lauantai 24. marraskuuta 2012

Terapiaa ja valoa (?) tunnelin päässä

Katsoin tänään pitkästä aikaa kaikki kuvat läpi, mitä meillä on olemassa tyttärestämme. Sairaalakuvat, hautakuvat, hautajaiskuvat, jopa kuvat sairaalan kappelista, missä hän on jo kuollut. Kaivoin jopa muutaman raskaus- ja synnytyskuvankin esille. Luulin, että enää koskaan en pystyisi noita kappeli- ja raskauskuvia ainakaan katsomaan. Niin vain pystyin, vaikkakin itkun kanssa. Aiomme nimittäin tehdä hänelle muistokirjan, jossa on tärkeimmät valokuvat, hautajaisten muistokortit, hautajaisten käsiohjelma, pienet jalanjäljet, hiustupsu, ultraäänikuvat, kaikki tärkeät asiat. Eilen julkaisin tässä blogissa tyttäreni tarinan ja noiden muistojen henkiinherättämisen jälkeisten tuntemusten kautta huomasin, että olen valmis katsomaan myös kuvat läpi. Minulle tämä on tärkeää terapiaa.

Tyttären kuoleman jälkeisestä elämästäni on oikeastaan kokonaisuudessaan tullut terapiaa. Heti kuoleman jälkeen terapiana toimi kävely. Kävimme sektiohaavasta huolimatta päivittäin kahdella kävelylenkillä, satoi tai paistoi. Oikeastaan sade tuntui tuohon aikaan paremmalta kuin aurinko. Leikkiminen veljenpoikien kanssa oli eräänlaista terapiaa, samoin keskustelut läheisten kanssa. Matkustelu oli osittain terapiaa, mutta osittain se oli myös lomaa terapiasta. Kun olimme vieraassa paikassa, sain olla hetken vapaa, hetken aikaa tuntematon. Sen jälkeen jaksoin taas käsitellä asiaa.

Syksyllä työn ohella uusista harrastuksista tuli parasta mahdollista terapiaa. Menin Didgeridoo-kurssille, jossa rakensimme alusta saakka tervalepästä aboriginaalien puhaltimen. Voitte vain kuvitella, miten puhdistavalta tuntui hakata kirveellä täydellä voimalla kaarnaa puun pinnasta. Päästelin kaikki aggressioni tuohon hakkaamiseen, rehellisesti sanottuna ajattelin synnytyslääkäriäni. Nyt olemme maalausvaiheessa. Maalaan torveen tyttäreni matkan kuolemasta taivaaseen. En ole millään muotoa uskonnollinen ihminen, kaukana siitä, mutta haluan ajatella, että hän on jossain paremmassa paikassa. Torven maalauksessa on valkoinen, torvea kiertävä polku mustasta kuolemasta ylös kirkkaaseen, valon ja rakkauden ympäröimään paikkaan. Onnelliseen paikkaan. Syksyn aikana piirsin myös itselleni tatuoinnin, josta kerroinkin aikaisemmin. Aina kun kotona ahdisti, purin ahdistukseni piirtämiseen. Minulle se toimi. Ahdistus laukesi, kun sain tehdä jotain konkreettista.

Aloitin myös ratsastamisen. Aikaisemminkin taisinkin jo mainita, että olen tyttären kuoleman jälkeen tuntenut valtavaa vetoa luontoa ja eläimiä kohtaan. Ne rauhoittavat minua, antavat levon tunteen sisälleni. Vievät pois rauhattomuuden. Islanninhevoset ovat hienoja kumppaneita tällaiseen terapiaan, sillä maastoretkillä yhdistyvät luonto ja eläimet.

Nyt kun kuolemasta on kulunut puoli vuotta, minulle on herännyt suuri tarve käsitellä asiaa entistä enemmän. Siksi olemme vasta nyt alkaneet miettimään tuota mainitsemaani muistokirjaa. Aikaisemmin muistot olivat liian kipeitä, olisin vain repinyt haavat auki. 

Olen ehkä hieman säikähtänyt viime aikaisia tunteitani. Olenko jollain tavalla hyväksymässä tyttäreni kuoleman? Olenko jo sinut sen kanssa, että hän elää enää sydämessäni, kuvissa ja muistoissa? En halua. En halua hyväksyä, koska näin ei olisi pitänyt tapahtua. Kun julkaisin eilen tytön tarinan täällä ja luin sen itse kertaalleen läpi, en itkenyt. Miksi? Eikö minunkin olisi kuulunut itkeä? Sairaalapäivien muisteleminen on muutenkin entistä helpompaa, en enää läheskään aina itke. Syntymän ja kuoleman kuukausipäivät ovat aina vaikeimpia ja silloin kyyneleitä virtaa paljon, mutta muina päivinä olen välillä jopa yllättävän ok. Töissä olen ollut todella väsynyt, mutta olen kuitenkin huomannut jo pilkahduksia vanhasta työminästänikin. Jaksan harrastaa, nähdä ystäviä, välillä jaksan jopa pitää kodista huolen. Osa minusta taistelee näitä tunteita vastaan, koska syyllisyys kalvaa. Voinko minä puolen vuoden jälkeen voida jo hieman paremmin? Vai onko tämä vain hetkellistä ja pohja tulee uudelleen vastaan?

7 kommenttia:

  1. Älä turhaan mieti onko parempi olo hetkellistä vai pysyvää. Yritä nauttia siitä, että voit ja jaksat juuri nyt paremmin. Mä olen myös liittynyt kuntosalille pitkän ajan jälkeen ja alkanut liikkumaan tosi paljon ja mulle se on tosi terapeuttista. Niin sitä etsii selviytymiskeinoja niistä asioista jotka tuntuvat hyvälle.

    Halaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, tiedän että pitäisi ajatella noin, mutta vaikeaa se on. On helppoa nauttia hetkestä silloin, kun tekee jotain konkreettista, mikä tuntuu hyvälle, mutta tällaiset hetket kun ei tee mitään ja olo on ok, hämmentää vielä aika paljon.

      Poista
  2. Hei!

    Muistelu ja muistot ovat kyllä minua auttaneet, vaikka ne myös viemät energiaa. Totta kai sitä joka päivä varmasti ajattelee, mutta kun ottaa kuvat esille niin se on vielä erinlaista. Palaa niihin raskaisiin aikoihin. Itsellä se on auttanut, mutta myös samalla tullut ahdistava olo. Olenkin sanonut että se oli elämäni kauheinta, mutta myös kauneinta aikaa. Olin kun löysässä hirressä. Kiitollinen kuitenkin siitä kun sain viettää poikani kanssa sen 4 kuukautta.
    Minulla on poikani vaatteet,vaunut,sängyt yms. varastossa enkä ole niitä pystynyt edes katsomaan. Vaatteitta tekisi mieli puristella ja nuuhkia jospa niissä olisi vielä jokunen tuoksu, mutta en ole pystyny. Mutta sitäkin kovemmassa käytössä on olleet valokuva kirjat joita tein poikamme kuvista. Tein myös valokuvista tauluja ja välillä jopa naureskelen noille kuville jotka koristaa meilkein koko seinän. On vähän ehkä liiottelua, mutta jotenkin se tuo minulle suunnatusti lohtua.
    Meidän pojan kuolemasta on siis kohta 4 kuukautta, ja tunnen että voin jo hiukan paremmin, mutta huomaan että kun tulee se synkkä hetki niin se on paha, ehkä pahempi kuin ennen. Silloin tunnen että poikani on luonani jollakin ihmeellisellä tavalla ja nostaa minut pintaan... ja taas jaksan vähän matkaa. Uskon että meidän pienokaisemme on meidän vierellämme ja auttavat meitä jaksamaan taas eteenpäin. Näin haluan ainakin uskoa.
    Voimia ja ihana kun jaksat kirjoittaa. <3
    mulle voit laittaa muuten myös s.postia jos haluat.
    eveliina1407@yahoo.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eveliina viestistäsi <3 Meilläkin on kaikki tavaratkin jemmassa varastossa... muutaman kerran olen miettinyt että vaatteita olisi ihanaa hypistellä, mutta meidän tyttömmehän ei edes niitä ehtinyt pitää, joten ne eivät sikäli ole personoituneet häneen niin paljon. Enemmänkin odotusaikaan. Ymnmärrän täysin nuo valokuvat ja taulut. Meilläkin on tytölle muistopöytä olohuoneessa, jossa on valokuva, jalanjäljet, kynttilöitä jne. Se piti hautajaisten jälkeen siirtää toiseen huoneeseen, missä on meidän muidenkin kuvia, mutta enpä ole pystynyt. Haluan nähdä hänen kuvansa heti kun tulen kotiin. Halaus <3

      Poista
  3. Moi Johanna!

    Sinulle on tunnustus blogissani.

    http://miilosanenkeli.blogspot.fi/2012/11/ensimmainen-tunnustukseni.html

    VastaaPoista
  4. Tiedätkö Johanna, tulit mieleeni kun törmäsin tähän lauluun

    https://m.youtube.com/watch?v=aPRhokvJ8WE

    sanat toivat sut ja teidän pienen mieleen. ( Hanna Ekola, Perhonen, jos linkki ei toimi...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Turnip <3. Tämä soitettiin pienokaisemme hautajaisissa... Kanttorikaan ei pystynyt tätä kunnolla laulamaan, hänkin itki.

      Poista