Kohtaamisia

Äitiysloman jälkeen palasin töihin. Vielä syyskuussa minua itketti töissä lähes koko ajan, keskittymiskyky oli hukassa ja työhön liittyvät ongelmat tuntuivat mitättömiltä tyttären kuolemaan verrattuna. Ihmisten ilmoille paluussa erityisen raskasta oli ihmisten kohtaaminen. Kohtaamiset ovat aiheuttaneet niin mielipahaa kuin myös hyvää mieltä. Välillä jopa raivoa, välillä turhautumista. Miten ihmisillä onkin niin erilaisia tapoja suhtautua lapsensa menettäneeseen? Ensimmäiset kolme kuukautta tyttären menehtymisen jälkeen välttelinkin julkisia paikkoja. Koska pelkäsin. Pelkäsin että murrun. Että alan huutamaan ja itkemään julkisella paikalla. Toisaalta pelkäsin, että en alakaan itkemään, jonka vuoksi minua pidettäisiin kylmänä ja tunteettomana. Pelkäsin onnitteluja. Pelkäsin välinpitämättömyyttä.

Pahimmalta tuntuu, kun menetystäni ei huomioida millään tavoin. Kun kohtaamani ihminen tietää, että olen synnyttänyt lapsen ja sen jälkeen menettänyt hänet, mutta ei osoita sitä mitenkään. Tervehtii iloisesti ja jatkaa jutustelua muina miehinä. Tunne tällaisen kohtaamisen jälkeen on niin hämmentävä, että sitä on sanoin vaikea kuvata. Ulospäin voin näyttää tyyneltä, mutta sisälläni huudan: "Minä en suostu lastani unohtamaan! Minä en suostu ohittamaan tapahtunutta!". Pelkkä osanotto tai halaus riittäisi. Toinen ääripää on voivottelu. Myös se tuntuu pahalta. En kaipaa sääliä. Toisaalta en voi myöskään tuomita näitä mielestäni väärin käyttäytyviä ihmisiä. Surevan kohtaaminen on todella vaikeaa. Olen siis yrittänyt olla ymmärtäväinen.

Miten minuun sitten tulisi suhtautua? Lähimmät ystäväni ja perheeni osaavat tottakai suhtautua suruuni. Muutamat tuttavat ovat tulleet vain halaamaan, mikä tuntuu hyvältä ja lohduttaa. Suru ei tarvitse sanoja, ei varsinkaan silloin, jos ei oikeasti tiedä miltä minusta tuntuu. Parasta on, kun menetykseeni suhtaudutaan asiana muiden joukossa. Tyttärestäni puhutaan normaalisti ja kysytään jos jokin vaivaa mieltä. Tällaisissa tilanteissa voin itkeä, mutta voin myös nauraa. On myös yhtä luontevaa vaihtaa keskustelunaihetta, kuin puhua tyttärestäni.

Olen edelleen todella kiitollinen niille, jotka jaksavat kysyä vointiani. Vaikka ulospäin saatan vaikuttaa jo normaalilta, sisälläni edelleen myllertää. Mietin tytärtäni joka päivä, oikeastaan hereillä ollessani vähintään joka tunti. Onneksi minulla on sellaisia ystäviä, jotka eivät ota vointiani itsestäänselvyytenä. Jotka ymmärtävät, että suru kestää. Jotka eivät oleta, että viidessä kuukaudessa, tai edes vuodessa pitäisi selvitä surusta. Koska mitä selviytyminen edes tässä tapauksessa on? En usko että lapsen kuolemasta voi koskaan täysin selvitä.