Tyttäreni elämä syntymästä kuolemaan

Tyttäreni elämä kohdun ulkopuolella on yhtä kuin puolitoista vuorokautta. Hän vietti nuo hetket letkuissa, kiinni laitteissa, eikä sylissäni, missä hänen olisi kuulunut olla. Joudun tyytymään 9 kuukauteen, jotka hän oli mahassani ja tuohon puoleentoista vuorokauteen, jotka saimme olla yhdessä. Ja kun minulla ei muuta ole, olen kiitollinen edes näistä hetkistä. Sain sentään nähdä hänet ja tutustua häneen. Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tuosta puolestatoista vuorokaudesta. Olen kirjoittanut tätä tekstiä pätkissä, melkein kaksi viikkoa. Kerralla en olisi pystynyt tätä kirjoittamaan. Niin raskasta kuin se onkin, haluan kuitenkin jakaa nämä minulle tärkeät hetket kanssanne. Elämäni onnellisimmat ja kauheimmat hetket, jotka mahtuvat tuon kahden päivän sisään.

Tyttäreni syntyi kiireellisellä sektiolla sekavassa tilanteessa. Itkin hysteerisesti, kukaan ei kertonut mitä tapahtuu, enkä tiennyt missä mieheni on. Ympärilläni leikkaussalissa hääräsi hirveästi ihmisiä, kaikilla oli kova kiire. Mitä tapahtuu? Onko kaikki hyvin? Onko vauvalla jokin hätä? Leikkaussaliin saapumisesta meni alle 15 minuuttia, kun kuulin tyttäreni äänen. Hän itkee, kaikki on hyvin, muistan ajatelleeni. Kätilö toi vauvan pääni viereen. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun yritin suukottaa häntä happimaskin lävitse. Joku ystävällinen ihminen otti maskin pois ja sain painaa ensimmäisen suukon hänen silkkisen pehmeälle poskelleen. Sitten hänet vietiin pois. Keskolaan, he sanoivat. Menin uudestaan paniikkiin. Miksi keskolaan? Mikä on hätänä? Tuo sana keskola kalskahti niin rumalle korvaani. Jälkikäteen olen tajunnut että keskola tarkoittaa vauvojen teho-osastoa. Sehän se vasta olisikin kalskahtanut kauhealle.

Kaksi tuntia heräämössä oltuani vaadin päästä vauvani lähelle. Onneksi mieheni oli jo siellä. Pikkuruinen tyttömme oli keskolassa happiviiksissä. Hän näytti niin pieneltä ja hauraalta. Olin jälleen hätääntynyt, mutta hoitaja ja mieheni rauhoitteli minua. Ei ole hätää, hapetusongelmat ovat normaaleja sektion jälkeen. Rauhoituin, mutta samalla uusi hämmentävä tunne valtasi mielen. Tunsin itseni suorastaan tyhmäksi. Onko tuo minun vauvani? Uskaltaako häntä koskettaa? Miten? Entä jos hän menee rikki? En oikein osannut suhtautua siinä hetkessä koko vauvaan. Olin vain helpottunut että kaikki on hyvin.

Minut vietiin osastolle lepäämään ja syömään. Pian sen jälkeen alkoi alamäki. Hätä ja ahdistus. Jatkuva paniikki. Seuraavan 7 tunnin ajan meitä juoksutettiin vauvateholle usemman kerran. Ensin vauva joutui hengityskoneeseen, vointi huononi koko ajan ja loppujen lopuksi ilmoitettiin että hän siirtyy yliopistolliseen sairaalaan. Alusta asti meille annettiin aina kaksi vaihtoehtoa; todennäköisesti hengitysongelmat paranevat kohta, mutta jos ei, mietitään hengityskonetta. Todennäköisesti hengityskone auttaa, mutta jos ei, pitää miettiä toiseen sairaalaan siirtoa. Aina tapahtui tuo huonompi vaihtoehto. Aina meille annettiin toivoa, joka samantien riistettiin meiltä pois. Jälkikäteen tajusimme, että tuota jatkui loppuun saakka. Hänen kuolemaansa saakka.

Jouduimme taistelemaan itsemme vauvan mukaan toiseen sairaalaan. Sairaala ei meinannut lähettää meitä sinne, he totesivat vain että pääsemme seuraavana päivänä perässä. Onneksi emme kuunnelleet, vaan intimme vastaan ja saimme tahtomme läpi. Jälkikäteen mietittynä olisi ollut katastrofaalista, jos emme olisi saaneet siirtoa heti. Olisimme menettäneet ainoat hetket lapsemme kanssa. Saavuimme toiseen sairaalaan kolme tuntia vauvan saapumisen jälkeen. Menimme heti hänen luoksensa. Vauvan vointi oli vakaa, joskin huono. Mieheni kutitti häntä jalkapohjasta, ja tuolloin hän reagoi ensimmäisen kerran. Kipristi suloisia pieniä varpaitaan. Olimme helpottuneita. Toiveikkaita. Varmoja siitä että joskus pääsemme yhdessä kotiin. Ehkä ei tänään, ehkä ei edes viikon päästä. Mutta joskus. Tuossa hetkessä tuo pieni ihminen alkoi tuntumaan omalta. Hän on minun vauvani.

Saimme sairaalasta perhehuoneen, jotta minun ei tarvinnut olla yksin. Vauvamme oli teho-osastolla ihan lähellä. Mietimme yöllä mieheni kanssa, että hänen täytyy ehkä hakea kotipaikkakunnaltamme lisää vaatteita jossain vaiheessa. Turvakaukalo ja vauvan kotiutumisvaatteetkin olivat vielä kotona. Vai toisiko joku vaatteita ja tarvitsemiamme tavaroita meille? Miten epäolennaisia ihminen voikaan miettiä! Mutta tuokin ajatuksenjuoksu kuvastaa sitä, että vauvan menettäminen ei ollut käynyt vielä edes mielessä.

Seuraava aamu koitti. Kolmen tunnin yöunien jälkeen halusimme jälleen päästä vauvan lähelle. Hän näytti niin heiveröiseltä. Pieneltä ja sirolta, täydelliseltä. Mutta samalla siltä, että pieninkin kosketus rikkoisi hänet. Aamupäivän aikana olimme hänen lähellään aina kun mahdollista, eli aina, kun hänelle ei tehty tutkimuksia tai hoitoja. Aamupäivällä meiltä kysyttiin ensimmäisen kerran, haluammeko tehdä hätäkasteen. Emme! Miksi me tekisimme hätäkasteen, hänhän selviää! Me pääsemme yhdessä kotiin ja kastamme hänet oikealla tavalla. Olin suorastaan loukkaantunut että joku kehtaa ehdottaa tuollaista. Puoliltapäivin tapasimme ensimmäisen kerran sairaalapsykologin. Hätäkasteen ehdottaminen oli herättänyt meidät ja tuon tapaamisen aikana sanoimme ensimmäistä kertaa ääneen pelottavimmat sanat, mitä olen sanonut koko elämäni aikana. Entä jos menetämme hänet? Muistan, miten tuo ajatus puristi rintaa, ahdisti hengityksen, lamaannutti minut. Jos menetämme hänet, minullakaan ei ole enää syytä elää.

Mieheni vanhemmat saapuivat sairaalaan. Samaan aikaan meille tultiin kertomaan että vauvan tila on huonontunut. Menimme ensin kahdestaan katsomaan häntä, sitten vasta pyysimme mieheni vanhemmat paikalle. Ensimmäistä kertaa pelko kouraisi todella syvältä, varjo laskeutui päällemme. Yhtäkkiä en ollutkaan varma, saammeko hänet kotiin. Kyselimme lääkäreiltä, mikä vauvallamme on? Saimme aina vastaukseksi sääliviä katseita ja lääkärin sanat "Tämä lapsi on hyvin, hyvin sairas". Kukaan ei kertonut mikä hänellä on, kaikki olivat hiljaa. Epätietoisuus oli raastavaa. Tuolla hetkellä teimme myös hätäkasteen. Ehkä jotenkin aavistimme, että nyt on viimeiset mahdollisuudet saada nimi tyttärellemme.

Soitin omille vanhemmilleni ja varoitin että tässä ei välttämättä käy hyvin. Äitini hoki järkyttyneenä puhelimeen, että voi hyvä jumala, voi hyvä jumala. Mitään muuta hän ei osannut sanoa. He olivat lähteneet heti ajamaan luoksemme, monen sadan kilometrin päähän. Mutta he eivät ehtineet paikalle ajoissa.

Myöhäiseen iltapäivään, tuohon samaan hetkeen, kun vanhempani olivat matkalla sairaalaan, sijoittuivat onnellisimmat hetkemme kolmestaan perheenä. Toinen meistä piti jatkuvasti vauvamme kädestä kiinni, sormi hänen pikkuruisen kämmenensä sisällä. Silitimme hänen pikimustia hiuksiaan, suukotimme hänen pikkuista mahaa, pulleaa poskea sekä suloisia varpaita ja sormia. Hänen ihonsa tuntui silkkisen pehmältä. Lämpimältä ja sileältä. Juttelimme hänelle ja kerroimme että äiti ja isä ovat hänen vierellään ja että emme halua menettää häntä. Lauloin hiljaa Sinistä unta ja Magdaleenaa hänen korvansa lähellä ja vaistosin että hän tunnistaa laulut. Olinhan laulanut niitä koko odotuksen ajan iltaisin. Tuona hetkenä tapahtui ihme. Ensimmäistä kertaa hänen kuntonsa koheni. Hapetusarvot, pulssi, verenpaineet, kaikki nousivat lähes normaalille tasolle. Hän alkoi hengittämään itse, hän availi silmiään, useammankin kerran. Ja hän puristi meitä sormesta. Lujaa. Mieheni sormea kahdesti, minun kerran. Pidin silloin, ja pidän edelleen tuota hetkeä ihmeenä. Uskon, että hän kävi hyvästelemässä meidät viimeisillä voimillaan. Hän kävi kertomassa meille, että rakastaa meitä ja tietää, että olemme hänen luonaan, hänen vierellään. Hetken aikaa ehdin olla iloinen, nauravainen, toiveikas. Pienen hetken olin jälleen varma, että hän selviää.

Yhtä nopeasti kuin hänen vointinsa parani, se myös huononi. En tiedä todellista ajankulua, mutta minusta tuosta onnellisesta hetkestä meni vain silmänräpäys siihen kun olimme polvillamme lattialla, huusimme suoraa huutoa tuskaamme ja katsoimme vauvamme elvytystä. Mieheni äiti sanoi myöhemmin, että näytti, että kuolemme tuskaamme. Varmasti tuolla hetkellä halusimmekin kuolla, lähteä tyttäremme mukaan. Tuolla hetkellä pohja vietiin elämältämme. Kaikki toivo, luottamus ja usko elämään ja tulevaisuuteen olivat poissa. Koko teho-osasto täyttyi hysteerisestä huudostamme. Muistan, kun katselin rakkaan, pienen vauvamme elvytystä uskomatta silmiäni. Halaten miestäni ja kääntäen hänen päätään pois vauvastamme. Näky oli karmea. Kenenkään ei tulisi nähdä oman lapsensa elvytystä. Huusimme tuskaamme toistemme sylissä, kunnes lääkäri tuli kysymään, haluanko vauvani syliini hänen viimeiseksi hetkekseen. Haluan. Haluan, että hän nukkuu pois sylissäni, turvallisessa paikassa, ei kylmällä sairaalapedillä. Se hetki, kun sain hänet ensimmäisen kerran syliini, oli hänen elämänsä viimeinen hetki. Hän tuntui omalta, rakkaalta. Muistan, kuinka tunsin hänen pienen takapuolensa kämmenelläni. Hän sopi syliini täydellisesti, hänen kuului olla siinä. Saimme kaikki pitää häntä sylissä, minä, mieheni ja mieheni vanhemmat. Tuo hetki oli rauhallisempi, en huutanut enää. Halusin, että hän saa rauhan viimeisellä hetkellään, että hänellä on turvallinen olo ja hyvä olla äidin sylissä.