En halua palata takaisin entiseen elämääni. Elämään, jossa viikonloppuja hallitsivat erilaiset menot ja juhlat, jolloin valvotaan yömyöhään ja pidetään hauskaa. Vaikka minulla ei ole vauvaa, koen silti, että haluan elää ja minun kuuluisi elää vauva-arkea. Olla paljon kotona, mennä aikaisin nukkumaan, tehdä kotiaskareita ja hoitaa vauvaa. Tai tässä tapauksessa kaikkia niitä muita asioita paitsi viimeisintä. Onkohan naisen kehoon rakennettu sellainen mekanismi, että kun synnyttää, keho ja mieli automaattisesti luulevat että nyt eletään vauva-arkea? Vaikkei sitä vauvaa olisikaan? Koska siltä minusta tuntuu.
Minusta on tullut järjettömän tylsä ihminen. En mielellään lähde viikonloppuisin mihinkään, ainakaan juhlimaan. Myönnän, että olen sitä kuitenkin tehnyt, mutta lähes aina jossain vaiheessa iltaa minulle tulee ahtaiden juottoloiden ihmismassoissa kauhea ulkopuolisuuden tunne. Ahdistun tai saan itkukohtauksen. En kuulu tänne, en sovi tänne. Minun tulisi olla jossain aivan muualla. Olen väärässä paikassa. Tuo olo tulee salakavalasti. Yhdessä hetkessä olen
onnellinen ja tyytyväinen, toisessa hetkessä voisin luhistua ahdistuksen
alle ja lähteä mitä pikimmiten kotiin. Nykyään varmistankin jo etukäteen itelleni sujuvan kotiinlähdön. Pois pitää päästä heti kun siltä tuntuu. Toisaalta silloin kun olen lähtenyt jonnekin, olen lähtenyt omasta tahdostani, joten itsepä olen ahdistukseni hankkinut. Miksi sitten lähden, jos tiedän että ahdistun? En tiedä. Ehkä yritän todistella itselleni, että elämän on jatkuttava. Ehkä pelkään että menetän ystäväni. Ja joskus, muutaman kerran, lähteminen on oikeasti saattanut tuntua hyvältä ajatukselta.
En ole enää sama ihminen kuin ennen raskautta. Minä olen nyt äiti. Minusta tuntuu, että kaikki eivät ymmärrä tätä uutta minuuttani. Äitiyttä ilman vauvaa. Miksi ihmeessä hieman alle kolmikymppinen nainen haluaisi viettää viikonloput kotona? Siivota, laittaa ruokaa, katsoa leffoja, mennä aikaisin nukkumaan? Kirjottaa blogia, nyhjätä kahdestaan miehen tai muutaman läheisen ystävän kanssa telkkarin ääressä? Niin, enpä ehkä haluaisikaan, jos olisin sama ihminen kuin reilu vuosi sitten. Mutta kun en ole. Joku minussa on muuttunut. Lopullisesti. Eihän minun tarvitse palata enää takaisin vanhaan elämääni? Eihän? En tahdo. Haluan elää perhe-elämää. Sitä ihanaa, univelkaista, kakkavaippojen ja yöheräämisten kyllästyttämää elämää, johon ehdin ajatuksissani uppoutua tuon 9 kuukauden aikana.
Olisipa tyttäreni tässä. Saisinpa pitää häntä sylissäni, saisinpa elää kaipaamaani vauva-arkea. Tai odottaisinpa jo sisarusta tyttärelleni.
Hei Johanna! Tosi tuttua minullekin tuo, mitä kirjoitat. Lähinnä tuo ulkopuolisuuden tunne noissa viihteellä -tilanteissa.
VastaaPoistaMieheni on opiskelija ja muutama kuukausi tytön kuoleman jälkeen osallistuimme isoon opiskelijatapahtumaan. Ensin oli ihan mukavaa, mutta sitten mieleeni hiipi ajatus, etten kuulu tänne. Kaikki nämä nuoret, nämä opiskelijat, heillä on vielä elämä edessä. He ovat huolettomia. Eivät mieti sitä, mitä jos jää lapsettomaksi joskus tulevaisuudessa. Niin kuin minäkin olin joskus. Nyt tuntui, että olen jotain aivan muuta. Ja olin hemmetin kateellinen kaikille opiskelijoille heidän nuoruudestaan ja huolettomuudestaan.
Vei aikansa ennen kuin pääsin tuosta tunteesta eroon.
Kiitos Miilosa. Itse olen jotenkin yrittänyt hyväksyä tuon tunteen, en edes yritä päästä siitä eroon. Tämä on nyt minun elämäni, tällaisena ja näillä tunteilla.
PoistaEn ole hetkeen lukenut vertaisblogeja, tänään tuntui olevan siihen oikea päivä. Ihana, että jaksat kirjoittaa. Tunnistan itseni jokaikisestä kirjoituksestasi. Ulkopuolisuus yllättää edelleen usein, myös muualla kuin illanvietoissa. En kuulu niiden joukkoon, jotka viettävät viikonloput juhlien, mutta en myöskään perheellisiin. Esikoisensa menettänyt on väliinputoaja, joka ei kuulu mihinkään.
VastaaPoistaOn ihana kuulla, että katkeruudelta on katkennut terävin kärki. Se helpottaa hieman myös omaa olotilaa. Ja tunne vaihtelee edelleen. Joinakin päivinä on helppo olla onnellinen muiden puolesta. Tänään ei.
Hei Minna. Niin, juuri tuo mitä sinä sanoit, on niin totta! On ulkopuolinen olo kun on jossain illanvietoissa, mutta samoin en tunne kuuluvani perheiden kanssa puistoon leikkimäänkään. Miten ristiriitaista. Iso halaus Minna sinulle ja miehellesi, teidän ei tarvitsekaan olla onnellinen muiden puolesta, varsinkaan tänään <3
PoistaLisättäkööt tuohon kirjotukseeni vielä se, että toivon että te rakkaat ja läheiset ihmiset, jotka tätä luette, tiedätte, että en ole koskaan vastentahtoisesti mitään tehnyt kanssanne. Tuon ulkopuolisuuden ja ahdistuneisuuden aiheuttaakin yleensä vieraat ihmiset ja puolitutut. Ne ihmiset, jotka katsovat minua tietämättä menetyksestäni ja ajattelevat että olen normaali kolmikymppinen nainen joka nauttii elämästä. Silloin ahdistun, koska haluaisin huutaa koko maailmalle että en ole! En ole enää se sama ihminen.
VastaaPoistaMenetin itsekkin tyttäreni, mutta silti minustakin tuntuu että vietän tavallaan vauva-arkea. Tuntuu että olen hukassa sen suhteen miten elämää pitäisi elää, kun entinen tyyli ei tunnu ollenkaan mielekkäältä. Olen ajatellut asian niin, että minulla ON jotain hoivattavaa: suuri suru. Olen tavallaan myös ylpeä surustani. Se on minun oma, se vaatii paljon, sen vuoksi minua täytyy kohdella erityisenä.
VastaaPoistaHei Hanna, kiitos sinulle kommentistasi. Otan osaa suruusi. Hieno ajattelutapa tuo minkä kerroit, että meillä tosiaan on hoivattavana meidän surumme.
Poista