perjantai 23. marraskuuta 2012

Tyttäreni elämä syntymästä kuolemaan

Tyttäreni elämä kohdun ulkopuolella on yhtä kuin puolitoista vuorokautta. Hän vietti nuo hetket letkuissa, kiinni laitteissa, eikä sylissäni, missä hänen olisi kuulunut olla. Joudun tyytymään 9 kuukauteen, jotka hän oli mahassani ja tuohon puoleentoista vuorokauteen, jotka saimme olla yhdessä. Ja kun minulla ei muuta ole, olen kiitollinen edes näistä hetkistä. Sain sentään nähdä hänet ja tutustua häneen. Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tuosta puolestatoista vuorokaudesta. Olen kirjoittanut tätä tekstiä pätkissä, melkein kaksi viikkoa. Kerralla en olisi pystynyt tätä kirjoittamaan. Niin raskasta kuin se onkin, haluan kuitenkin jakaa nämä minulle tärkeät hetket kanssanne. Elämäni onnellisimmat ja kauheimmat hetket, jotka mahtuvat tuon kahden päivän sisään.

Tyttäreni syntyi kiireellisellä sektiolla sekavassa tilanteessa. Itkin hysteerisesti, kukaan ei kertonut mitä tapahtuu, enkä tiennyt missä mieheni on. Ympärilläni leikkaussalissa hääräsi hirveästi ihmisiä, kaikilla oli kova kiire. Mitä tapahtuu? Onko kaikki hyvin? Onko vauvalla jokin hätä? Leikkaussaliin saapumisesta meni alle 15 minuuttia, kun kuulin tyttäreni äänen. Hän itkee, kaikki on hyvin, muistan ajatelleeni. Kätilö toi vauvan pääni viereen. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun yritin suukottaa häntä happimaskin lävitse. Joku ystävällinen ihminen otti maskin pois ja sain painaa ensimmäisen suukon hänen silkkisen pehmeälle poskelleen. Sitten hänet vietiin pois. Keskolaan, he sanoivat. Menin uudestaan paniikkiin. Miksi keskolaan? Mikä on hätänä? Tuo sana keskola kalskahti niin rumalle korvaani. Jälkikäteen olen tajunnut että keskola tarkoittaa vauvojen teho-osastoa. Sehän se vasta olisikin kalskahtanut kauhealle.

Kaksi tuntia heräämössä oltuani vaadin päästä vauvani lähelle. Onneksi mieheni oli jo siellä. Pikkuruinen tyttömme oli keskolassa happiviiksissä. Hän näytti niin pieneltä ja hauraalta. Olin jälleen hätääntynyt, mutta hoitaja ja mieheni rauhoitteli minua. Ei ole hätää, hapetusongelmat ovat normaaleja sektion jälkeen. Rauhoituin, mutta samalla uusi hämmentävä tunne valtasi mielen. Tunsin itseni suorastaan tyhmäksi. Onko tuo minun vauvani? Uskaltaako häntä koskettaa? Miten? Entä jos hän menee rikki? En oikein osannut suhtautua siinä hetkessä koko vauvaan. Olin vain helpottunut että kaikki on hyvin.

Minut vietiin osastolle lepäämään ja syömään. Pian sen jälkeen alkoi alamäki. Hätä ja ahdistus. Jatkuva paniikki. Seuraavan 7 tunnin ajan meitä juoksutettiin vauvateholle usemman kerran. Ensin vauva joutui hengityskoneeseen, vointi huononi koko ajan ja loppujen lopuksi ilmoitettiin että hän siirtyy yliopistolliseen sairaalaan. Alusta asti meille annettiin aina kaksi vaihtoehtoa; todennäköisesti hengitysongelmat paranevat kohta, mutta jos ei, mietitään hengityskonetta. Todennäköisesti hengityskone auttaa, mutta jos ei, pitää miettiä toiseen sairaalaan siirtoa. Aina tapahtui tuo huonompi vaihtoehto. Aina meille annettiin toivoa, joka samantien riistettiin meiltä pois. Jälkikäteen tajusimme, että tuota jatkui loppuun saakka. Hänen kuolemaansa saakka.

Jouduimme taistelemaan itsemme vauvan mukaan toiseen sairaalaan. Sairaala ei meinannut lähettää meitä sinne, he totesivat vain että pääsemme seuraavana päivänä perässä. Onneksi emme kuunnelleet, vaan intimme vastaan ja saimme tahtomme läpi. Jälkikäteen mietittynä olisi ollut katastrofaalista, jos emme olisi saaneet siirtoa heti. Olisimme menettäneet ainoat hetket lapsemme kanssa. Saavuimme toiseen sairaalaan kolme tuntia vauvan saapumisen jälkeen. Menimme heti hänen luoksensa. Vauvan vointi oli vakaa, joskin huono. Mieheni kutitti häntä jalkapohjasta, ja tuolloin hän reagoi ensimmäisen kerran. Kipristi suloisia pieniä varpaitaan. Olimme helpottuneita. Toiveikkaita. Varmoja siitä että joskus pääsemme yhdessä kotiin. Ehkä ei tänään, ehkä ei edes viikon päästä. Mutta joskus. Tuossa hetkessä tuo pieni ihminen alkoi tuntumaan omalta. Hän on minun vauvani.

Saimme sairaalasta perhehuoneen, jotta minun ei tarvinnut olla yksin. Vauvamme oli teho-osastolla ihan lähellä. Mietimme yöllä mieheni kanssa, että hänen täytyy ehkä hakea kotipaikkakunnaltamme lisää vaatteita jossain vaiheessa. Turvakaukalo ja vauvan kotiutumisvaatteetkin olivat vielä kotona. Vai toisiko joku vaatteita ja tarvitsemiamme tavaroita meille? Miten epäolennaisia ihminen voikaan miettiä! Mutta tuokin ajatuksenjuoksu kuvastaa sitä, että vauvan menettäminen ei ollut käynyt vielä edes mielessä.

Seuraava aamu koitti. Kolmen tunnin yöunien jälkeen halusimme jälleen päästä vauvan lähelle. Hän näytti niin heiveröiseltä. Pieneltä ja sirolta, täydelliseltä. Mutta samalla siltä, että pieninkin kosketus rikkoisi hänet. Aamupäivän aikana olimme hänen lähellään aina kun mahdollista, eli aina, kun hänelle ei tehty tutkimuksia tai hoitoja. Aamupäivällä meiltä kysyttiin ensimmäisen kerran, haluammeko tehdä hätäkasteen. Emme! Miksi me tekisimme hätäkasteen, hänhän selviää! Me pääsemme yhdessä kotiin ja kastamme hänet oikealla tavalla. Olin suorastaan loukkaantunut että joku kehtaa ehdottaa tuollaista. Puoliltapäivin tapasimme ensimmäisen kerran sairaalapsykologin. Hätäkasteen ehdottaminen oli herättänyt meidät ja tuon tapaamisen aikana sanoimme ensimmäistä kertaa ääneen pelottavimmat sanat, mitä olen sanonut koko elämäni aikana. Entä jos menetämme hänet? Muistan, miten tuo ajatus puristi rintaa, ahdisti hengityksen, lamaannutti minut. Jos menetämme hänet, minullakaan ei ole enää syytä elää.

Mieheni vanhemmat saapuivat sairaalaan. Samaan aikaan meille tultiin kertomaan että vauvan tila on huonontunut. Menimme ensin kahdestaan katsomaan häntä, sitten vasta pyysimme mieheni vanhemmat paikalle. Ensimmäistä kertaa pelko kouraisi todella syvältä, varjo laskeutui päällemme. Yhtäkkiä en ollutkaan varma, saammeko hänet kotiin. Kyselimme lääkäreiltä, mikä vauvallamme on? Saimme aina vastaukseksi sääliviä katseita ja lääkärin sanat "Tämä lapsi on hyvin, hyvin sairas". Kukaan ei kertonut mikä hänellä on, kaikki olivat hiljaa. Epätietoisuus oli raastavaa. Tuolla hetkellä teimme myös hätäkasteen. Ehkä jotenkin aavistimme, että nyt on viimeiset mahdollisuudet saada nimi tyttärellemme.

Soitin omille vanhemmilleni ja varoitin että tässä ei välttämättä käy hyvin. Äitini hoki järkyttyneenä puhelimeen, että voi hyvä jumala, voi hyvä jumala. Mitään muuta hän ei osannut sanoa. He olivat lähteneet heti ajamaan luoksemme, monen sadan kilometrin päähän. Mutta he eivät ehtineet paikalle ajoissa.

Myöhäiseen iltapäivään, tuohon samaan hetkeen, kun vanhempani olivat matkalla sairaalaan, sijoittuivat onnellisimmat hetkemme kolmestaan perheenä. Toinen meistä piti jatkuvasti vauvamme kädestä kiinni, sormi hänen pikkuruisen kämmenensä sisällä. Silitimme hänen pikimustia hiuksiaan, suukotimme hänen pikkuista mahaa, pulleaa poskea sekä suloisia varpaita ja sormia. Hänen ihonsa tuntui silkkisen pehmältä. Lämpimältä ja sileältä. Juttelimme hänelle ja kerroimme että äiti ja isä ovat hänen vierellään ja että emme halua menettää häntä. Lauloin hiljaa Sinistä unta ja Magdaleenaa hänen korvansa lähellä ja vaistosin että hän tunnistaa laulut. Olinhan laulanut niitä koko odotuksen ajan iltaisin. Tuona hetkenä tapahtui ihme. Ensimmäistä kertaa hänen kuntonsa koheni. Hapetusarvot, pulssi, verenpaineet, kaikki nousivat lähes normaalille tasolle. Hän alkoi hengittämään itse, hän availi silmiään, useammankin kerran. Ja hän puristi meitä sormesta. Lujaa. Mieheni sormea kahdesti, minun kerran. Pidin silloin, ja pidän edelleen tuota hetkeä ihmeenä. Uskon, että hän kävi hyvästelemässä meidät viimeisillä voimillaan. Hän kävi kertomassa meille, että rakastaa meitä ja tietää, että olemme hänen luonaan, hänen vierellään. Hetken aikaa ehdin olla iloinen, nauravainen, toiveikas. Pienen hetken olin jälleen varma, että hän selviää.

Yhtä nopeasti kuin hänen vointinsa parani, se myös huononi. En tiedä todellista ajankulua, mutta minusta tuosta onnellisesta hetkestä meni vain silmänräpäys siihen kun olimme polvillamme lattialla, huusimme suoraa huutoa tuskaamme ja katsoimme vauvamme elvytystä. Mieheni äiti sanoi myöhemmin, että näytti, että kuolemme tuskaamme. Varmasti tuolla hetkellä halusimmekin kuolla, lähteä tyttäremme mukaan. Tuolla hetkellä pohja vietiin elämältämme. Kaikki toivo, luottamus ja usko elämään ja tulevaisuuteen olivat poissa. Koko teho-osasto täyttyi hysteerisestä huudostamme. Muistan, kun katselin rakkaan, pienen vauvamme elvytystä uskomatta silmiäni. Halaten miestäni ja kääntäen hänen päätään pois vauvastamme. Näky oli karmea. Kenenkään ei tulisi nähdä oman lapsensa elvytystä. Huusimme tuskaamme toistemme sylissä, kunnes lääkäri tuli kysymään, haluanko vauvani syliini hänen viimeiseksi hetkekseen. Haluan. Haluan, että hän nukkuu pois sylissäni, turvallisessa paikassa, ei kylmällä sairaalapedillä. Se hetki, kun sain hänet ensimmäisen kerran syliini, oli hänen elämänsä viimeinen hetki. Hän tuntui omalta, rakkaalta. Muistan, kuinka tunsin hänen pienen takapuolensa kämmenelläni. Hän sopi syliini täydellisesti, hänen kuului olla siinä. Saimme kaikki pitää häntä sylissä, minä, mieheni ja mieheni vanhemmat. Tuo hetki oli rauhallisempi, en huutanut enää. Halusin, että hän saa rauhan viimeisellä hetkellään, että hänellä on turvallinen olo ja hyvä olla äidin sylissä.

34 kommenttia:

  1. Kiitos Johanna, että jaksoit jakaa tämän kanssamme. <3 Sanat eivät riitä kuvaamaan tämänhetkistä olotilaani. Olen niin liikuttunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Miilosa, lämmitti sydäntä lukea kommenttisi <3 Oli vaikeaa purkaa puolen vuoden jälkeen nuo kaksi päivää paperille, mutta tunnen, että se on jälleen yksi askel eteenpäin.

      Poista
  2. <3 <3

    Olen kuitenkin onnellinen puolestasi, että sait edes nuo pienet hetket. Ne ovat varmasti kultaakin kalliimmat.

    Halaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ovat. Olen niistä kiitollinen. Kiitos sinulle <3

      Poista
  3. <3 Ei sanoja minullakaan. Virtuaalihalaus.
    t. Kisu

    VastaaPoista
  4. <3 <3 <3
    Halaus ystäväiseni.
    Olet joka päivä ajatuksissani. Voimia Sinulle! Olen tukenasi tai ainakin yritän. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet kyllä tukena, enemmän kuin tiedätkään. Toivottavasti myös minä pystyn olemaan sinulle tukena <3

      Poista
  5. Itkettää kovin. Ei ole sanoja. Kirjoittamisen voima on aika uskomaton. Niin kirjoittajalle kuin lukijalle.

    VastaaPoista
  6. Niin äärettömän koskettavaa. Lukemisesta ei todellakaan selvinnyt ilman kyyneliä. Olen todella pahoillani. Tämä meni sinun kohallasi niin kamalan väärin!

    VastaaPoista
  7. Kyyneleet vain lisääntyi mitä pitemmälle luin, viimeinen kappale meni ihan itkiessä. Tuska oli varmasti sietämätön, kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan vastaavaa. Onneksi hän pääsi syliinne. Iho ei unohda koskaan. <3

    VastaaPoista
  8. Itku tuli, sanoja ei löydy.

    Halaus teille.

    VastaaPoista
  9. Kiitos teille kaikille, saan kommenteistanne paljon lohtua ja voimaa. <3

    VastaaPoista
  10. Voi rakas, tuli taas kyyneleet oikein kunnolla. Puolentoista päivän sijaan teillä olisi pitänyt olla koko elämä edessä, mutta tuntuu hyvältä, että teillä on kauniita asioita mitä muistella perheenä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura. Heti kuoleman jälkeen muistelin paljon noita hetkiä. Pelotti, että jos päästän nuo hetket mielestäni, unohdan miltä hänen ihonsa tai tuo sormen puristus tuntui. Mutta ei niitä unohda, muistan ne edelleen elävästi. Moneen kuukauteen en ole noita hetkiä kuitenkaan miettinyt. Vaikka ne ovat ne onnellisimmat hetket, ne ovat myös kipeimmät. Odotusaika sitä vastoin on ollut paljonkin mielessä, silloin kun onnelliset hetket olivat pidempiä ja niitä oli niin paljon <3

      Poista
  11. Menetin oman poikaenkelini 14.9. rv 26, kuoli kohtuun. Jos pitää jotain vielä rankempaa tapahtua niin tuo kertomasi olis sitä. Voi hyvä ystävä. Olen vasta hiljattain löytänyt blogiisi, mikä vauvallenne tuli synnytyksessä niin että hätäsektioon päädyttiin, oliko hän täysiaikainen? Seuraavaan tekstiisi kommentoiden, minullakin on syyllinen olo siitä että olen jo nyt hyväksynyt asian, vaikka on hetkiä jolloin en ole. Pääasiassa kuitenkin kyllä. Ihmismieli on kummallinen.

    Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Elina, mukava kuulla aina uusista blogin lukijoista. Kiitos siis kommentistasi. Otan osaa suruusi <3. Minun synnytys meni kiireelliseksi sektioksi vauvan ph arvojen vuoksi, silloin ei b-streptokokkitulehduksesta ollut tietoa. Kuolinsyyn eli sepsiksen saimme kuulla vasta kuoleman jälkeen, ja ruumiinavaustulokset onneksi vahvistivat sen että hän oli muuten terve. Tyttömme oli täysiaikainen, syntyi rv 38+1.

      Näin kuukausipäivien (syntymä ja kuolema) aikaan olen ollut aina tosi huonovointinen ja itkuinen, mutta nyt olo on ollut yllättävän hyvä. Siitä olenkin potenut nyt huonoa omatuntoa. Tyhmäähän se on, pitäisi nauttia kun on hyvä olla. Niinhän meidän enkelimmekin haluaisivat, että vanhemmilla olisi hyvä olla <3

      Poista
  12. Pystyin vasta nyt lukemaan kertomuksesi. Vaikka onkin puhuttu tuosta ajasta, nostattaa silti kyyneleet silmiin lukea kirjoituksesi. En osaa edes kuvitella millaista on viettää viimeiset hetket lapsensa kanssa tietäen, että hän ei ehkä selviä. Halaus <3

    VastaaPoista
  13. Tarinanne on koskettanut syvästi ja halusin jättää kommentin, vaikka tuntuukin että en osaa sanoa mitään. Otan osaa suruunne ja jaksamista! Kiitos, kun kirjoitat tätä blogia, nämä tekstit saavat kyyneleet silmiin ja pistävät miettimään, miten onnekas sitä loppujen lopuksi onkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 arvostan suuresti kaikkia kommentteja, mitään erityistä ei tarvitsekaan osata sanoa...

      Poista
  14. Osaat kyllä kirjoittaa niin valtavan hyvin ja kauniisti niin vaikeasta ja surullisesta asiasta. Otan osaa suruunne ja jaksamista myös minun puolesta. Itse olen 3 lapsen reilu 30v äiti ja kun lastemme ystävän äiti menetti tässä lähiaikana täysiaikaisen vauvan kohtukuolemalle niin olen lukenut muita tämänaiheisia blogeja. Jotenkin vasta nyt tajuaa miten onnekas itse olen. Ja olen muuten itse selvinnyt sepsiksesta kun synnyin silloin joskus 70luvulla, sain sen synnytyssairaalasta, äitini on kertonut minulle miten sairas itsekin olin silloin mutta onneksi parannuin, ehkä siksikin sinun blogisi koskettaa minua niin paljon <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja osanotosta <3. Voimia ystävällesi ja samoin sinulle hänen tukemiseen.

      Poista
  15. Itku tuli ja samalla nielen vielä kyyneliä kun kirjoitan. On suuri vääryys, että kukaan kokee tuollaista. Kukaan ei voi koskaan ymmärtää tuskaasi jollei ole kokenut saman. Kiitos, kun jaksoin jakaa kokemuksesi. Kirjoitit asian todella mukaansa tempaavasti (tekstiin pääsi erittäin hyvin sisälle) ja kauniisti. Paljon voimia, onnellisia hetkiä ja ISO halaus! :)

    VastaaPoista
  16. Itkin koko kirjoituksen läpeensä.

    Kyllä olette joutuneet käymään läpi suuren suuren surun. Kovasti voimia tähän toukokuuhun sinulle! Lämmin halaus <3.

    VastaaPoista
  17. Huomaatkohan tätä kommenttia, kun blogimerkintä on kuitenkin tehty liki vuosi sitten?

    Halusin vain kertoa, kuinka syvästi olen pahoillani teidän perheenne puolesta. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä.

    Löysin blogisi tänä yönä ja olen lukenut sen silmäillen nykyhetkestä tähän merkintään, välillä puuhaillen jotain muuta, koska blogin aihepiiri on niin raskas. Olette kokeneet hirvittäviä asioita miehesi kanssa. Olen sanaton ja liikuttunut. Tätä merkintää lukiessani olen nieleskellyt itkua, koska näin ei saisi tapahtua. Olen toivonut, ettei kukaan lapsista herää, jotta eivät säikähdä mun vähän itkeskellyttä olemusta. Olen töissä lastenkodin osastolla ja vahdin näiden pienten unta tänä yönä.

    Tahdon toivottaa voimia loppuajan odotukseen. Te saatte viedä tämän toisen lapsen kotiin synnytyslaitokselta. Olet mahtava äiti ja kirjoitat niin kauniisti lapsistasi.

    Minusta tuli täti kuukausi sitten. Keväästä lähtien olen haaveillut ja toivonut omaa pientä. Kaikki vauvoihin ja äitiyteen liittyvä on koskettanut vahvasti viime aikoina.

    Janita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja kauniista, kannustavista sanoistasi. Kommenttisi lämmitti mieltäni kovasti <3

      Poista
  18. Olipa kaunis kirjoitus, täynnä rakkautta. Itku silmässä sain sen lukea. Olen itse menettänyt viime kesänä lapseni 25 min ikäisenä ja se on samalla kauneinta ja kauheinta mitä olen ikinä kokenut. Mutta se onneksi lohduttaa, että enkeleillämme on nyt kaikki hyvin. <3

    VastaaPoista
  19. Kirjoitus oli ihana. Pursuaa rakkautta. Itse menetin oman pienen prinsessani synnytyksessä jossa kaiken piti olla hyvin. Yhtäkkiä tuli sydänäänten lasku, sen jälkeen hätäsektion ja elvytyksen jälkeen menehtyi. Sain pitää häntä mieheni kanssa 3 tuntia luonamme, kääröä ei kotiin saatu. Se lohduttaa että enkelillämme on kaikki hyvin valkealla rannalla Johanna Kurkelan prinsessa kappaleen sanoin.

    VastaaPoista
  20. Lämmin, lämmin osanottoni ja myötäelämisenä. En voi edes kuvitella, millaista tuskaa olette käyneet läpi.

    Kiitos, että olet jakanut tämän muiden kanssa.

    Ei tällaista voi kyyneltymättä lukea. Halaus.

    VastaaPoista
  21. Hei Johanna <3 olipa koskettava kirjoitus, sattumalta eksyin sivulle. Olen itse raskaana 29+6 ja tytöllämme on trisomia18 eli hänellä ei ole elinennustetta. Hänellä on caikeT sydänviat joita ei todennäköisesti voida operoida joten hän tulee menehtymään päivien, viimeistään kuukausien kuluessa syntymästä jos ei aiemmin. Ihana että saitte edes pienen hetken lapsenne kanssa vaikka aika olikin pääsääntöisesti kaaottista. <3

    VastaaPoista
  22. Jos haluat niin meidän matkaamme pääset seuraamaan osoitteessa ajatustenihuonossaseurassa.vuodatus.net

    VastaaPoista