Kuka ottaa vastuun?

Sairaalan kanssa käyty jälkikeskustelu ja Valviralle lähetetty kantelu ovat olleet taas paljon ajatuksissani. Asia on noussut mieleeni uudestaan, koska tällä viikolla keskustelin asiasta puhelimitse erään minua hoitaneen kätilön kanssa. Lääkärit eivät ole ilmeisesti pelanneet rehellistä peliä myöskään kätilöiden kanssa. Kätilöt eivät esimerkiksi päässeet mukaan jälkikeskusteluun. Lisäksi lääkärit yrittivät vierittää syyn kätilöiden niskoille, mikä mielestäni oli kaiken tämän törkeyden huippu. Onneksi meillä on olemassa asiakirjat, joissa on selvästi merkintä, että synnytyksen aikaiset ongelmatilanteet, kuten kuume, on aina asiankuuluvasti esitelty lääkärille. Tällöin vastuu siirtyy kätilöltä lääkärille. Tästä seikasta tuo minulle soittanut kätilö halusikin kuulla. Kerroin asiasta mielelläni. Mielestäni on tärkeää selvittää asiat ja tuoda totuus julki asioista. Toisaalta tästä eteenpäin en kuitenkaan jaksaisi asiaa enää puida, joten olenkin päättänyt, että jatkossa pysyn ulkona tuosta kätilöiden ja lääkärien välienselvittelystä. Pienikin asia pystyy romauttamaan minut henkisesti ja pelkään että tämä olisi sellainen asia. Suojelen siis itseäni, yritän säästää energiaani.

"Tämä oli inhimillinen virhe." "Kaikkihan me tiedämme, että hoitovirhe on tapahtunut." "Minulla ei ole muistikuvaa, että kuumeestasi olisi soitettu minulle." "Lääkärillä oli varmastikin kova kiire." "Tehän voitte hakea rahallista korvausta." Nämä erinäiset lauseet tyttären kuoleman jälkiselvittelystä kummittelevat jälleen päässäni. Lauseet, jotka koskivat syvimmälle, jotka nostavat raivon pintaan. Olen miettinyt, miten paljon mätää tuon sairaalan sisällä piileekään? Miten meitä asiakkaita, terveen lapsemme menettäneitä vanhempia, voitiin kohdella niin huonosti? Asiaa yritettiin kaikin tavoin peitellä, vältellä, selitellä, vähätellä, puolustella, jopa syyttää muita. Lisäksi koko jälkikeskusteluun pääsy tehtiin helvetin vaikeaksi. Ja miten nuo kaksi lääkäriä kehtasivatkin yrittää vierittää syitä kätilön niskoille? "Minulla ei ole muistikuvaa, että kuumeestasi olisi soitettu minulle." "Teillä ei ole tuosta puhelusta merkintää." Onpas! Minua kuvottaa ihmiset, jotka eivät rehdisti suostu ottamaan vastuuta tekemisistään ja kohtaamaan ihmisiä asiallisesti. He vetosivat siihen, että inhimillisiä virheitä tapahtuu. Ehkä, mutta asian käsittelyssä ei ole ollut mitään inhimillistä. Siinä vaiheessa kun halusimme asiaa alkaa selvittämään, inhimillisyys loppui kuin seinään. Tai oikeastaan inhimillisyys loppui siinä vaiheessa, kun tyttäremme kuoli.

Aika ajoin olen miettinyt tuota lääkäriä, jota virheestä epäillään. Hän ei määrännyt minulle antibioottia kuumeeseen, vaikka hänen omien sanojensa mukaan hän on näin vastaavissa tilanteissa aikaisemmin toiminut. Mikä meidän kohdallamme teki poikkeuksen? Miksi emme olleet sen arvoisia? Oliko hänellä jotain tärkeitä henkilökohtaisia asioita mielen päällä? Miksei hän keskittynyt hoitooni? Mitä tuossa tilanteessa on oikeasti tapahtunut? Sitä en voi ymmärtää, en nyt, enkä ehkä koskaan.

Tiedän, että enää ei pitäisi noita asioita miettiä. Silti nuo kysymykset pulpahtelevat hallitsemattomasti päähäni. Olen muutamia kertoja kuvitellut tilanteen, jossa kohtaisin lääkärin. Ehkä yleisellä paikalla, ehkä jossain kuppilassa. Mitä tekisin jos kohtaisin hänet? Löisinkö? Huutaisinko? Sanoisinko jotain pisteliästä? Jotain ilkeää? Vai loisinko vain murhaavan katseen? Ehkäpä hän ei edes tunnistaisi minua. Mutta minä tunnistaisin hänet. Kysyisinkö häneltä kovaan ääneen, niin että kaikki ympärillä kuulisivat, että saako hän enää nukuttua, kun on ehkä aiheuttanut lapseni kuoleman? Miten hän pärjää omatuntonsa kanssa? Haluan, että hän ottaa vastuun. Koska hänen se vastuu on, ainakin minun silmissäni. Nämä ovat tietenkin vain ajatuksia, mielikuvituksen juoksua, jotka tuskin koskaan toteutuvat oikeassa elämässä. Mutta välillä on herkullista miettiä tuota hypoteettista tilannetta.

Olen kohdannut hänet kerran synnytyksen jälkeen. Jälkikeskustelussa, jonka eteen jouduin tekemään valtavasti töitä. Jäin sairaslomalle, jotta jaksaisin soitella lääkäreille ja vaatia häntä paikalle. Yritin hoitaa asiaa asiallisesti, mutta se ei auttanut. Joten itkin, raivosin, huusin, jopa uhkailin. Viikon soittelun jälkeen se onnistui, saimme järjestettyä ajan, johon myös synnytyslääkärini pääsisi. Tuon jälkikeskustelun suurin tavoite oli hänen tapaaminen. Katsominen häntä silmästä silmään. Nähdä, miltä hänestä tuntuu. Näyttää hänelle tuskamme, surumme, kaikki se paha, mitä hän on meidän mielestämme saanut aikaan. Saavutimme sen. Toivottavasti. Edelleen toivon, että hän ei nuku öitänsä hyvin. Toivon, että hän kärsii niinkuin mekin. Toivon, että hän joutuu tästä vastuuseen.