Jouluun on enää puolitoista kuukautta. Olen pelännyt joulun tuloa jo toukokuusta saakka. Ei ole varmaan mennyt päivääkään etten sitä ajattelisi. Miten käy tuolle juhlapyhälle kun emme saa viettää sitä kokonaisena perheenä? Miten ylipäätään kestän joulupyhät?
Viime joulu oli ihana ja lämminhenkinen. Odotin esikoistamme, jouluviikolla olin raskausviikolla 16. Muistan tuon siksi niin hyvin, koska joulun väliviikolla, raskausviikolla 17, tunsin ensimmäiset potkut. Jo viime vuonna, vaikka esikoinen eleli vielä mahassani, valmistelin joulua enemmän kuin koskaan. Jotenkin tuntui siltä, että vauva on jo kanssamme ja ymmärtää joulun päälle. Hassua. Olin tuonut omia lapsuudenaikaisia joulukoristeita lapsuudenkodistani ja nyt ensimmäistä kertaa ripustin niitä esille. Ajattelin, että nyt olemme perhe, joten haluan ensimmäistä kertaa tehdä joulua kotiin kunnolla. Soitin pianolla joululauluja ja lauloin vauvalle. Kuvittelin, että hän kuulisi minua ja hänellä olisi hyvä olla, kun äiti laulaa. Leivoin joululeivonnaisia kuunnellen joululauluja levyltä ja päätin, että ensi jouluna teen ensimmäistä kertaa piparkakkuja. Koska silloin voisin tehdä niitä yhdessä esikoisen kanssa. Yksin niitä ei kannattaisi tehdä. Piparkakut kuuluu tehdä yhdessä. Tuon joulun vietimme vanhempieni luona, yhdessä koko perheen voimin. Joulupukki kävi, veljenpojat availivat innoissaan lahjoja ja me aikuiset söimme hyvin ja nautimme yhdessäolosta. Esikoisemme sai tuolloin ensimmäisen lahjansa kummeiltaan ja serkkupojilta; tutin, jota koristi kotipaikkakuntani jääkiekkojoukkueen logo. Tutti aiheutti suurta huvitusta ja mieheni uhkasi leikkimielisesti heittää koko tutin roskiin. Hän ei kannata tuota jääkiekkojoukkuetta. Tutti on edelleen tallessa. Sillä on suurta tunnearvoa, esikoisemme ensimmäisenä lahjana.
Hyppäys tähän jouluun viime joulusta on kuin painajaisunessa. Niin tunnetasolla kuin käytännössäkin. Miten asiat voivatkin muuttua niin radikaalisti? Olen aina ollut jouluihminen, rakastanut joululauluja, joulutunnelmaa, joululahjojen ostoa ja kaikkea hömppää. Nyt vihaan joulua, ahdistun joulusta. Viha ja ahdistus eivät oikeastaan edes kuvaa sitä tunnetta mitä tunnen joulua kohtaan. Olenkin sanonut, että jos saisin päättää, lukitsisin ovet, laittaisin valot pois, kännykän kiinni ja nukkuisin kotona joulun yli. Kaiken huipuksi esikoisemme kuolinpäivä osuu joulun pyhille. Hän olisi silloin täyttänyt 7kk.
Kadehdin niitä, jotka pystyvät menetyksestä huolimatta suunnittelemaan joulua. Miten pystyisin siihen itsekin? Haluaisin pystyä. Ihailen erästä ystävääni, joka on kokenut todella kovia ja jolla olisi myös pitänyt olla vauva tänä jouluna. Hän on kuitenkin kääntänyt joulun voimavarakseen. Hän odottaa joulua, koska jouluna on aina kaikki hyvin. Olen itsekin yrittänyt sisäistää tuon ajatuksen, koska sehän on totta. Jouluna todentotta on kaikki hyvin. Ainakin ennen oli.
Haluaisin tänä vuonna viettää joulua jotenkin eri tavalla. Menemme mieheni vanhempien luo, mutta tänä vuonna myös minun vanhempani tulevat sinne. Saamme olla kaikki yhdessä ja se tuntuu kaikesta huolimatta hyvältä ajatukselta. Tuntuu siltä, että jotta kestän joulun läpi, joulun valmistelun ja vieton kaavaa pitäisi jotenkin rikkoa. Tehdä jotain, mitä en yleensä tee niinä pyhinä. Tai jättää tekemättä jotain, mitä yleensä teen. Vielä en tiedä mitä se voisi olla. Jos jotain olen tässä viiden ja puolen kuukauden aikana oppinut, se on se, että kannattaa mennä aina sen hetkisten tuntemusten mukaan. Mikä juuri sillä hetkellä tuntuu hyvältä.
Ja onhan tässä vielä toinenkin juhlapyhä tulossa, joka on itseasiassa ensimmäinen juhlapyhä ilman esikoista. Isänpäivä. Onneksi saamme isänpäivän illan viettää koko perheen kesken kotipaikkakunnallani. Perheessäni on tänä vuonna kolme isää. Minun isäni, minun veljeni ja minun mieheni, esikoiseni isä.
Minä olin viime jouluna hieman sinua pidemmällä raskaana, ja se oli niin onnellista aikaa :)
VastaaPoistaNyt on tulossa ensimmäinen joulu, jolloin mielessäni näin vahvasti jokin ihminen, joka ei ole läsnä - enää koskaan. Mutta ne muut ihmiset ovat, hekin valtavan rakkaita minulle. Suuria tunteita siis puoleen ja toiseen läsnä, mutta koetan muistaa mahdollisimman usein, että kovasta kaipuusta huolimatta elämäni on nyt ja tässä. Haluan nauttia niistä rakkaistani, jotka ovat kanssani. (Pienokainen on silti sydämessäni) t. Kisu
Kauniisti sanottu, ja olet täysin oikeassa. Onhan tässä vielä onneksi hieman aikaa jouluun, ehkä ehdin sopeutua siihen edes jollain tavalla...
PoistaMinä niin toivon että voisin hypätä koko joulun yli. Että voisimme karata jonnekin missä joulua ei vietetä. Pojan takia jonkinlainen joulu on kuitenkin laitettava. Erityisesti minua menetyksestä muistuttaa makuuhuoneen lipaston päällä pieni punainen tonttumekko, jossa on pieni kulkunen, ystäväni kirpputorilöytö. Se päällä oli pikkusiskon tarkoitus viettää ensimmäistä jouluaan. Vaikka kaikki muu vauvatavara on siivottu pois, jostain syystä tuo pieni tonttumekko ajelehtii siinä lipaston päällä, ihan eksyksissä, sinne kuulumattomana, enkä saa sitä laitettua pois. Halaus Johanna <3
VastaaPoista<3
PoistaHei!
VastaaPoistaTodellakin tuleva joulu jopa ihan masentaa,ennen olin jouluihminen ja lahjatkin ostin hyvissä ajoin. Halusin kodin jouluksi laittaa niin aikaisin kun vaan mahdollista ja nautin joululauluista jo näin marraskuussa. Mutta nyt ei kiinnosta yhtään, voisin hypätä joulun yli. Mutta kuitenkin kovasti odotan tammikuuta ja varmasti uutta Vuotta, toivoen että se olisi parempi kuin tämä vuosi.
Tänään olisi meidän pienokainen tullut 7kk. Ja vielä isänpäivä. Aamulla mietin tätä isänpäivää ja mitenkä mieheni sen ottaa. Juttelimme toivotin hyvää isänpäivää ja itkimme. Mutta samalla teimme päätöksen että yritämme taas lasta, esikoiselle sisarusta. Menemme ensiviikolla käymään pelkopolilla/neuvolassa ja haluamme vielä kerran käydä asian läpi lääkäreiden kanssa. Ja tulevista riskeistä toista raskautta ajatellen ja lupaa siihen että voimmeko taas yrittää vaikka vuottahan ei vielä ole mennyt. Huomenna tosin aloitan työt pienellä tuntimäärällä, jotenkin odotan jo sitä, ihan sillä että saan sosiaallisia kontakteja ja työkavereitakin on jo ikävä. Tätä pienempää tuntumäärää siis teen nyt ainakin 3kuukautta.
Valoa tunnelin päässä. Aalloilla kanssasi <3
Kiitos sinullekin eveliina kommentista. Tuntuu olevan aika yleinen juttu, että joulu ahdistaa meitä menetyksen kokeneita. Toivon teille kaikkea hyvää uutta pienokaista yrittäessä. Olisi mukava kuulla, mitä lääkärit ovat mieltä yrityksen aloittamisesta jo nyt. Itselläkin kun tuo vuosi tuntuu niin kovin pitkältä ajalta, että olen miettinyt myös lääkärillä piipahtamista vuoden alussa... halaus <3
PoistaOlen lukenut sanojasi jokaikinen päivä, tänään sait tunteen minulle että minun on vastattava (en ole koskaan kirjoittanut nettiin mitään). Kun luen kirjoittamiasi tekstejä ne ovat kuin minun suustani. Olen syvästi pahoillani että sinä, jokainen teistä kirjoittajista, on joutunut kohtaamaan lapsen menetyksen, se on niin epäreilua ja väärin, niin surullista ja yksinäisen tuskaista... Siltä minusta ainakin tuntuu.
VastaaPoistaSynnytin kuolleet poikamme 3 viikkoa sitten. Vain hetki ennen kun oli todettu miten ERINOMAISESTI pojat voivat ja kohta he syntyisivät... Kun "tila" oli heille jo tehty, kotiin palattiin synnytyksestä tyhjin käsin...
Tiedän ettei sanoilla voi helpottaa toisen sisäistä tuskaa, mutta tieto siitä, että me tunnemme samoin ja ymmärrämme mitä sinä Johanna kerrot, sanan jokaista kirjainta myöten, se antaa tunteen ettemme ole yksin. Joku ymmärtää aidosti miltä sinusta tuntuu.
Joulua odotan itsekin surullisin mielin, koitan saada mieheni päätä kääntymään että lähtisimme matkoille. Ensimmäistä kertaa jouluna haluan pois suomesta, olen aina ennen ollut joulu ihminen, nyt sen viettäminen suvun kesken ei tunnu hyvältä. Kuten tänään isäinpäivänä. On lohdutonta katsoa mieheni itkevän, muut saavat viettää päivän lasten kanssa, me itkemme kaksin kotona. Silti, teemme mitä tahansa tai olemme tekemättä, joulu tulee ja seuraavakin isäinpäivä, millainen juuri se päivä tulee olemaan, mitä on tapahtunut juuri ennen sitä, kukaan ei tiedä, joten tärkeää olisi yrittää olla ajattelematta sinne saakka, mutta miten se käytännössä tehdään? Mistä tässä tilanteessa repii voimaa ja pientäkin positiivista ajattelua? Kaikkein huonoimpina hetkinä ystäväni neuvoi, kunhan hengität rauhallisesti, juot mehua ja koitat nukkua, ne riittää siihen että kroppasi jaksaa ja selviät pahimman yli.
Aiemmin puhuit sanoista, olen pohtinut samaa itsekin aiemmin, toteutuuko asia jos sen lausuu ääneen. Kuten eräs psykologi ystäväni sanoi, sanoilla ei ihminen saa aikaiseksi jotain tapahtumaa. Vaikka sanoisimme kohtukuolemasta mitä tahansa ääneen raskauden aikana, se ei enteile asian toteutumista. Sitä vain mieli kuvittelee niin, koska mieli etsii, analysoi, pohtii ja kyselee syytä, asia olisi mielen helpompi ymmärtää ja sen jälkeen käsitellä, kun se olisi konkreettinen. Aivot kuulemma toimivat vain niin. Sama pätee toisin päinkin, mitään positiivista suurta tapahtumaa myöskään emme saa toteutumaan vain sanomalla asiaa ääneen. "Elämä antaa ja elämä ottaa" -tuumasi pappikin poikiemme hautaustilaisuudessa. Itse uskon intuitioon, toiset ovat herkempiä kuuntelemaan itseään kuin toiset.
Kuulemma tärkeää on vain oppia sietämään muutoksia joita elämässä tulee ja kaikille niitä tulee. Se miten sietäminen toteutuu/tehdään, pitää kysyä joltain viisaammalta, minä en vielä tiedä, opettelen vasta... Toivon, että opin sanomaan itselleni että tämä on elämää, tästä ei kuulu oppia mitään, näin tapahtui ja se tuntuu pahalta... on vain siedettävä eri tunteet mitä ne herättävät ja uskaltaa elää arkea. Toiselle tulee syöpä, toinen menettää koko perheensä, toinen vammautuu, toinen ei koskaan tule raskaaksi...
Tänä vuonna olen synnyttänyt jo 3 kuollutta lasta, ensin yhden alkuvuodesta ja 19.10. kaksospoikamme. Miksi? Syytä ei ole, etsin kyllä fyysiset syyt vielä käsiini, mutta muuta varmuutta ei ole. Olen aiemmin ajatellut että hyvä saa hyvää ja paha saa pahaa, mutta niin moni ammattilainen on tämän teilannut ajatuksistani, elämä ei toimi niin. Emme vain tiedä kaikkea mitä kukin ihminen kantaa sisällään sydämessään. Meillä jokaisella tunne-elämä on eri syvyyksinen ja asiat koskettavat meitä sen vuoksi eritavalla.
Kuten Johanna sinä teit, olen tehnyt itsekin, puhdistan haudalta muiden pienten enkeleiden päältä lumia... Ei tämän elämän kuulunut mennä näin, en ollut varautunut, en uskonut että tällaista voi olla olemassa. Olin kuin naivi pikkutyttö, joka ei tiennyt ollenkaan mitä elämä voi antaa.
Olet ajatuksissani,
Kati
Hei Kati, ja syvät pahoittelut menetyksestäsi. Sanoinkuvaamattoman kauheaa, että olet menettänyt jo 3 lastasi. Hyvä, jos blogistani on mitään apua. Itsekin sain parasta vertaistukea ennen tämän blogin aloittamista muiden blogeista. Se auttaa, että tiedän, että muutkin käyvät samoja asioita läpi ja ajattelevat samoja, jopa outoja, asioita. Olen itse tullut siihen tulokseen, että tässä tilanteessa elämästä ei tarvitse välttämättä löytää mitään positiivista eikä vaatia itseltään liikaa. Kaikkinensa lapsen kuolema on hirveä asia ja nyt vaan pitää yrittää elää sen kanssa, kohdata kaikki ne tunteet, mitkä on tullakseen ja mennä päivä kerrallaan. Jossain vaiheessa ne hyvätkin asiat alkavat pilkistellä sumuverhon takaa. Voimia sinulle! Jos olisin vierelläsi, antaisin suuren halauksen. <3
PoistaVoi kiitos Johanna.
VastaaPoistaLuin juuri isäinpäivästäsi, luin ääneen sen miehelleni, se oli kuin meidän päivä niin yksi yhteen, kirjoitin kortin, kävimme haudalla, itkimme...
Tänään saimme tietää syyn poikien kuolemaan, ettei heissä ollut mitään vikaa, tuntuu niin turhalta kun mitään syitä ei ole " näin vain teille kävi"- he sanovat. Jossain vaiheessa sen varmaan hyväksyy, nyt tuntuu niin väärältä... Kyyneleet valuvat poskillani, miten ihmeessä näin voi käydä ja kuinka tästä koskaan löytyy elämänilo takaisin? Siksi tuntui helpottavalta lukea että sinä näet onnenkin asioita sukulaislapsissa, ehkä aika tekee tehtävänsä.
Paljon mietimme myös uuden raskauden yrittämistä, uskaltaako ja onko se enää mahdollista, kun synnytyksen jälkeinen tulehdus kuulemma aiheuttaa lapsettomuutta. Ja jos alkaisi yrittämään ja saisi sen lahjan että testi positiivista näyttää niin kuinka suuri olisi se pelko, jonka kanssa joka minuutti tulisi elää, en tiedä, vielä ei yrittääkään saa joten parempi haudata nuo ajatukset.
Kun ystävälleni tuli vuosi sitten keskenmeno vk 13 ja hän sanoin samaa kuin mitä sinä kirjoitit, että tuntuu pahalta nähdä muiden vauvat niin hänelle vastattiin että "eihän se ole sinulta pois", johon hän vastasi että tavallaan on. On tilastot joiden mukaan näitä tapahtuu tietty pieni määrä ja jokainen elossa syntynyt vauva on siihen "toiseen koriin". Hän itse kuuluu siihen toiseen joka kerta toisensa jälkeen joutuu pettymään. Ymmärrän täysin, että vaikka jokaiselle onnen suon ja terveen lapsen haluaisin, niin itsekään en vain kykene olemaan iloinen, juttelemaan tuoreen äidin kanssa hänen vauvastaan, koska minulle on käynyt näin, toistamiseen. Tuntuu että kaikkialla törmään raskaana oleviin naisiin ja ensimmäinen ajatukseni on kauhistelu, tietääkö hän miten onnellisessa asemassa on, mitä voi olla tulossa, osaako arvostaa tuota tilaa, kumpa hänelle ei kävisi kuten minulle...
Minusta se vauvoja kohtaan ajattelu tällaisen jälkeen on inhimillistä, me ollaan ihmisiä ja kuten sanotaan, vääriä tunteita ei ole olemassakaan. Kaikki tunteet johtuvat jostain ja siksi ovat aitoja tunteita.
Kuten ajatukset joulua kohtaan, postilaatikkoon tulleet lelulehden lensivät nopeasti roskiin, en tiedä miten kummi- ja sukulais lapsilel lahjat saan ostettua, ehkä pyydän jotain muuta lasten lelumaailmaan puolestani, onneksi vielä tänään ei tarvitse sitä jaksaa miettiä, sytytän kynttilän enkeli patsaaseen ja käperrn peiton alle, huomenna on uusi päivä. Paljon lämpöisiä halirutistuksia <3
Kiitos kommentistasi. Tuo muiden vauvoihin ja lapsiin suhtautuminen on aika ongelmallinen asia. Itseäni ahdistaa erityisesti vastasyntyneet ja ne raskausmahat. Sukulaislapset toivat minulle ensimmäisen kerran ilon tyttären kuoleman jälkeen, joten alusta saakka olen suhtautunut heihin eri tavalla kuin muihin lapsiin. Heihin minulla on erityinen side, muiden lapsiin ei niinkään. Eikä tuo side katkea, vaikka oma lapsi kuoleekin. Siitä olen erityisen kiitollinen. Toivon, että näin käy myös sinulle, jos annat sukulaislapsille mahdollisuuden. Toki se voi olla vaikeaa, eikä heitä tarvitse kohdata ennenkuin se tuntuu oikealta.
PoistaUusi raskaus on myös vaikea juttu. Meilläkin se on se suurin unelma. Sektion vuoksi emme tosin saa edes vielä yrittää. Mieheni sanoi hyvin, että hän on valmis uhraamaan omaa mielenterveyttään siihen, että saamme elävän lapsen kotiin. Näin olen myös itse ajatellut. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että on valmis sietämään riskit tulevissakin raskauksissa, ja riskeistä huolimatta uskaltaa yrittää.
Voimia sinulle ja miehellesi <3