana toki tein samaa ajatustyötä, mutta hieman eri näkökulmasta. Tuolloin pohdinnassa oli mm. imetyksen sitovuus (kyllä, olin aluksi kauhuissani ajatuksesta, että istun vain kaikki päivät rinnat paljaana neljän seinän sisällä), oman ajan puute ja parisuhteen muuttuminen. En toki ollut loppujen lopuksi varsinaisesti ahdistunut näistä asioista, mutta muistan paljon miettineeni ko.aiheita. Se oli valmistautumista tulevaan. Nyt kylläkin nuo mietteet hieman hävettää.

Nyt mielessä eivät pyöri enää samat aiheet. Odotan imetystä innolla ja toivon sen onnistuvan, luotan vakaasti parisuhteeseemme ja siihen että arki perheenä sekä omankin ajan löytyminen järjestyy. Tällä kertaa, tässä odotuksessa pohdin laajemmin äitiyttä. Millainen äiti olen? Onnistunko äitiydessä? Entä jos kaiken kokemamme jälkeen väsyn totaalisesti tai jopa masennun? Näihin ajatuksiin on vaikuttanut vahvasti esikoisen menetys; edelleen koen epäonnistuneeni äitiydessä ensimmäisellä kerralla, koska en pystynyt suojelemaan tytärtäni. Menetyksen vuoksi voimavarani eivät edelleenkään ole entisellään jonka vuoksi väsyminen ja masentuminen pelottaa normaalia enemmän. (Välihuomautuksena, kuvitelmani vauva-arjesta eivät ole naiivit, eli tiedän kyllä että kaikki väsyvät jossain määrin ja että vauva-arki on raskasta. Omalla kohdallani pelkään enemmänkin uupumista). Hieman näitä pohdintojani auttoi keskustelu psykologin kanssa. Hän loi minuun uskoa, että en selkeästi ole helposti masentuvaa tyyppiä ja että voimavarani ovat todennäköisesti paremmat kuin itse tiedänkään; selvisinhän ensimmäisestä suruvuodestakin masentumatta, olen löytänyt tyttären kuolemasta huolimatta paljon iloa elämääni ja pystyn aina jostain kaivamaan positiivisuutta ajatuksiini. Oli miten oli, joka tapauksessa toivon että pystyn olemaan hyvä äiti. Kaiken koetun jälkeen olisi hirveää epäonnistua siinä, mitä olen periaatteessa odottanut jo yli kaksi vuotta.

Mitä epäonnistuminen kuitenkaan loppupeleissä tarkoittaa? Siihen en edes itse tiedä täydellistä vastausta. Omissa kuvitelmissa haluaisin olla aktiivinen vanhempi. Harrastaa lapsen kanssa, touhuta paljon, tehdä metsäretkiä ja muuta jännittävää, antaa sopivissa määrin virikkeitä, elämyksiä ja uusia kokemuksia. Ja kaikkein tärkeimpänä, tuoda lapsen elämään iloa sekä antaa rajattomasti rakkautta ja turvallisuuden tunnetta. Tehdä paljon asioita kodin ulkopuolellakin ja antaa lapselle tunteen että hänen elämässään on useita turvallisia aikuisia äidin ja isän lisäksi. Tällainen äiti olen aina kuvitellut olevani. Kerroin myös näistä ajatuksista psykologille. Suoraan sanottuna olin helpottunut hänen vastauksestaan, sillä hänen lausahduksensa vapautti minut osittain tästä epäonnistumisen pelosta; ensimmäisen vuoden aikana lapsi tarvitsee kaikista eniten vanhempiaan. Ei muuta. Ei harrastuksia, kyläilyreissuja tai muita menoja. Vain ja ainoastaan vanhempiaan, heidän läheisyyttään ja rakkauttaan. Jos pystyn sen antamaan, olen onnistunut. Kaikki muu tulee positiivisena lisänä, omien voimavarojen ja jaksamisen sallimissa rajoissa. Miten vapauttava ajatus.