Odotuksen ensimmäinen puolisko ja haaveilua tulevasta

Mietiskelin pitkään, aloitanko uuden blogin jossa voisin kirjoittaa enemmän raskaudesta kuin surusta. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että eihän minulla ole kuin yksi elämä iloineen ja suruineen, joten miksi sitten pitäisi olla useampi blogi. Kaikki asiat oikeastaan liittyvät toisiinsa. Erityisesti odotuksen onnen ja esikoisen kuolemasta johtuvan surun olen todennut lomittuvan toisiinsa niinkin vahvasti, että välillä en edes erota niitä toisistaan. Tämä blogini jatkunee siis kirjoituksilla sekä surusta että odotuksesta ja ehkä muustakin elämästä.

Toisen vauvan, kutsumanimeltään Örpin, odotus on tähän saakka sujunut ongelmitta. Pahoinvointi oli alussa lievempää kuin esikoisesta, samoin liitoskivut ja muut mukavat oireet. Pääkin on kestänyt yllättävän hyvin kasassa, joskin kiitos siitä kuulunee läheisteni lisäksi ihanalle neuvolaterkkarilleni, joka on sama kuin esikoisenkin odotuksessa. Kävimme alkuraskauden ultrassa jo 6+4 viikolla, jonka jälkeen vierailimme neuvolassa ultrailemassa tulokasta tasan viikon välein. Pidempää taukoa en olisi kestänyt, oli pakko saada tietää että sydän sykkii edelleen. Näin jatkui aina 16. raskausviikolle saakka, jonka jälkeen kävimme neuvolassa kahden viikon välein. Vaikeimmat olivat ne pari viikkoa, jolloin alkuraskauden oireet olivat vähentyneet, mutta potkuja ei tuntunut. Silloin pelkoja oli enemmän ilmassa, mutta siitäkin selvittiin. Myös sairaalalla ollaan oltu todella ymmärtäväisiä tilanteemme suhteen. Ultramme tekee aina sama erikoislääkäri, oikeastaan se ainut lääkäri, johon tässä sairaalassa luotan. Mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä tiiviimmin saamme äitiyspolilla käydä. 

Olen nyt pari viikkoa pohtinut, miten saisin upotettua itseäni enemmän vauvamaailmaan. Tiedättekö mitä tarkoitan? Ongelmani on se, että en pysty kuvittelemaan sitä hetkeä, kun saamme kannettua vauvan turvaistuimessa kotikynnyksemme yli. Surullista, tiedän. Niinpä minun on siis pitänyt nähdä normaalia enemmän vaivaa, jotta pystyn kuvittelemaan tämän vauvan osaksi arkeamme. Pari kertaa olemme mieheni kanssa päättämällä päättäneet, että hei, nyt haaveillaan hetki tulevasta. Ja silloin olemme puhuneet vähän äitiys- ja isyysvapaista, vähän tulevasta joulusta, vähän mahdollisista vauvan nimistä. Miten hyvältä se tuntuukaan! Mutta ei se luonnostaan tule, niin kuin ensimmäisellä kerralla. Hiljaa mielessäni välillä pelkään, että mitä enemmän haaveilemme tulevasta, sitä korkeammalta tulen tippumaan. Mutta eihän se niin mene. Siksipä haaveilen. Unelmoin. Nautin. Hymyilen ja silitän vatsaani. Laulan vauvalle. Juttelen hänelle. Kerron, miten paljon häntä rakastamme, miten paljon hänet haluamme kotiin.

Ennen rakenneultraa päätin, että jos kaikki on hyvin, ostan hänelle jotain pientä. Rakenneultrasta on jo kaksi viikkoa, enkä vieläkään ole pystynyt menemään kauppoihin hypistelemään mitään. Ehkä pian, ehkä ihan lähipäivinä sen teen.