Voi että tämä arkielämä voi välillä olla vaikeaa. Kun ympärillä olevat ihmiset eivät joko tiedä tyttäreni kuolemasta, eivät muista sitä, tai eivät vain ajattele asioita minun näkökulmastani.
Jokainen kuva tai video vauvasta tai taaperosta muistuttaa minua tyttärestäni. Samoin jokainen keskustelu joulusta lasten kanssa. Jokainen viittaus hautajaisiin, vanhemmuuteen tai perhearkeen. Tai onnellisuuteen, toiveisiin ja tärkeisiin asioihin. Ihmiset eivät varmastikaan tajua, että joka ikinen lapsia tai onnellisuutta sivuava asia muistuttaa minua tyttärestäni. Joka ikinen kerta käyn samat kipeät muistot läpi mielessäni. Kuinka minäkin olin raskaana ja onneni kukkuloilla, millaista tuskaa tunsin tyttäreni hautajaisissa, tai millainen tyttäreni nyt olisi ja miltä hän näyttäisi.
Eihän ne muut tietenkään ajattele asioita samasta perspektiviistä kuin minä. Miksi ajattelisivat. Eikä heidän kai kuulukaan ajatella. Eilen näitä hetkiä, jolloin tyttäreni tuli mieleeni, oli lukuisia. Miten haastavaa arki välillä onkaan näiden hetkien vuoksi. Nämä hetket eivät varmasti vähene saatikka lopu. Nämä hetket tulevat pysymään osana arkea koko loppu elämäni ajan. Ja miten vaikeaa se onkaan. Ajatella esikoista, purra huulta, pidättää kyyneliä. Toivoa vain, että se hetki menisi pian ohi. Mieleni tekisi huutaa, mutta en saa sanaakaan suusta.
Eilen olin pikkujouluissa, missä kävi joulupukki, tai K-18 versio siitä. Hän puhui paljon joulusta lasten kanssa ja lopussa kysyi muun muassa minulta, mitä toivoisin joulupukilta jos saisin toivoa mitä vain. Itku meinasi päästä. Olisin niin kovasti halunnut sanoa että haluan esikoiseni takaisin. Sitähän minä toivon eniten. Mutta en pystynyt, olisin vain pilannut muiden hauskuuden. Samoissa pikkujouluissa katsoimme myös komediavideon, lyhytelokuvan, joka oikeasti oli hauska, mutta jossa päähenkilöt eksyivät hautajaisiin. Muut nauroivat ihan läkähtyäkseen, minä vaikenin. Mietin vain tytärtäni ja kesäkuussa olleita hautajaisia, ja mieleni teki huutaa "helppohan teidän on nauraa, kun ette ole haudanneet lastanne." Niin. Näin se minun ajatusmaailmani nykyään toimii.
Miksi kirjoitin tästä aiheesta? Siksi, että haluan kuvata, miten lapsen kuolema vaikuttaa lähes joka ikiseen hetkeen, joka ikiseen tilanteeseen, joka ikiseen keskusteluun. Tottuuko tähän? Turtuuko tähän? En tiedä. Vai olenko kuitenkin väärässä? Entä jos nämä hetket kuitenkin vähenevät ajan kanssa? Helpottuisiko arki kuitenkin jossain vaiheessa? Hankalia hetkiä on usein, mutta eivät ne kestä kuin sen muutaman minuutin, sen jälkeen pahin kärki tuskasta taittuu ja pystyn jälleen hymyilemään. Tällä hetkellä tuntuu, että elämä on ajoittain aika haastavaa, juuri näiden "tavallisten", normaaliin elämään kuuluvien hetkien vuoksi. Minun arkeni on täynnä esteitä, täynnä jyrkkiä vuoria, jotka vaan tulee kivuta ylös viimeisillä voimillaan. Ja ne vuoret uuvuttavat ja vievät voimat. Päällisin puolin näytän varmasti ihan normaalilta. Hymyilen ja nauran. Usein aidosti ja täydellä sydämellä. Sisältä olen kuitenkin edelleen rikki.
<3 ihan sama fiilis. Jokaiset vaunut jotka kadulla tulevat vastaan muistuttaa, että minunkin pitäisi työntää vaunuja. Olimme elokuvissa pojan kanssa, ja tässä animaatioelokuvassa oli poika jolla oli pieni sisko. Minulle tuli kyyneleet silmiin. (Lasten animaatioelokuvassa...) Minullakin pitäisi olla poika jolla on se pieni sisko. Ihan totta tuo mitä sanot, ne ovat sellaisia pieniä piikkejä, mitä tulee pitkin päivää. Välillä ihan koko ajan, välillä hieman harvemmin. Välillä samat asiat pistää enemmän ja välillä taas vähän vähemmän. Mutta pakoon ei tunnu pääsevän minnekään...
VastaaPoistaPiikkejäpä hyvinkin, niitä tulee koko ajan. Saa nähdä, tottuuko niihin jossain vaiheessa...
PoistaItse uskon, että suru vähenee ajanmyötä - olen sen jo huomannutkin. Kaipuu ja muistot kyllä varmasti pysyvät. Jotenkin maailma nyt vaan ei enää näytä samalta - monilla asioilla on uusia merkityksiä. Ja ne pitää kohdata... ja se tekee kipeää välillä. Ihan kuin olisin herkistynyt näkemään ja kuulemaan asioita eri tavalla. Kai noihin tottuu, mutta välillä surullisista hetkistä toipuminen kestää tunteja, jopa päiviä, mutta kyllä uskon, ettei niitä kannata vältelläkään.
VastaaPoistaToisin kuin sinä, minä toivon, että ystäväni kertoisivat arjestaan, myös onnestaan yhtä lailla kuin ennenkin - jopa enemmän. Jotenkin minulla on tarve nähdä, että elämä jatkuu ympärilläni, vaikka omani tuntuukin välillä olevan hieman "seisahtanut".
Voimia Johanna, ja haleja. Onnellisia hetkiä joulunviettoon!
Hei Kisu ja kiitos kommentistasi <3. Ehkä sanoin epäselvästi, minäkin siis tottakai haluan että ystävät puhuvat minulle niinkuin ennenkin. Se että jotkut keskustelunaiheet tekevät kipeää, on tavallaan minun oma ongelmani. Minun pitää vaan yrittää päästä niistä hetkistä yli, ja toivon toki ystäviltäkin ymmärrystä jos joskus sulatteluun menee hieman kauemmin aikaa. Kyllä minä kuitenkin mielelläni kuuntelen heidänkin elämästään. Samalla tavalla kuin ennenkin he ovat minulle rakkaita.
Poista