Lista peloista

Olen taas pitkästä aikaa havahtunut kaikkiin pelkoihin, mitä minulla on tulevaa kohtaan. En siis ole raskaana, mutta toivon että joskus vielä olen. Olen samaa mieltä mieheni kanssa, että etukäteen ei mitään pelkoja kannata vatvoa, joten ajattelin, että jos puran ne tänne, pystyisin olemaan niitä vatvomatta. Ehkä. Varoitus, tätä ei kannata niiden lukea, ketkä odottavat lasta ja eivät ole tietoisia niistä kaikista riskeistä mitä voi olla.

Ihan ensimmäiseksi pelkään lapsettomuutta. Jos tarkkoja ollaan, sekundaarista lapsettomuutta. Esikoisemme saimme alulle jo toiselta kierrolta, eli suhteellisen nopeasti. Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että näin hyvin käy jatkossakin. Tälle lapsettomuuden pelolle on muutama peruste. Esikoisemme syntyi sektiolla ja minulle tuli kohtutulehdus leikkauksen jälkeen. Tulehdus lehahti ilmeisen voimakkaaksi ja sitä alettiin hoitamaan vasta vuorokausi sektion jälkeen. Nyt olen lukenut, että tuollainen tulehdus voi mm. tukkia munanjohtimet, jolloin raskautuminen olisi vaikeaa. Myös ylipäätään sektio ilman tulehdustakin voi vaikeuttaa raskautumista. Lisäksi nykyään minulla on kovat ovulaatiokivut ja kovat kuukautiskivut. Onkohan kohdussani siis kaikki hyvin? En tiedä. Epätietoisuus ahdistaa. 

Jos kuitenkin saisimme joskus lapsen alulle, siitä ne muut pelot vasta alkavatkin. Pelkään kaksosraskautta, koska se on lähes aina riskiraskaus. Kaksosraskaudet kulkevat mieheni suvussa. Pelkään keskenmenoa, keskeytynyttä keskenmenoa, kohtukuolemaa. Tunnen ja tiedän useita naisia, ketkä ovat joutuneet kohtaamaan nämä asiat. Minulla on siis konkreettisia esimerkkejä, että niin voi tapahtua. Joillekin on sattunut näin jopa useamman kerran, vaikka lääkärit aina puhuvat, että salama ei kahdesti iske samaan paikkaan. Eipä. Sektiohaavan vuoksi pelkään että istukka kiinnittyy arven päälle, jolloin istukka voi irrota tai vauva voi kärsiä hapenpuutteesta. Pelkään että b-streptokokki lehahtaa jälleen tulehdukseksi ja että se lävistää sikiökalvot jo odotusaikana tai viimeistään synnytyksessä tappaen vauvan. Pelkään myös, että b-streptokokki aiheuttaa ennenaikaisen synnytyksen, jolloin vauva voisi kuolla ennenaikaisuudesta aiheutuviin komplikaatioihin. 

Sektiosta johtuen pelkään että kohtuni repeää. Joko odotusaikana ennenaikaisiin supistuksiin, joita oli esikoisen odotuksenkin aikana, tai synnytyssupistuksiin. Minulla on Rh negatiiviset veret, joten pelkään että vauva hylkii kohdussa vertani ja kuolee siihen. Pelkään että hänelle tulee anemia, niinkuin esikoisellekin ja hän kuolee siihen. Pelkään että mahdollisessa suunnitellussa sektiossa menee jokin pieleen. Että vauva kuolee, minä kuolen tai kohtuni poistetaan verenvuodon vuoksi. Muita synnytykseen liittyviä pelkoja minulla ei ole, koska todennäköisesti en koskaan suostu synnyttämään alakautta tuon b-streptokokin vuoksi. Sehän ei koskaan lähde naisen kehosta mihinkään.

Mikäli onnistuisimme saamaan vauvan kotiin, pelkään kätkytkuolemaa. Kätkytkuoleman riski on olemassa jopa useamman kuukauden ajan, joten odotettavissa on aika pitkä piina. Pelkään myös että vauva tukehtuu yöllä peittoon tai että hänelle lehahtaa tuo b-streptokokkitulehdus vasta myöhemmin. Sekin voi tulla vielä parin kuukauden ikäisenä. Vauva-ajan jälkeen pelkään muun muassa onnettomuuksia, sairauksia ja vammautumisia. Lisäksi pelkään, että joku ystävistäni tai läheisistäni joutuu kokemaan lapsen menetyksen. Olin ensimmäinen ystäväpiiristäni, joka sai vauvan, joten raskauksia on lähipiiriini tulossa varmasti vielä paljon.

Anteeksi, että leväytin koko pelkojeni kirjon tähän, mutta koen että tämä oli ainoa keino purkaa nämä pelot. Näistä en hirveästi pysty puhumaan kenellekään. Ehkä vaikuttaisin sekopäiseltä tai luulotautiselta. 

Loppuun on vielä pakko lisätä, että tiedostan, että kaikille meille voi tapahtua mitä vain missä vain milloin vain. Eli kysymys kuuluukin, miksi ihmeessä olen tehnyt odotuksesta, synnytyksestä ja vauva-ajasta niin ison peikon itselleni? Jos alan oikeasti pelkäämään, minunhan pitäisi pelätä kaikkea koko loppuelämäni ajan. Ja siinä ei ole mitään järkeä, koska miten sitten käy elämän pienistä asioista nauttimiselle? Tai ylipäätään elämiselle? Tiedostan, että minun täytyy tehdä paljon töitä pelkojeni eteen, että pääsisin niistä eroon, tai että saisin niihin realistisen näkökulman. Että pystyisin elämään niiden kanssa ilman että ne alkavat hallitsemaan elämääni.