Isänpäivä oli meidän perheessämme surumielinen. Mikä ei varmaan yllätä ketään. Etukäteen en tuota päivää hirveästi jännittänyt enkä miettinyt. Tiesin vain, että en ohita tuota päivää, koska mieheni on esikoisen kuolemasta huolimatta isä. Ajattelin, että toimin sen mukaan, mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä ja oikealta.
Aamulla toin aamupalan, päivän lehden ja isänpäiväkortin miehelleni vuoteeseen. Mieheni luki kortin hyvin nopeasti ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä heti. Kortti oli tyttäreltämme, joka kaipasi maailman parasta isäänsä. Itsehän minä olin sen kirjoittanut, mutta olen vakuuttunut, että näin tyttäremme ajattelee. Halasin häntä ja itkimme pitkään. Sanoin, että tyttäremme haluaisi olla täällä, hänen luonaan. Pian aamupalan jälkeen lähdimme hautausmaalle. Sielläkään emme kyyneliltä välttyneet.
Isänpäivä. Isän ja lapsen yhteinen päivä. Yksi tärkeimmistä. Meidän perheessämme isä vie kynttilän tyttären haudalle. Eikä tytär lahjaa ja korttia isälle. Isä menee katsomaan tytärtään hautasmaalle ja silittää hautakiveä itkien. Tytär ei tänä päivänä, eikä minään muunakaan päivänä, nouse isänsä polvelle istumaan halataakseen häntä. Antaakseen suukkoa poskelle. Vaikka niin pitäisi olla, erityisesti isänpäivänä. Sunnuntaina kaikki tuntui niin nurinkuriselta. Väärältä. Minun oloni oli avuton. Avuton siksi, etten pystynyt taikomaan tytärtäni isänpäivänä mieheni luokse. Ja katkera. Katkera, koska muut saavat juhlia isänpäivää lasten kanssa. Koko loppupäivän tuo katkeruus söikin kaikki muut tunteet mielestäni. En pystynyt edes illalla iloitsemaan, vaikka vietimme iltaa omassa lapsuudenkodissani. Yksi puuttui joukosta.
Olemme olleet syyslomalla tämän viikon ja olen viettänyt aikaa veljenpoikieni kanssa. Sen, samoin kuin isänpäivän vuoksi olen paljon myös miettinyt suhtautumistani muiden lapsiin ja raskauksiin. Olen nimittäin huomannut suhtautumisessani muutoksia. Aikaisemmin olen tuntenut suurta vääryyttä, kateutta ja katkeruutta kun olen nähnyt yhdenkin raskausmahan tai vauvan. Miksi nuo saa vauvoja? Miksi nuo ihmiset saavat kokea vanhemmuuden onnen? Miksi en minä? Miksi ei mieheni? Rehellisesti sanottuna, kun olen tyttäreni kuoleman jälkeen raskausmahoihin tai vastasyntyneisiin törmännyt, niissä hetkissä ei ole ollut tippaakaan positiivisia tuntemuksia. Ei yhtään. Koska olen katkera, etten minä saanut samaa. Siinä ei ole mitään henkilökohtaista. En vain pysty olemaan onnellinen toisten puolesta, kun itselle tapahtui näin.
Aloin huomaamaan suhtautumisessani muutoksia jo viime viikolla, kun tapasin raskaana olevan vertaisystävän. Voin vilpittömästi sanoa, että olin ja olen edelleen onnellinen hänen puolestaan. Hän on kokenut todella kovia, hän on myös menettänyt lapsensa. Tämän vuoksi hän on ansainnut tuon raskausmahan ja odotuksen. Hän on myös ansainnut vauvan kotiinsa, ja sen ihmeen, että hän näkee vauvansa kasvavan. Hieman yksioikoinen ajattelutapa, tiedän, mutta näin minun ajatukseni nykyään kulkee. En väitä, etteivätkö muut olisi raskauksia ansainneet, mutta minun on helpompi olla onnellinen sellaisten puolesta, ketkä ovat käyneet läpi saman surun ja tuskan kuin minä. He eivät ota mitään itsestäänselvyytenä.
Jo heti tyttäreni kuoleman jälkeen huomasin, että en ole myöskään kateellinen tai katkera veljenpojistani. He ovat minulle hyvin rakkaita ja olen tuntenut heidät vauvasta asti. Veljenpoikien seura onkin alusta saakka ollut minulle tärkeää terapiaa. Lisäksi hekin odottivat serkkuvauvansa syntymää. Odottivat, että saavat hoitaa häntä. Odottivat, että saavat tutustua häneen, leikkiä hänen kanssaan. Suru on heidänkin kanssaan yhteinen, vaikka he surevatkin hyvin eri tavalla kuin aikuiset. Eilen, kun kävin nukkumaan 3 -vuotias peikonpoikanen vieressäni, tunsin itseni todella onnelliseksi ja kiitolliseksi. Tyttäreni lisäksi he ovat ainoat lapset elämässäni. Heitä en halua ikinä menettää. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin myöntää, että samalla, kun pidin veljenpoikaani lähelläni, en voinut olla ajattelematta, että noinkohan saan koskaan pitää omaa lasta samalla tavalla lähelläni. Kuunnella tuhinaa ja halata. Ylipäätänsä olla. Olla lähellä ja rakastaa. Toivon sinä enemmän kuin mitään.
Olen siis havainnut jo valoa tunnelin päässä. Olen onnellinen veljenpojistani ja vertaisystävien raskaudet saavat pitkästä aikaa positiiviset tunteeni heräämään. Olen jopa muutamaa vierastakin vauvaa pystynyt katsomaan ilman että katkeruuden puukko iskee salakavalasti selkään. Terävin kärki kateudesta on taittunut. Myönnettäkööt silti, että en kuitenkaan mielelläni edelleenkään puhu muiden kuin vertaisystävien vauvaonnesta. Tai odotuksesta. Tai mistään siihen liittyvästä. Ainakaan vielä. En oikeastaan tiedä, mistä se johtuu, koska toivon heille kaikkea hyvää. Olen miettinyt, että yritänkö tällä torjumisella suojella itseäni. Ehkä pelkään niin kovin, että muillekin tapahtuu jotain pahaa, joten yritän olla kiintymättä vauvoihin. Yritän pitää itseni muiden onnen ulkopuolella. Koska täytyy myöntää, että aina kun kuulen uudesta raskaudesta, ensimmäinen ajatukseni on, että toivottavasti mitään pahaa ei tapahdu. Olen oman menetykseni ja vertaistuen menetyksien kautta havahtunut siihen kaikkeen, mikä voikaan mennä vikaan. Koska oikeasti, vaikka mitä voi mennä vikaan. Odotuksen aikana, synnytyksessä, synnytyksen jälkeen. Ja koko loppuelämän ajan. Jokainen meistä, ihan joka ikinen lapsi, joka ikinen ihminen, on ihme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti