Ikävä

Tänään ikävä on kova. Raastava, repivä, pohjaton. Haluan tyttäremme takaisin, haluan hänet tänne luoksemme.

Teimme tänään mieheni kanssa tyttärellemme muistokirjan. Liimasimme kauniiseen kirjaan aikajärjestyksessä valokuvia raskaudestani, ultrakuvia, kuvia tyttärestä synnytyksen jälkeen, kuvia hautajaisista ja muita tärkeitä muistoja kuten muistokirjoituksen, jalanjäljet ja hiustupsun. Kirjoitin kuvien lomaan runoja, joita luki muistokorteissa mitä meille oli lähetetty.

Padot aukesivat meillä molemmilla. Itkimme, huusimme, tuntui siltä että touko-kesäkuun tuska hetkellisesti palasi takaisin. Yhtä synkkänä kuin silloin, yhtä epätoivoisena. Mutta halusimme tehdä tuon kirjan, niin vaikeaa kuin se olikin. Kävimme kaikki kuvat, kortit ja paperit läpi mitä meillä oli tyttärestämme. Voi sitä korttien määrää mitä olimme saaneet. Miten kauniita runoja ne pitivätkään sisällään. Korttien kautta taas huomasin, miten moni meidän pienokaista rakastikaan, miten monen mielessä olimme olleet. Hän olisi ansainnut elää, hänen olisi kuulunut elää. Hän olisi saanut niin paljon rakkautta osakseen. Hän olisi ollut silmäterämme.

Lopullisesti murruimme, kun mieheni kertoi unestaan viime yönä. Siinä tyttäremme, enkeli-vauvan muodossa, oli käynyt kertomassa isälleen että hänellä on kaikki hyvin ja että meilläkin tulee vielä olemaan kaikki hyvin.

Ikävöimme sinua niin kovin, rakkaamme, kaunis tyttäremme. Tiedäthän, että rakastamme ja ikävöimme sinua ikuisesti.

Nukut taikka valvot, taivas vartioi. 

Uniin joskus tulla, enkeleitä voi.