Runo

Kävin eräs päivä työkaverini kanssa lounaalla. Pöytään oli unohtunut kortti, johon oli kirjoitettu mitä kaunein runo. Hämmentävää, että kortti sattui olemaan juuri siinä pöydässä mihin istuin. Tuntui nimittäin siltä, että runo oli kirjoitettu kuin suoraan minulle.

Ihastu ihminen päivään jokaiseen,

Myös päivään synkkään ja sateiseen.

Näe silloin aurinko takaa pilvien,

usko uuteen huomiseen,

valoon ja kauneuteen.

Kun katsot taaksesi - kiitä.

Kun katsot ylös - toivo.

Kun katsot eteenpäin - usko.

Aurinkoa viikonloppuun!

Sektiosta

Mietin pitkään uskallanko kirjoittaa tänne sektiotoiveestani. Suomi kun on täynnä alatiesynnytyksen hehkuttajia ja samalla suunnitellun sektion lyttääjiä. Kirjoitanpa kuitenkin, toiveenani että lukijat edes yrittävät ymmärtää näkökulmaani.

Fakta on, että b-streptokokki on vaarallinen bakteeri. Toinen fakta on, että vauva on suhteellisen turvassa siltä niin kauan kuin lapsivedet eivät mene/kalvot puhkea. Kolmas, vieläkin tärkeämpi fakta on, että en selviä, jos tämä vauva kuolee. Tämä vauva ei saa kuolla. Piste. Se tarkoittaa siis kaikkien riskien minimoimista vauvan osalta.

Ensimmäinen synnytys päättyi kiireelliseen sektioon. Odotimme 9 kuukautta, jonka jälkeen raskauduin uudestaan. Sektioarpi on yksi syy, miksi en uskalla puskea vauvaa ulos alateitse. Erikoislääkärin mukaan riski arven repeämiseen synnytyksessä on kohdallani 4%. Asiaa ei tietenkään auta, että kuulin eräältä taholta tapauksesta jossa arpi oli revennyt ja vauva oli tipahtanut äidin vatsaonteloon. Molemmat selviytyivät, mutta järkikin sanoo että tuollainen tilanne on hengenvaarallinen niin äidille kuin vauvallekin.

Toinen syy on henkinen painolasti. Ahdistus, elämääkin suurempi pelko vauvan kuolemasta sekä pelosta johtuva hyvin todennäköinen toimintakyvyttömyys alatiesynnytyksessä. Myös pelkopolin kätilö ja äitiyspolin erikoislääkäri ovat kanssamme samaa mieltä; henkinen paine ja stressi ovat liian voimakkaita alatiesynnytykseen.

Kolmas ja tärkein syy on b-streptokokki. Se on minussa edelleen olemassa, enkä pääsee siitä koskaan eroon. Esikoinen kuoli b-streptokokista aiheutuneeseen sepsikseen. Miksei tämäkin vauva voisi siihen kuolla? Ja syyn nro 2. (henkinen painolasti) vuoksi olenkin 100% varma, että jos lapsivedet menevät ja reitti kohtuun on auki bakteerille, tämäkin vauva kuolee. En luota hoitoon, en luota antibioottiin. En voi tuudittautua siihen että eivät muutkaan vauvat kuole, joiden äideillä on b-streptokokki. Koska minun vauva kuoli. Mitkään tilastotkaan eivät tätä hätääni ja paniikkiani poista. Minun tilastoni eivät ole samaa mieltä kuin yleiset valtakunnalliset tilastot. Minun tilastoissani lukee että 1 synnytys, 1 kuolema. Eli 100% vauvoista kuolee b-streptokokin vuoksi.

Tiedän sektion riskit ja seuraukset, olen oikeasti punninnut ja harkinnut asian tarkkaan, keskustellut lääkäreiden ja kätilöiden kanssa. Olen yrittänyt asennoitua alatiesynnytykseen ja jossain vaiheessa harkitsin sitä oikeasti vaihtoehtona. Lopputulema oli kuitenkin tämä, koen alatiesynnytyksen mahdottomuudeksi. Toivon siis suunniteltua sektiota.

Okei, ei tästä pitänyt todellakaan mitään paasaustekstiä tulla, mutta tulipahan kuitenkin. Asia on vaan ollut paljon mielessä maanantaisen lääkärikäynnin vuoksi. Kotikaupunkini sairaalassa ollaan siis myöntyväisiä sektioon. He olisivat valmiita leikkaamaan raskausviikolla 37-38. Mutta en halua synnyttää kotikaupungissani, vaan olemme sopineet maksusitoumuksesta läheisen kaupungin sairaalaan, joka on yliopistollinen sairaala. Tämä siis ihan sen vuoksi, että vauva pääsee heti tarpeen vaatiessa asianmukaiseen hoitoon, eikä siirtoja sairaaloiden välillä tulisi (niin kuin viimeksi). Kotikaupunkini lääkärin mukaan toisessa sairaalassa ollaan kuitenkin todella nihkeitä tekemään sektiota. Hän varoitti, että he yrittävät käännyttää meitä alatiesynnytykseen.

Pääsemme ensi viikolla tuonne toiseen sairaalaan keskustelemaan asiasta, mutta olen jo nyt siitä todella ahdistunut ja stressaantunut. Mielestäni on liikaa vaadittu, jos joudumme vielä taistelemaan asiasta. En jaksa, en todellakaan jaksa taistella. Jännittää, pelottaa, stressaa. Tuntuu siltä, että voimia ei nyt ole mihinkään ylimääräiseen.

Vauvan vaatteita

Viikonloppu oli taas tunteikas. Olimme jo etukäteen päättäneet kaivaa vaatehuoneesta kaikki vauvan vaatteet ja tarvikkeet esiin, noin niin kuin muistin virkistykseksi. Meillähän oli siis kaikki ostettuna ja laitettuna valmiiksi tyttöämme varten. Kun palasimme sairaalasta kahdestaan kotiin, tavarat tungettiin vaatehuoneen perimmäiseen nurkkaan. Nyt ne näkivät päivänvalon ensimmäistä kertaa yli vuoteen.

Joukosta löytyi muutamia juttuja, jotka toivat palan kurkkuun ja saivat kyyneleet virtaamaan. Tytöllemme hankittu Haisuli-pyjama, kummitädin ostama tuttipullo, vauvan kotiinlähtövaatteet jotka oli pakattu sairaalaa varten pieneen läpinäkyvään pussiin... Ajatuksenamme on silti ottaa ne kaikki pikkusisaruksen käyttöön, katsotaan onnistuuko. Inventaarion lopputulema oli, että kaikkea on, paitsi pikkuinen talvihaalari vastasyntyneelle. Se pitää vielä hankkia. Loppujen lopuksi pakkasimme kuitenkin kaikki vaatteet ja tavarat laatikoihin ja nostimme takaisin vaatehuoneeseen. Vielä en pysty laittamaan mitään esille, vielä tuntuu niin aikaiselta. Pelottaa. Ja olihan tavaroiden läpikäyminenkin kuitenkin jo suuren suuri askel eteenpäin. Se riittää toistaiseksi.

Sai Örppi jotain uuttakin. Kävimme lauantaina kaupungilla ja mukaan tarttui muutama vauvan vaate. Mieheni osti pari pyjamaa ja itse tuhlasin bodyyn. En tiedä oliko ostokset välttämättömiä, mutta hyvä mieli niistä tuli! Silloin ne tuskin olivat turhia.

Huomasin myös viikonloppuna, että olen jo puolessa välin vauvan peiton virkkaamisessa! Olen todella tyytyväinen noihin väreihin. Hieno siitä tulee, ja nyt tuntuu että ehkä joku kaunis päivä se saattaa jopa valmistuakin.

Peitto on kovaa vauhtia valmistumassa...

Kävimme tänään myös äitiyspolin lääkärillä kontrollissa. Kaikki oli todella hyvin. Pikkuinen painaa nyt n. kilon ja oli kääntynyt pää alaspäin, mitä vähän ounastelinkin. Keskustelu synnytysasioista jäi kuitenkin hieman vaivaamaan... kirjoittelen siitä joku päivä, nyt pitää vielä hieman sulatella asioita.

Hurjaa, näillä näkymin enää 10-11 viikkoa, kun Örppi tulee kotiin!

Tulethan kotiin saakka pikkuinen... äiti ja isi odottavat sinua kovasti.

Tunteiden sekamelskaa

Viime lauantaina oli läheisten ystäviemme häät. Ihanat juhlat, ihana päivä. Olin kuitenkin etukäteen jännittänyt tuota päivää, koska tiesin että häissä tulisi olemaan kaksi lähes täsmälleen tyttäreni ikäistä lasta. Tyttölasta.

Alkuun ehkä hieman välttelin katsomasta näitä kahta tyttöä. Pelkäsin miten reagoin. Välttelin katsomasta, kunnes aloitimme ruokailun. Toisen perhe istui aivan vieressämme. Katselin tyttöä pitkään, miettien omaa pikku tyttöäni. Tuon ikäinen hän olisi, hänkin varmasti kävelisi, söisi reippaasti. Hänellä olisi mustat, ehkä kiharaiset hiukset. Ja varmasti mummin tekemä prinsessamekko päällä. Ehkä hän istuisi isin sylissä, ehkä minun. Karkaisi välillä hääparin, kummiensa, syliin. Tottakai tulin haikeaksi näistä mietteistä. Kuiskasinkin miehelleni, että nyt tuli kova ikävä. Samalla kuitenkin olin onnellinen. Kerrankin sain hahmotettua, miten iso tyttö hän olisi. Mitä hän jo osaisi, miltä hän ehkä näyttäisi. Ilman näitä muita saman ikäisiä tyttöjä en olisi osannut kuvitella. Tunsin äidillistä ylpeyttä omasta pikku tytöstämme. Surulliseksi minut teki erityisesti se, kun ajattelin mitä mieheni menettää. Nimittäin näissä juhlissa nimenomaan isät hoitivat enimmäkseen tyttäriään. Minun mieheni jäi siitä paitsi. Tuo ajatus sattui sydämeeni ehkä eniten.

Itkukin tuli kun lähtiessämme häistä hyvästelimme morsiamen. Saimme tietää, että hääpari oli ihanasti muistanut myös meidän pientämme. He olivat tehneet tytöllemme morsiustytön seppeleen, joka oli kulkenut koko ajan hääautossa mukana. Tämä ele kosketti, sai minut ja mieheni hyvin onnelliseksi. Tuntui hyvältä että hän oli ollut kaikkien ajatuksissa myös tuona päivänä.

Onni ja ilo olivat varmasti päällimmäisenä mielessämme koko tuon upean hääjuhlan. Seuraava päivä oli kuitenkin raskaampi ja jollain tavalla sekavampi, itku oli todella herkässä koko päivän. Ikävä, suru ja pitkästä aikaa myös epäusko menetyksestä puskivat päälle yhtä aikaa. Samaan aikaan olin onnesta mykkyrällä niin tulevasta pikkuisestamme kuin myös esikoisesta jonka sentään saimme tavata. Olen myös huomannut, kuinka ikävään sekoittuu nykyään aina pelko tulevasta. Aina kun ikävöin tytärtäni, alan pelkäämään että jotain pahaa tapahtuu hänen pikkusisarukselleen. Siitä taas seuraa ahdistusta. Samalla kuitenkin olen niin kovin onnellinen molemmista. Saattaa kuulostaa sekavalta, tiedän. Sekavat ovat tunteetkin.

On jännä huomata, miten nykyään onni ja suru kulkevat käsi kädessä, täydessä sopusoinnussa. En osaa niitä enää erottaa, enkä tiedä onko sille tarvettakaan. En ehkä haluaisikaan. Jollain tavalla olen ehkä tullut sinuiksi menetyksemme kanssa, vaikka se ei ikävää ja surua poistakaan. Nykyään pidän siitä, että tyttäremme muistuttaa meitä olemassaolostaan tunteidemme kautta. Kiitollisuutta, onnea, ahdistusta, surua, iloa, ikävää, pelkoa. Kaikkea niitä sikin sokin. Elämän makuista elämää, sitä tämä on.

Kipuiluja, onnitteluja

Tein juuri seitsemän päiväisen työviikon. Olen kulttuurialalla ja eilen oli eräs syksyn tapahtumistamme. Myös lauantai meni järjestelyhommissa. Jännitin tätä viikkoa tolkuttomasti, koska fyysisesti olen alkanut kipuilemaan aika paljon. Nyt raskausviikkoja on 25+0. Yllättävän hyvin työpäivät menivät, kiitos pienoisen adrenaliiniryöpyn ja jumppapallon, jonka olin raahannut paikalle istuimekseni.

En kuitenkaan säästynyt kivuilta, sillä viime yö oli tuskaisin yö aikoihin. Pelkkä kyljen kääntäminen olisi pitänyt tehdä huudon kanssa, lantiota särki ja liitoskivut vaivasivat rajusti. Tänä aamuna kävelykin on ollut tuskaisen vaikeaa. Onneksi on vapaapäivä, nyt siis vain lepoa, lepoa ja lepoa.

En ole työympyröissä saanut kovin paljon onnitteluja uudesta tulokkaasta. Vatsa on jo kovin iso, joten huomaamatta se ei varmasti ole jäänyt. Olen huomannut että ihmisten on ylipäätään vaikea kommentoida raskauttani. Olen välillä miettinyt miksi se on niin vaikeaa. Pelkäävätkö he että romahdan siihen paikkaan jos he onnittelevat? Ajattelevatko he että en osaa iloita raskaudesta pelkojen vuoksi enkä näin ollen halua huomiota mahalleni? Vai ovatko he vain todella hienotunteisia? Viimeisin vaihtoehto lienee todennäköisin. Tämä viikonloppu oli kuitenkin poikkeus. Useat tulivat onnittelemaan, jopa silittelemään mahaani. Jotkut sanoivat suoraan, että toivottavasti kaikki menee hyvin. Toisilla sen näki vain katseesta, että he toivovat meille pelkkää hyvää. Onnittelut tuntuivat hyvältä. Tämäkin vauva ansaitsee huomiota samalla tavalla kuin esikoinen.

Tämän raskauden alkuvaiheessa pelkäsin että esikoinen jollain tavalla jää taka-alalle. Eilen ilahduin erityisen paljon omasta reaktiostani, kun eräs työntekijämme kysyi minulta, onko tämä lapsi ensimmäisemme. Vielä alkuvuodesta olisin takellellut vastauksen kanssa. Nyt vastasin heti, että toinen. Voi kuulostaa hämmentävältä tai tyhmältä, että iloitsen tällaisesta asiasta, mutta oikeasti jossain vaiheessa pelkäsin että lapsilukumme ei tulisi suustani ulos noin luonnollisesti. Että joutuisin miettimään, mitä vastaan. Näin ei kuitenkaan ole. Meitä on neljä, vaikka yksi ei olekaan luonamme. Minulla on kaksi lasta. Molemmat tasapuolisesti tärkeitä, molemmat yhtä rakkaita.

Potkuja

Tajusin juuri, että olen selvinnyt jo 3 viikkoa ilman neuvolaa tai lääkärikäyntiä. Hurraa! Alussa tosiaan ramppasin neuvolassa joka viikko, joten tämä kolmen viikon tauko on ollut todella pitkä. Vielä on viikko aikaa seuraavaan neuvolaan ja reilu kaksi viikkoa seuraavaan äitiyspolin lääkärikontrolliin.

Vauva onneksi potkii ahkerasti, joten sen suhteen ei ole ollut suurempaa huolta. Olen kuitenkin huomannut, että huolestun helpommin kuin ensimmäisessä raskaudessa. Heti jos potkuja tulee vähän harvemmin, mietin että onkohan vauvalla nyt hapenpuute tai anemia. En edes tiedä ilmeneekö anemia liiallisena rauhallisuutena, mutta siihen vauvalla on oikea vaara minun negatiivisten verien vuoksi. Onneksi hiljaisten päivien jälkeen on tullut aina myös touhukkaampia päiviä.

Yleensä vauva potkii erityisen paljon aamupäivisin ja iltaisin, varsinkin silloin kun käyn sänkyyn. Eräs ilta potkuja ei kuitenkaan kuulunut ja paniikki alkoi hiipimään mieleen. Yritin silitellä mahaa, jopa tökin sitä hellästi. Lauloin, join kylmää vissyä. Nousin ylös sängystä ja kävelin hetken. Silti ei mitään. Aloin olla jo todella hysteerinen ja itkuinen, huusin miehenikin yläkertaan makuuhuoneeseen. Säikähdin ihan oikeasti, että nyt pahin on tapahtunut. Itkettyäni aikani yritin rauhoittua ja herätellä vauvaa uudestaan. Maltilla, rauhassa. Sitten tunsin sen, pienen potkun. Kohta toisen. Sitten kolmannen, vähän isomman. Lopulta vauva heräsi ja potki kunnolla. En voi sanoin kuvata miten helpottunut olin. Vauva oli vain nukkunut sikeästi. Tämä yö päättyi hieman huvittavasti. Heräsin nimittäin neljältä yöllä kunnon potkutteluun, taisi olla kovasti leikit menossa. Siinä vaiheessa ei edes ärsyttänyt, hymyilytti vain. Minä herätin vauvan illalla, hän päätti antaa takaisin yöllä. Hyvä hyvä, temperamenttia ainakin löytyy!

Henkisesti olen valmistautunut siihen että jännitys ja pelkotilat lisääntyvät vain loppua kohden. Toivotaan että ei, mutta koska minun peikkoni on nimenomaan synnytys, olisivat nuo tunteet varmasti ihan normaaleja. Sen näkee sitten, lähempänä laskettua aikaa.

Ahdistusasioista vielä positiivisiin juttuihin. Ostin viime viikolla vauvalle ensimmäiset housut. Ihan omat puolipotkarit pienestä yksityisestä lastenvaatepuodista. Miten hyvä mieli tuosta pienestä ostosta tulikaan! Tällä viikolla taidan käydä ostamassa virkkuulangat vauvanpeittoon.

Muutoksia

Se oli ehkä alkuvuotta, kun selailin ystävän luona Vauva-lehteä. En voinut lukea yhtäkään juttua ilman ajatuksia, jotka menivät suunnilleen tätä rataa; "Voi kun nuo tietäisivät mitä voikaan vielä tapahtua", "ärsyttävän sinisilmäistä", "ei nuo tiedä todellisuudesta mitään". Päätinkin tuolloin, että kyseinen lehti ei ole vielä minua varten. En vain voi olla onnellinen ns. "normaalien" odottajien puolesta.

Jotain kuitenkin on tapahtunut. Jokin on muuttunut. Ostin nimittäin muutamia päiviä sitten Vauva-lehden ja luin lähestulkoon jokaisen jutun läpi ilman tunnekuohua. Kertaakaan en todellisesti ahdistunut. Kertaakaan en joutunut keskeyttämään jutun lukemista. Kertaakaan en surkutellut itseäni. Välillä jopa yllätin itseni hymyilemästä. Muutamien juttujen aiheesta olin jopa aidon kiinnostunut. Tuon tajutessani piti ihan pysähtyä ja onnitella itseäni tästä huomaamatta tapahtuneesta asenteen muutoksesta.

Sama efekti tapahtui, kun jossain tilapäisessä mielenhäiriössä katsoin yhden jakson Erilaiset äidit -ohjelmaa. Tiesin sen olevan riski, mutta yllätin jälleen itseni. Muutaman pätkän olin aikaisemmin ko. sarjasta nähnyt ja tuolloin olin raivon vallassa lähinnä sen vuoksi, että noiden perheiden suurimpia ongelmia olivat vauvanitkun täyttämät yöt tai pikku Mikko-Matin likaiset lappuhaalarit. Nyt katsoin koko jakson ilman yhtäkään todellista raivonpuuskaa, itsesäälin hetkeä tai turhautumista omasta elämästä. Erikoista, suorastaan hämmentävää.
Virkistävää.

Toki monissa tilanteissa edelleen pahoitan mieleni. Mutta täytyy rehellisyyden nimissä myös myöntää että kyllä surusta on hävinnyt se pahin kateus, turhautuminen ja itsesääli. Jäljellä ovat pääasiassa kauniit muistot, äidillinen ylpeys omasta esikoistyttärestä ja suunnaton ikävä. Ja voin kertoa, että nämä kolme jälkimmäistä asiaa sopivat selkeästi paremmin yhteen uudenkin raskauden kanssa, kuin kolme ensimmäistä.