Tarkoitusta etsimässä

Ihminen etsii mitä oudoimmista asioista lohtua, kun jotain traagista tapahtuu. Itse hain kovasti tarkoitusta tyttäreni kuolemalle. Ensimmäiset kolme-neljä kuukautta ajattelin että tämä tapahtui jonkun asian vuoksi. Että tällä kaikella on tarkoitus. Tämä ajattelutapa oli varmaan jonkinlainen puolustusmekanismi. Että pääsisin pahimman vaiheen yli ja että löytäisin jonkin järjen tähän kaikkeen.

Kehitin mitä ihmeellisimpiä teorioita tapahtuneelle. Luonnollisesti aluksi ajattelin, että olen itse tehnyt jotain väärää. Olen tehnyt jotain pahaa tietämättäni ja nyt minua rangaistaan. Tästä pääsin siihen ajatukseen, että ehkä tyttäreni kuoli, jotta minun ja mieheni suhde tiivistyisi entisestään. Jotta osaisimme arvostaa toisiamme. Jotta osaisimme jatkossa arvostaa elämää enemmän. Muistan, kun hautajaisten jälkeen istuimme keittiönpöydän ääressä. Minä, muutama ystäväni ja muutama läheiseni. Eräs läheiseni itki ja sanoi että eihän tällä voi olla mitään tarkoitusta. Että tyttäreni kuolema oli täysin turha. Minä melkein raivostuin. Muistan kuinka sisälläni kuohahti, poskiani alkoi kuumottaa ja jos olisin avannut suuni sillä hetkellä, ulos olisi päässyt raivoisa karjunta. Onnistuin nielaisemaan raivoni ja sanoin tiukasti, että ei, kyllä tällä on ollut pakko olla tarkoitus. Eihän tyttäreni, minun oma pienokaiseni voinut mitenkään kuolla turhaan! Hänen olemassaolonsa ei voinut olla turhaa! Hän tuli tänne päiväksi, jonkin tarkoituksen vuoksi.

Yksi teoriani oli, että ehkä jotain näin traagista tapahtuu tietylle määrälle ihmisiä, esimerkiksi yhdelle sadasta tai tuhannesta siksi, että oppisimme paremmin arvostamaan elämää. Että ihmiset eivät ajattelisi itseään eikä lapsiaan itsestäänselvyytenä. Lapsia ei tehdä, niitä saadaan. Ja silloinkin jokainen terve ja elävä lapsi on ihme. Ehkä tämä pienokainen tuli opettamaan tämän meille. Meille, perheillemme, ystävillemme ja heidän kaikkien tutuille.

Tässä uskossa olin useamman kuukauden. Jossain vaiheessa kesän lopulla päiväkirjaa kirjoittaessani minulla kävi ehkä sekunnin mielessä, että ehkä tällä ei ollu tarkoitusta. Hylkäsin tuon ajatuksen nopeasti. Ruoskin itseäni ajatuksesta. Kauhea äiti! Ethän sinä noin voi ajatella lapsestasi! Tottakai hänen olemassaolollaan ja kuolemallaan on tarkoitus! 

Tuo ajatus jäi kuitenkin kytemään mieleeni. Eräs syyskuinen automatka uskaltauduin kertomaan siitä miehelleni. "Anteeksi, että sanon näin. Toivottavasti et tuomitse minua. Mutta entä jos tällä kaikella ei olekaan mitään tarkoitusta?". Mieheni mietti hetken aikaa, ja totesi, että näin hän oli ajatellut jo jonkin aikaa. En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun suuri taakka putosi sydämeltäni. Koin ihan valtavan valaistumisen. Tällä ei olekaan tarkoitusta! Tyttäreni kuolema oli väärin! Oli valtavan helpottavaa myöntyä siihen ajatukseen, että tällä ei ole mitään, ei mitään tarkoitusta. Läheiseni, joka oli asiasta sanonut jo hautajaisissa, oli ollut koko ajan oikeassa. Lopullinen niitti tälle ajatukselle tuli, kun kuulin lääkärin sanat niin puhelimessa kuin jälkikeskustelussa. Oli tapahtunut virhe, jonka vuoksi vauva kuoli. 

Tämä on väärin. Näin ei olisi pitänyt tapahtua. Tyttäremme pitäisi olla tässä. Hänen ei ollut tarkoitus kuolla. Emme ole tehneet mitään väärin. Meitä ei rangaista mistään. Hänen olemassaolonsa ei missään tapauksessa ollut turha, mutta hänen kuolemansa oli.