Kuulumisia

Aurinkoista heinäkuuta kaikille!

Pitkä tovi on vierähtänyt viime kirjoituksesta ja nyt vihdoin alkaa tuntua siltä, että pystyn taas kirjoittamaan kuulumisia.

Viime kevät meni jollain tavalla sumussa eikä maalis-huhtikuusta ole hirveästi muistikuvia. Toukokuu puolestaan oli kaiken kaikkiaan raskas. 23.5. vietimme rakkaan esikoisemme 1-vuotispäivää ja sitä ennen oli vielä äitienpäiväkin. Syntymäpäiväkahville kutsuimme lähimmät ystävät asuinpaikkakunnaltamme, leivoin vähän ja kävimme yhdessä haudalla. Ensimmäistä kertaa myös näytimme ystävillemme tyttärestämme tehtyä muistokirjaa, johon on taltioitu kuvia, runoja, jalanjäljet ja muita muistoja. Ilta oli odotetusti vaikea ja itkuinen, mutta olen kuitenkin onnellinen että jaksoimme järjestää tuon pienenkin muisteluhetken. Tyttäremme oli ansainnut sen.

Olen kirjoitustauon aikana seuraillut välillä muiden lapsensa menettäneiden ja lapsettomuustaustaisten blogeja. Hämmentävän ja samalla ilahduttavan moni näiden blogien kirjoittajista on alkanut odottamaan vauvaa tai jo saanut vauvan. Itseasiassa olenkin viime aikoina lukenut enemmän odotusblogeja. Niitä, mistä saan parhaiten vertaistukea tämän hetkiseen tilanteeseeni. Myös meille nimittäin kävi niin kuin näille muutamille muillekin toivojille. Odotamme nyt toista vauvaamme, raskaus on vähän yli puolivälissä.

On ollut ehkä jollain tavalla yllättävääkin huomata, miten vahvasti läsnä esikoinen on tässäkin odotuksessa. Ikävöin häntä enemmän kuin koskaan. 1-vuotispäivän jälkeen esikoisemme muuttui mielessäni vauvasta 1-vuotiaaksi. Ajatuksissani hän kasvaa koko ajan. On vaikea hyväksyä, että tuleva vauva ei näe siskoaan, eikä isosisko pääse maan päällä pitämään huolta sisaruksestaan. Mietinkin nykyään paljon, mitä esikoisemme tekisi nyt ja millainen hän olisi; vilkas pikku touhottaja vai rauhallisempi haaveilija. Miltä hän näyttäisi, osaisiko hän kävellä ja puhua, millaista elämämme ylipäätään olisi. Itkukin tulee herkemmin nykyään, kun vaan sanonkin hänen nimensä tai katson valokuvaa.

Tämä raskaus ei ole perinteinen toinen raskaus, jolloin odotus on jo rutiinia eikä enää jokainen potku tunnu jännittävältä. Meille koko raskaus ja odotus on nimenomaan jännittävää ja ihmeellistä. Joka ikinen potku, joka ikinen ultraus, joka ikinen kuultu sydämen syke. Olen kovasti yrittänyt olla pelkäämättä ja murehtimatta, mutta täytyy myöntää, että ihan 100 prosenttisesti en ole voinut antautua odotuksen onnelle. Mitä jos taas käy huonosti? Tuo kysymys vilahtaa onneksi mielessä vain harvoin, enkä ole alkanut sitä enempää ruokkimaan miettimällä tulevaa. Erityisesti hyvin menneen rakenneultran jälkeen olen entistä paremmin pystynyt keskittymään positiivisiin ajatuksiin, vaikka tiedänkin vähän liian hyvin, että ongelmitta mennyt odotus ei takaa onnellista lopputulosta.

Parhaiten meillä on kuitenkin toiminut se, että elämme tässä hetkessä, päivä kerrallaan. Mottoni on, että jos juuri nyt kaikki on hyvin, olen onnellinen.