Terapiaa ja valoa (?) tunnelin päässä

Katsoin tänään pitkästä aikaa kaikki kuvat läpi, mitä meillä on olemassa tyttärestämme. Sairaalakuvat, hautakuvat, hautajaiskuvat, jopa kuvat sairaalan kappelista, missä hän on jo kuollut. Kaivoin jopa muutaman raskaus- ja synnytyskuvankin esille. Luulin, että enää koskaan en pystyisi noita kappeli- ja raskauskuvia ainakaan katsomaan. Niin vain pystyin, vaikkakin itkun kanssa. Aiomme nimittäin tehdä hänelle muistokirjan, jossa on tärkeimmät valokuvat, hautajaisten muistokortit, hautajaisten käsiohjelma, pienet jalanjäljet, hiustupsu, ultraäänikuvat, kaikki tärkeät asiat. Eilen julkaisin tässä blogissa tyttäreni tarinan ja noiden muistojen henkiinherättämisen jälkeisten tuntemusten kautta huomasin, että olen valmis katsomaan myös kuvat läpi. Minulle tämä on tärkeää terapiaa.

Tyttären kuoleman jälkeisestä elämästäni on oikeastaan kokonaisuudessaan tullut terapiaa. Heti kuoleman jälkeen terapiana toimi kävely. Kävimme sektiohaavasta huolimatta päivittäin kahdella kävelylenkillä, satoi tai paistoi. Oikeastaan sade tuntui tuohon aikaan paremmalta kuin aurinko. Leikkiminen veljenpoikien kanssa oli eräänlaista terapiaa, samoin keskustelut läheisten kanssa. Matkustelu oli osittain terapiaa, mutta osittain se oli myös lomaa terapiasta. Kun olimme vieraassa paikassa, sain olla hetken vapaa, hetken aikaa tuntematon. Sen jälkeen jaksoin taas käsitellä asiaa.

Syksyllä työn ohella uusista harrastuksista tuli parasta mahdollista terapiaa. Menin Didgeridoo-kurssille, jossa rakensimme alusta saakka tervalepästä aboriginaalien puhaltimen. Voitte vain kuvitella, miten puhdistavalta tuntui hakata kirveellä täydellä voimalla kaarnaa puun pinnasta. Päästelin kaikki aggressioni tuohon hakkaamiseen, rehellisesti sanottuna ajattelin synnytyslääkäriäni. Nyt olemme maalausvaiheessa. Maalaan torveen tyttäreni matkan kuolemasta taivaaseen. En ole millään muotoa uskonnollinen ihminen, kaukana siitä, mutta haluan ajatella, että hän on jossain paremmassa paikassa. Torven maalauksessa on valkoinen, torvea kiertävä polku mustasta kuolemasta ylös kirkkaaseen, valon ja rakkauden ympäröimään paikkaan. Onnelliseen paikkaan. Syksyn aikana piirsin myös itselleni tatuoinnin, josta kerroinkin aikaisemmin. Aina kun kotona ahdisti, purin ahdistukseni piirtämiseen. Minulle se toimi. Ahdistus laukesi, kun sain tehdä jotain konkreettista.

Aloitin myös ratsastamisen. Aikaisemminkin taisinkin jo mainita, että olen tyttären kuoleman jälkeen tuntenut valtavaa vetoa luontoa ja eläimiä kohtaan. Ne rauhoittavat minua, antavat levon tunteen sisälleni. Vievät pois rauhattomuuden. Islanninhevoset ovat hienoja kumppaneita tällaiseen terapiaan, sillä maastoretkillä yhdistyvät luonto ja eläimet.

Nyt kun kuolemasta on kulunut puoli vuotta, minulle on herännyt suuri tarve käsitellä asiaa entistä enemmän. Siksi olemme vasta nyt alkaneet miettimään tuota mainitsemaani muistokirjaa. Aikaisemmin muistot olivat liian kipeitä, olisin vain repinyt haavat auki. 

Olen ehkä hieman säikähtänyt viime aikaisia tunteitani. Olenko jollain tavalla hyväksymässä tyttäreni kuoleman? Olenko jo sinut sen kanssa, että hän elää enää sydämessäni, kuvissa ja muistoissa? En halua. En halua hyväksyä, koska näin ei olisi pitänyt tapahtua. Kun julkaisin eilen tytön tarinan täällä ja luin sen itse kertaalleen läpi, en itkenyt. Miksi? Eikö minunkin olisi kuulunut itkeä? Sairaalapäivien muisteleminen on muutenkin entistä helpompaa, en enää läheskään aina itke. Syntymän ja kuoleman kuukausipäivät ovat aina vaikeimpia ja silloin kyyneleitä virtaa paljon, mutta muina päivinä olen välillä jopa yllättävän ok. Töissä olen ollut todella väsynyt, mutta olen kuitenkin huomannut jo pilkahduksia vanhasta työminästänikin. Jaksan harrastaa, nähdä ystäviä, välillä jaksan jopa pitää kodista huolen. Osa minusta taistelee näitä tunteita vastaan, koska syyllisyys kalvaa. Voinko minä puolen vuoden jälkeen voida jo hieman paremmin? Vai onko tämä vain hetkellistä ja pohja tulee uudelleen vastaan?