lauantai 8. joulukuuta 2012

Ikävä

Tänään ikävä on kova. Raastava, repivä, pohjaton. Haluan tyttäremme takaisin, haluan hänet tänne luoksemme.

Teimme tänään mieheni kanssa tyttärellemme muistokirjan. Liimasimme kauniiseen kirjaan aikajärjestyksessä valokuvia raskaudestani, ultrakuvia, kuvia tyttärestä synnytyksen jälkeen, kuvia hautajaisista ja muita tärkeitä muistoja kuten muistokirjoituksen, jalanjäljet ja hiustupsun. Kirjoitin kuvien lomaan runoja, joita luki muistokorteissa mitä meille oli lähetetty.

Padot aukesivat meillä molemmilla. Itkimme, huusimme, tuntui siltä että touko-kesäkuun tuska hetkellisesti palasi takaisin. Yhtä synkkänä kuin silloin, yhtä epätoivoisena. Mutta halusimme tehdä tuon kirjan, niin vaikeaa kuin se olikin. Kävimme kaikki kuvat, kortit ja paperit läpi mitä meillä oli tyttärestämme. Voi sitä korttien määrää mitä olimme saaneet. Miten kauniita runoja ne pitivätkään sisällään. Korttien kautta taas huomasin, miten moni meidän pienokaista rakastikaan, miten monen mielessä olimme olleet. Hän olisi ansainnut elää, hänen olisi kuulunut elää. Hän olisi saanut niin paljon rakkautta osakseen. Hän olisi ollut silmäterämme.

Lopullisesti murruimme, kun mieheni kertoi unestaan viime yönä. Siinä tyttäremme, enkeli-vauvan muodossa, oli käynyt kertomassa isälleen että hänellä on kaikki hyvin ja että meilläkin tulee vielä olemaan kaikki hyvin.

Ikävöimme sinua niin kovin, rakkaamme, kaunis tyttäremme. Tiedäthän, että rakastamme ja ikävöimme sinua ikuisesti.

Nukut taikka valvot, taivas vartioi. 
Uniin joskus tulla, enkeleitä voi.



5 kommenttia:

  1. <3<3<3 ihanaa, kun saitte kirjan tehtyä, nyt voit sitä selailla kun ikävä yllättää. Minutkin se aina yllättää, millä voimalla se ikävä voikin iskeä. Ihan kuin pieni enkeli olisi juuri vasta siipensä saanut.

    Iso halaus

    VastaaPoista
  2. Voimia Johanna sinulle ja Miehellesi <3

    VastaaPoista
  3. Kiitos molemmille. Tämä päivä oli raskas, ehkä huominen on taas valoisampi.

    VastaaPoista
  4. <3
    Minä tänä aamuna järjestelin varastoa, poikamme vaate laatikko sattui kohdalle ja itkuhan siinä tuli. pakkohan se oli aukaista ja näpistellä pienen pieniä vaatteita. Soitto rasia joka oli kaiken pohjalla rupesi soimaan ihanaa melodiaa.. Aah mikä ikävä ja tuska niin raastava. Mieli olisi tehnyt ottaa laatikko mukaan ja asetella vaatteet takaisin niille kuuluville paikoille, mutta miksi? eihän niitä kukaan pitäisi. Niin epäreilua!!
    Päivä kerrallaanhan se on mentävä, tänään oli rankka aamu, mutta ehkä tämä tästä. Voimia sulle uuteen päivään <3 olen aalloilla kanssasi.

    VastaaPoista