Muistoja ja unelmia

Näihin aikoihin viime vuonna olin kolmannella kuulla raskaana. Voin pahoin töissä ja napostelin koko ajan jotain pientä. Illat kotona meni nukkuessa. Kaupassa päälle lehahti lähes poikkeuksetta kamala pahoinvointi ja kotiin päästessä oksensin aina. Näihin aikoihin kerroimme perheillemme ja läheisimmille ystäville raskaudesta. Olin onnellinen.

Koko raskauden ajan alitajunnassani oli kuitenkin pelko. Pelko kaikesta mahdollisesta mitä raskauden aikana voisi tapahtua. Kun minulta kysyttiin, pelkäänkö synnytystä, vastasin kuitenkin aina "En". Perusteluni oli se, että sairaalassa on ammattitaitoinen henkilökunta, jolloin minun ei tarvitse enää pelätä. Miten ironista, eikö? Mutta tottakai näin kuului ajatella. Enhän olisi voinut pahimmissa painajaisissakaan kuvitella, että tällaista tapahtuisi meidän perheelle.

Raskauden aikana suunnittelin paljon tulevaa elämää vauvan kanssa. Miten vietämme kolmestaan arki-iltaa sohvalla, vauva mieheni sylissä, minä miehen kainalossa. Miten jouluna leivon piparkakkuja ja pienokaisemme istuu syöttötuolissa vieressä ja sotkee jauhoilla koko keittiön. Miten koristelen kotimme joulukuntoon ja luon meidän perheen ikiomia, uusia perinteitä. Miten ensi kesänä kyläilemme mökillä, isovanhempien luona, ystävien luona. Istunko minä takapenkillä viihdyttäen turvakaukalossa istuvaa vauvaa vai nukkuuko vauva automatkat? Miten usein vauva mahtaa syödä öisin ja kumpi meistä vaihtaa vaipat? Kaikkea tuli mietittyä ja suunniteltua, mikä on tottakai täysin normaalia odottavalle äidille. 

Näiden suunnitelmien menetys konkretisoitui mitä karuimmalla tavalla, kun palasimme kotiin sairaalasta. Ilman vauvaa. Ilman suunnitelmia. Ilman tulevaisuutta. Elämämme kalenteri aivan tyhjänä. Kotimme oli laitettu valmiiksi vauvaa varten. Vaatteet oli pesty, silitetty ja taiteltu hoitopöydän laatikostoon. Pinnasänky oli koottu makuuhuoneeseen. Vauvan kotiinlähtövaatteet odottivat pussissa turvakaukalon päällä. 

Pinnasänkyä en koskaan enää nähnyt. Läheisemme veivät sen suoraan makuuhuoneesta parvekkeelle ja purkivat sen siellä. Vaatteiden, lelujen ja tavaroiden poislaittoon osallistuin itse. Koin, että se oli tärkeää tapahtuneen käsittelylle ja käsittämiselle. Itkin kun viikkasin vaatteita Kelan äitiyslaatikkoon ja katsoin kun läheisemme laittoivat laatikon ja muut tavarat vaatehuoneemme peränurkkaan.

Viiden kuukauden aikana olen paljon miettinyt elämän suunnittelua. Kannattaako elämää suunnitella, vai onko parempi elää vain päivä kerrallaan? Nyt, kun yritän saada elämästä jälleen kiinni, olen huomannut, että elämän suunnittelu antaa minulle toivoa ja lohtua. Jaksan mennä eteenpäin, kun minulla on tiedossa asioita, mitä odottaa. Tällä hetkellä ne ovat pieniä asioita, kuten syysloma, talvilomareissu ja harrastuksiin liittyvät asiat. Surun ja ikävän keskellä olen myös uskaltanut hieman jo miettiä tulevaa, kuten unelmaa pikkusisaruksesta. Tuota unelmaa miettiessäni kuulen päässäni usein varoittavan äänen huomauttavan, että älä suunnittele, voit taas pettyä. Mutta olen huomannut että erityisesti tuon unelman hengissä pitäminen antaa minulle energiaa. Toivoa tulevasta. Valoa. Pettymisen vaarasta huolimatta. Olen todennut, että jos elämän suunnittelu ja unelmien tavoittelu auttaa jaksamaan, se kannattaa. Olennaista on ymmärtää ja hyväksyä se, että suunnitelmiin voi tulla muutoksia.