Pojan kehityksessä siis.
Viikonloppuna nimittäin äippä ja iskä oli aikas tohkeissaan. Poika käänty eka kertaa täysin itse selältä mahalleen! Eikä ollut sattumaa, sama toistui monta kertaa päivän aikana. Nyttemmin kääntymisintoilu on pojulla vähän laantunut, mutta jos sopiva houkutin löytyy, kiepsahdus tapahtuu. Hurraa! Ihan oikeasti en meinannut housuissani viikonloppuna pysyä, niin innoissaan olin tästä edistysaskeleesta. Poika taitaa olla aika hätäistä sorttia. Nyt odotan innolla (okei, ja vähän kauhulla) millon aletaan liikkumaan. Parina päivänä mahalla ollessaan peppu on alkanut jo nousta kunnolla ylös ja jalat tekevät ryömimisliikkeitä. Kädet pitäisi vielä saada yhteistyöhön, niin eteenpäin mentäisiin ja lujaa. Hui!
Alaikenessä pilkottaa todentotta kaksi hammasta. Hieman ne jo tuntuukin sormelle, mutta ties miten kauan puhkeamisessa vielä menee. Yöt ovat välillä ihan hulabaloota, mm. eilen nousin nostamaan tuttia vajaan puolen tunnin välein puoli kolmeen saakka. Siitä eteenpäin olin niin sippi, että en kuullut kuullut mitään itkuja, vaikkakin miehen mukaan niitä tuli vielä muutama. Tuli vain mieleen, että pitäisi ehkä käydä tarkistuttamassa pojan korvatkin, ettei yöininät johdukin korvatulehduksesta. Toisaalta päiväunet menee hyvin, ja päivisin viihdytään lattialla. Luulisi korvien vaivaavan myös päivällä jos kyse olisi tulehduksesta? Hampaiden tuloon liittyvistä oireista pojalla on taas oikeastaan kaikki...
Enää viikko niin poika on 4kk! Tänään annoin pojalle eka satsin itsetehtyä maissivelliä. Tai no, se oli vasta kokeiluerä joten maitoa oli 90ml ja velliä 30 ml. Kasvatetaan vellin määrää tässä pikkuhiljaa. Päätin myös että viikonloppuna maistetaan eka kertaa sosetta. Bataatilla aloitetaan. Jännittävää!!
Hämmentävää, miten nopeasti kehitystä on alkanut tapahtumaan. Tuntuu, että viimeisen parin viikon aikana poika on muuttunut ihan silmissä. Kasvanut, oppinut uusia taitoja, alkanut valvomaan yhä enemmän ja seurustelemaan entistä paremmin. Olen niin kovin kiintynyt poikaan, tottakai, ja sen vuoksi pelottaakin välillä. Kätkytkuoleman riski on edelleen olemassa ja ajoittain tuo pelko nousee pintaan. En vain voi menettää tätä pientä miestä. En voi. Hän on niin rakas, että sitä on vaikea kuvailla sanoin.
Koska kuolema välkkyy aina välillä mielessä mustana peikkona, myös tytär on ollut paljon mielessä. Yksi ilta en vain voinut estää itkunpurkausta tulemasta, kun tajusin että meillä pitäisi olla lähes kaksivuotias tyttö täällä. Kaksivuotias!!! Ikävä on aivan valtava edelleen, ja olen huomannut että yritän suojella itseäni niin etten päästä tyttöä ja ikävää liiaksi mieleeni. Surullista. Mutta pojan takia minun täytyy elää tässä hetkessä. Pelkään, että tämä suurella työllä rakennettu hyvä, mutta edelleen niin kovin hauras arkielämä hajoaa pirstaleiksi, jos liikaa ajaudun ikävään ja suruun. Niiden aika oli ja meni, enkä usko niihin tunteisiin palaamisen olevan järkevää tällä hetkellä. Se ei vaan kannata. Vaikeita asioita, pitää jossain vaiheessa kirjoittaa tästä aiheesta lisää...
