keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kuumeilua

Mikään ei koskaan tule korvaamaan tytärtäni. Ei mikään, eikä kukaan. Menetyksen jälkeen ihminen kuitenkin yrittää hamuta jotain sisältöä elämään. Jotain, joka täyttäisi tyhjiön. Joka ehkä antaisi uutta ajateltavaa, jopa iloa. Olen yrittänyt etsiä täytettä elämääni vähän sieltä sun täältä. En suinkaan tietoisesti, vaan alitajuisesti. Pysähdyttyäni ajattelemaan asiaa, huomasin, että olen menetyksen jälkeen potenut jos jonkinlaista kuumetta.

Heti menetyksen jälkeen koin voimakasta vauvakuumetta. Oli hämmentävää, että vauvakuume iski jo pari päivää tyttären menehtymisen jälkeen. Muistan miettineeni asiaa sairaalassa, tunsin huonoa omatuntoa ja huonoutta. Enhän nyt vielä voi toista vauvaa miettiä, kun esikoista ei ole edes haudattu! Kauheaa. Hyi minua. Olenpa huono äiti. Tarve vauvaan tuntui olevan niin voimakas, että en pystynyt esikoiseni ja suruni lisäksi muuta edes ajattelemaan. Tarvitsen vauvan. Haluan vauvan. Koko mieleni ja vartaloni huusi vauvaa! Se kuume oli kuitenkin pakko haudata, koska sektion vuoksi tulisi odottaa vuosi ennen uutta yritystä. Edelleen tunnen suurta turhautumista tästä vuodesta, joka nyt tosin on enää puolisen vuotta. Mitä ihmettä tällä vuodella teen? Onko minun pakko elää tätä vuotta? Saanko vaan vaipua koomaan ja herätä joskus ensi vuonna? En millään haluaisi palata vanhaan elämääni takaisin. Elämään ilman esikoista. Ja entäpä jos vuoden päästä menetyksestä pelkoni ovatkin yltyneet niin voimakkaiksi etten enää uskallakaan yrittää?

Tilalle tuli uusia kuumeita, jotka näin jälkikäteen tuntuvat jotenkin väkisin keksityiltä ja päälleliimatuilta. Ensimmäiseksi tuli matkakuume. Olin ahdistunut julkisilla paikoilla käymisestä tuttujen ihmisten kohtaamisen vuoksi, joten ulkomaille lähtö poltteli kovasti. Tämän tarpeen sain täytettyä. Lähdimme reiluksi viikoksi kahteen suurkaupunkiin. Siellä olin täysin anonyymi. Sain välillä nauraa, juoda muutaman lasin viiniä ja käydä ostoksilla ilman että tarvitsi miettiä, tuomitseeko joku minut. Vaikka totuuden nimissä täytyy myöntää että välillä tuomitsin itse itseni. Tyttäreni oli matkallakin paljon mielessä, mutta eri tavalla. Tunsin, että hän oli mukanamme. Tunsin, että hän oli onnellinen siitä, että äiti ja isä ovat välillä iloisiakin. Matkalla tunsin olevani myös vapaa. Toisin kuin kotikaupungissa. Koen, että matka oli suuressa osassa toipumisessani. Matkan jälkeen äitiyslomani loppui ja pystyin palaamaan arkeen.

Hetken aikaa tämän jälkeen podin kovaa talokuumetta. Olisipa mukava ostaa omakotitalo ja käyttää tämä turha "odotuksen odotusvuosi" kodin remppaamiseen. Joka lauantai sain suurta mielihyvää etuovi-lehden selaamisesta ja intoilin miehelleni potentiaalisista taloista. Tätä kuumetta kesti muutaman viikon, jonka jälkeen päädyin siihen että rakastan nykyistä kotiani liikaa, enkä halua vielä muuttaa. Täällä on kipeitä muistoja, mutta myös onnellisia. Rehellisesti sanottuna toinen syy talokuumeen hiipumiseen oli pelko siitä, että jäämme kaksistaan ja ison talon lastenhuoneet jäävät tyhjäksi.

Nyt olen sitten potenut valtavaa koirakuumetta. Mikä tuntuu hölmöltä ja ehkä vähän hävettääkin. Koska eihän koira lasta korvaa. Toisaalta se olisi loogista tässä tilanteessa. Koiran voi ostaa, joten sen hankkimisessa ei pitäisi olla ongelmia. Koiraa saa ja pitääkin kasvattaa, ja siitä tulee pitää hyvää huolta, mikä antaisi tyydytystä hoivavietilleni. Koira olisi seurana kun olen yksin ja sen kanssa saisin luoda uutta kiintymyssuhdetta. Vielä emme ole koiraa hankkineet.

Pohjimmiltani poden edelleen sitä ensimmäistä kuumetta, vauvakuumetta. Tätä kuumetta varjostaa kuitenkin se, että olen tajunnut, että tosiasiassa en haluakaan toista vauvaa. Haluan esikoiseni takaisin. Haluan hänet syliini uudestaan, haluan hänet kotiin. Asiat jäivät niin kesken hänen kanssaan. Kaipaan häntä niin kovasti. Toivon, että jossain vaiheessa pystyn hyväksymään, että esikoistani en enää koskaan saa takaisin. Tämän ajatuksen sisäistäessäni pystyisin antamaan tilaa uudelle vauvahaaveelle, haaveelle esikoisen sisaruksesta. Sylini on niin tyhjä. Se huutaa lasta.

9 kommenttia:

  1. Moikka taas :)
    Uskomatonta mutta niin samoja tunteita ja samoja asioita minäkin olen tuntenut. No se lapsi kuume on edelleen, mutta sitten tuli talokuume että nyt meille uusi koti ihan mikä vaan mutta kuhan uusi, mutta onneksi siitä selvittiin... Sitten mulle tuli tarve vaihtaa työpaikkaa uusi työ ja uudet kuviot, ja sitten toi matkakuume. Kaipa sitä etsii tämän surun rinnalle jotakin uutta. Kun tässä jo yks ilta mietin sitä kissankin hankintaa vaikka en ikinä ole mikään kissa ihminen ollutkaan :) Ja sitten just toi haluanko oikeasti sen toisen lapsen, ja unohdan sen uuden raskaus ajan kokonaan ajattelen vissiin että haikara tuo sen (uuden) lapsen nyt heti minulle. Ihanpä jopa hymy tulee huulilleni kun mietin näitä miun päähän pistoja... :)
    Mutta mielessä olet joka ikinen päivä ja käynkin lukemassa tekstejäsi ja juttelen sulle samalla... :)<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kiitos kirjoituksestasi Eveliina. Mieltä lämmittää niin kovasti että jaksat kommentoida. Ja on niin helpottavaa tietää että nämä ajatukset ovat ihan normaaleja ja luonnollisia eikä niitä tarvitse hävetä. Kiitos sinulle.

      Poista
  2. Heippa Johanna ja Eveliina. Täytynee minunkin yhtyä edellisiin kirjoittajiin. Minä olen kanssa "huono äiti". Olimme mieheni kanssa tiistaista lauantaihin sairaalassa käynnistyksessä ja sanoin hänelle että emme voi luovuttaa ja odottaa kovin pitkään. Minulla oli tunne että aika ei riitä, tänne heti nyt ja juuri mielummin haikaran tuomana. Olen kokenut vihaa siitä että joudun käymään kaiken taas läpi, miksi minähän selvisin ne kaikki etapit 12vk 20vk 24vk minua onniteltiin jo puolessavälissä neuvolassa.... niin miksi minun täytyy käydä kaikki uudestaan, olen synnyttänyt kantanut lastani 8,5kk miksi en vain voisi nyt juuri vaikka nukkua raskausaikaa ja sitten herättäisitte kun on aika.... Hölmöjä ajatuksia, itsensä ruoskaamista ja sisäistä kipua ja ristiriitaa onnea ja onnettomuutta, ei ole mieli heitellyt ennen näin pahasti.. Ja luulen että tuo "muu kuumeilu" on vaan ihmisen tapa suojautua keksiä jotakin millä saisi tyydytettyä sen kamalan kivun. En ollut ennen kokenut vauva kuumetta, mutta nyt esikoisen menetyksen jälkeen en osaa palata takaisin aikaan jolloin en tarvinnut jälkikasvua olin onnellinen "isossa talossa" ja karvaisten lasteni kanssa, nyt sitä vasta on huomannut miten he ovat vain koiria ja että se talo onkin ollut äärettömän tyhjä ja iso meille kahdelle...

    VastaaPoista
  3. Niin tuttuja tunteita. Matkakuume, koiran hankkiminen. Ajatus uudesta työpaikasta. Mitä tahansa, mikä antaisi elämään jotain uutta sisältöä. Välillä ajatuksissani muutan jopa ulkomaille. Siellä ei kukaan tuntisi, eikä mikään muistuttaisi vanhasta. Mutta sitten muistan, että en oikeasti halua unohtaa. Kai haluaisin vain hetkeksi palata siihen entiseen elämään. Eihän se oikeasti tapahdu ulkoisia puitteita muuttamalla.

    Tyhjä syli on myös tuttu tunne. Ja pakottava tarve olla taas perhe. Silloin kuukausikin tuntui valtavan pitkältä ajalta odottaa. Tahdon lapsen, nyt. En vuoden tai kahden päästä vaan heti.

    Voimia uusiin asioihin, mitä ne sinun kohdallasi ovatkaan. Minulle "kivojen" asioiden löytäminen oli tärkeää siinä prosessissa, että löytää tiensä takaisin arkeen.

    Ja vielä noista koirista, pentu on yllättävän aikaavievä ja välillä myös TODELLA rasittava. Välillä on tuntunut, että olemme haukanneet liian ison palan, kun olemme ottaneet pennun perheeseen. Mutta osaahan se olla myös valtavan valloittava :)

    VastaaPoista
  4. Munkin pitää kommentoida tuohon koiranpentu asiaan, että me otimme sen koiranpennun viisi vuotta sitten kun lasta ei kuulunut. Ajattelimme että meillä on hyvin aikaa kouluttaa ja harrastaa koiran kanssa kun adoptiojonossa odottelisimme vuosia. Kovin ironista (ja ihanaa!!) oli että poika ilmoitti tulostaan saman tien koiranpennun muutettua sisään. Nyt meillä asuu viisivuotias villikkokoira. :) pojalle koira on tosi tärkeä, se kasvukumppani kun elävää susarusta ei ole. Että on siitä koirasta tosi paljon iloakin. ( ja vaivaa myös )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, hyvällä tavalla hämmentävää saada näin paljon kommentteja ja keskustelua. Kiitos kaikille. On mukavaa kuulla ajatuksianne. Jännä juttu, miten koirakuumeesta kertoessani yllättävän moni on heti alkanut ladella niitä koiran huonoja puolia. Ainahan minäkin olen koiran halunnut, nyt se kuume vaan nosti uudestaan päätään. Jostain syystä eläimet ylipäätänsäkin ovat tuntuneet tosi hyvältä surussa. Olen alkanut ratsastamaankin. Kaikki nämä asiat ovat varmaan jonkinlaista korviketta, mutta jotta pysyn järissäni tämän vuoden, tarvitsen iloakin ja onnistumisen tunteita tuovia asioita elämään... Ehkä näiden uusien asioiden haaliminen elämään on myös vastustusta siihen, että en halua palata takaisin täysin samaan elämään kuin ennen raskauttani. Elämän piti muuttua. Nyt sitten ehkä yritän muuttaa sitä muiden keinojen avulla.

      Poista
    2. Ehkä tuo koiran huonojen puolien korostaminen on vain ihmisten tapa huolehtia. En olisi rehellisesti sanottuna osannut kuvitella, kuinka iso rasite se on myös henkisesti. Olen muutaman kerran hermojen ollessa kireällä purskahtanut itkuun kun pentu ei tottele. Mutta olen myös nauranut hervottomasti sen temppuiluille. En kuitenkaan luopuisi pennusta mistään hinnasta. Tämä on silti vain minun kokemukseni.

      Poista
  5. Hei Johanna, osanottoni tyttärenne menetyksen johdosta. Itsekin sain kauniin poikavauvan viime keväänä "vain lainaan", ja ikävä on kova. Ihailen, että jaksat ja osaat kirjoittaa näistä kokemuksistasi - olen melkein hämmentynyt kuinka tuttuja tunteita ja ajatuksia melkein kaikista kirjoituksistasi löytyy. Jos joku päivä aloitan oman blogin, niin sehän kuulostaisi kovin samanlaiselta... surullista tavallaan, ja toisaalta lohduttavaa tietää, että joku maailmassa ymmärtää, minkälaisia tunteita käyn itse läpi. Tähänkin vastaukseksi tekisi mieli kirjoittaa pitkä litania, mutta ajatukset hyppii ja pomppii...
    On mielestäni tosi positiivista, että sinulla on tarve etsiä asioita, jotka innostavat ja inspiroivat. Itse olen kärsinyt masennuksesta, jolloin on vaikea löytää mistään mitään toivoa, eikä jaksa oikein kunnolla yrittääkään. Tietysti myös vaikeat asiat on hyvä käsitellä kunnolla, mutta sitähän tämä kirjoittaminenkin on.
    Minulla on esikoista ikävä, mutta en silti tavallaan kaipaa häntä syliini enää. Luulen, että se johtuu siitä, että hän oli niin vakavasti sairas, hänen ei olisi koskaan ollut hyvä olla tässä maailmassa. Elämäni vaan tuntuu aivan tyhjältä tämän menetyksen jälkeen, epäreilulta.
    Voimia sinulle, blogiasi seuraillen. Kisu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen niin kovin pahoillani suuren menetyksesi johdosta. Minulle tuli heti kesän päätyttyä kova tarve löytää elämääni uutta esimerkiksi harrastusten muodossa. Myös muilta olen kuullut, että harrastukset auttavat. Suosittelen lämpimästi etsimään elämään jonkin sellaisen asian tai harrastuksen, josta saat ilon tunteita, edes vähän. Mutta ymmärrän myös täysin, jos se tuntuu vielä liian raskaalta ajatukselta. Kaikki pitääkin tehdä omien voimavarojen ja jaksamisen mukaan. Itse aloitin blogini kolmesta syystä; jotta saan itse purkaa ajatuksiani, jotta pystyisin antamaan edes jollekin saman kokeneelle vertaistukea ja jotta lähimmät ystäväni oppisivat ymmärtämään minua paremmin. Puhuminen on välillä niin vaikeaa. Toivottavasti saat kirjoituksista lohtua. Voimia myös sinulle, toivon sinulle kaikkea hyvää <3

      Poista