Surun päivä

Pyhäinpäivä. Veimme kaksi kynttilää tyttären haudalle. Tänään surun määrä korostuu, vaikka joka päivähän se on ainakin taustalla läsnä. Hautausmaalla oli niin hämmentävän paljon ihmisiä. Odotin, kohtaammeko jonkin toisen kuolleen vauvan vanhemmat, mutta emme kohdanneet. Moni oli jo kynttilän vienyt, joku ehkä vie vasta illalla. Joku oli muistanut myös meidän pientä. Haudalla oli jo kynttilä palamassa kun menimme paikalle. Kiitos, kuka oletkaan. Koskettaa aina todella paljon, että joku muukin muistaa rakastamme.

Kun tulimme hautausmaalta, jäin pois auton kyydistä aikaisemmin. Oli pakko saada kävellä. Oli pakko saada itkeä. Tottakai pystyn itkemään miehenikin läsnäollessa, mutta nyt halusin olla yksin. Juttelin pienokaisellemme kävellessäni. Pyysin, että hän ei jättäisi minua yksin. Että hän kulkisi mukanani aina. Kerroin, että rakastan häntä eniten maailmassa. Että ikävöin häntä enemmän kuin pystyn kuvailemaan. Ikävöin niin että sydän pakahtuu.

Miksei kukaan voi kertoa, miksi tällaista tapahtuu? Miksei joku auta minua ymmärtämään? Kävellessäni kotiin mietin tuhannennen kerran, että en voi vieläkään ymmärtää ja käsittää, miksi rakkaamme on viety meiltä pois. Haluaisin niin käsittää sen, mutta en voi. En pysty. Sitä ei järki voi selittää. Tänään olo on tyhjä. Tyhjä ja surullinen. Ikävöin niin kovin.