Tänään kävimme potilasasiamiehen luona. Lukiessani jälleen kerran kirjoittamani kantelutekstin, sain taas todeta, miten sairaalta koko tämä kertomuksemme kuulostaakin. Miten kaikki on voinutkaan mennä noin pieleen? Miksi juuri meille piti käydä näin? Miksi kaikki piti mennä vikaan juuri meidän kohdallamme? En vaan voi ymmärtää! Tämä on selkeä oppikirjaesimerkki tapauksesta, jossa mikään ei toiminut.
Lyhyesti kerrottuna, virheitä tapahtui niin minun synnytyksen aikaisessa hoidossani kuin vauvan hoidossa teho-osastolla. Nämä meille on siis myönnetty. Aikaisemmin kerroinkin jo antibiootista, mikä minulle olisi pitänyt antaa. Myös vauvan antibiootin anto lykkääntyi, kohtalokkaasti. Kolmella ja puolella tunnilla. Emme tietenkään voi tietää, olisiko vauva selvinnyt, jos antibiootti olisi annettu heti kun määräys siitä tuli, mutta on mahdollisuus, että hän olisi pelastunut. Lisäksi epäilen, että minun synnytyksen jälkeinen hoito on laiminlyöty. Tajusimme jossain vaiheessa, että vieläkin huonommin olisi voinut käydä. Myös minä olisin voinut kuolla. Minulle tuli kohtutulehdus b-streptokokin vuoksi. Sitä ei kuitenkaan huomattu, kuin vasta noin vuorokausi synnytyksen jälkeen, toiseen sairaalaan siirtymisen jälkeen. Siinä vaiheessa tulehdusarvot olivat jo katossa. Jos tulehdus pääsi vauvan verenkiertoon, eikö se olisi voinut päästä myös minun verenkiertooni? Oliko selviytymiseni pelkkää tuuria? Miten olisi käynyt jos emme olisi siirtyneet toiseen sairaalaan? Sitä emme kai saa koskaan tietää.
Kaiken huipuksi kohtelumme koko prosessin aikana on ollut todella ala-arvoista. Viemme asian eteenpäin, vaikka se raskasta onkin. En suostu siihen, että lääkäri pääsee pälkähästä ilman minkään sortin huomautusta. Tämän asian tulisi näkyä hänen papereissaan. Aina. Tiedän, että tämä on katkeran naisen puhetta. Vihaisen naisen. Mutta mielestäni minulla on oikeus olla katkera ja vihainen, ainakin nyt.
Viha ja katkeruus ovatkin välillä peittäneet surun alleen. En pidä siitä. Haluaisin puhtaasti surra, puhtaasti ikävöidä. Ilman kuluttavaa vihan tunnetta. En haluaisi vihata ketään. Itkukaan ei tule, kun on vihainen. Sen olen huomannut. Myös ahdistus on jyrännyt aika usein muiden tunteiden yli. Sen lempiajankohta tuntuu olevan ilta. Silloin tuntuu, että voisin hyppiä seinille. Ahdistus tekee mielen sekavaksi, ajatuksista ei saa kiinni ja hermostus velloo sisällä kuin valtameri. Tuntuu, että voisin oksentaa pahasta olosta. Vapisuttaa. Haluaisin itkeä, mutta itku ei tule. Ja silloin ahdistuneisuus vain kasvaa. Nukahtaminen on yhtä helvettiä. Ainut tapa, miten pystyn nukahtamaan, on niin että olen kosketusyhteydessä mieheeni. Että pidän häntä kädestä tai hän pitää minua sylissä. Silloin rauhotun. Onneksi minulla on hänet.
<3 ihan hirveästi voimaa. Kyllä sinä saat olla katkera. Saat olla myös vihainen. Saat olla ihan mitä haluat. Musta alkaa tuntua, että tuolla jossain on tehty joku kirjoittamaton laki, kuinka lapsensa menettäneiden kuuluu tuntua. Kun näitä blogeja seuraa, ajatukset ja tunteet tuntuvat kulkevan niin samaa rataa meidän kohtalotovereiden keskuudessa. Kyllä, tuo ahdistus hiipii mieleen iltaisin. Ja minulla usein myös yksin ollessa. Vaikka välillä yritän tietoisesti ajatella jotain muuta, se ahdistus silti usein ottaa niskasta kiinni. Minäkään en pysty nukahtamaan yksin, en ole kertakaan pikkusiskon kuoleman jälkeen mennyt yksin nukkumaan. Edes yrittänyt, pelkkä ajatus ahdistaa. Ensimmäisen kuukauden menin nukahtamislääkkeiden avulla. Nyt olen päättänyt pärjätä ilman. Minua auttaa se tieto, että lääkkeet ovat siinä yöpöydän laatikossa, jos en ahdistukselta saa unta. Hetki hetkeltä eteenpäin, joskus sen on helpotettava. Eihän tässä ole muuten mitään järkeä.
VastaaPoistaKiitos jälleen kommentistasi <3. On totta, että meillä kohtalotovereilla menee ajatukset aika samaa rataa. Onneksi, sillä se tuo niin paljon lohtua. Jos joku muukin ajattelee niinkuin minä, ne ajatukset eivät voi olla vääriä. Tai huonoja. Toivon tosiaan, että jossain vaiheessa mieli muuttuisi positiivisemmaksi. Onneksi meillä on myös niitä kohtalotovereita, joilla suru kulkee jo onnen kanssa käsi kädessä. Se luo toivoa.
PoistaMoi!
VastaaPoistaTunnen että me kohtalotoverit ollaa oma yhteisömme, vain me voimme tietää miltä meistä tuntuu ja vain me osaamme ymmärtää toisiamme. Se tuo valtavasti lohtua. Saamme jakaa tuntemuksia toistemme kanssa niin siitä surusta ja sitten niitä onnistumisen iloista.
Itsellä todellakin mieletön tarve tulla taas raskaaksi, mutta kun minut(kin) leikattii niin hyvä olisi odottaa vuosi.VUOSI! järkyttävän pitkältä ajalta se tuntuu. Mitäs tässä nyt voisi muuta edes ajatella. No puolivuotta jo mennyt, ja kovasti odotan että menis ne toisetkin... Ajattelin kyllä että käyn pelkopolilla ennen kun taas yritetään, vielä kerran jos sais asian selvitettyä (mitä tuskin koskaan saada täysin selvitettyä) Että tälläistä ei voi enää tapahtua. Voisin käydä talviunille ja herätä sitten kesän korvilla... Jaksamisa teille!
Kiitos kommentistasi Eveliina. Oletkin ensimmäinen kohtalotoveri, johon olen törmännyt, jolla on myös sektio takana. Tiedän, miten raastavalta tämä vuosi tuntuu! Tosissaan tekisi mieli vain nukkua ja herätä kun on kevät. Pelkopoli on varmasti hyvä ratkaisu. Voimia sinulle odotuksen odotukseen.
Poista