torstai 27. helmikuuta 2014

Yöheräilyt -joku kausi vai pysyvää?

Äiti ja isä ovat vähän väsyneitä. Meillä on nyt joku kausi. Itkukausi. Viime yönä herättiin n.30-60 min välein pojan itkuun, vaikka syöntejä oli vaan kerran. Poika on nyt 3,5 kk. Kuuluuko tuommoiset heräilyt ja yöitkut tähän ikään?

Olen epäillyt jo jonkin aikaa että eka hammas puskee jo läpi. Kirkasta kuolaa tulee rutkasti ja koko ajan pitää jyrsiä purulelua tai omia käsiä. Jollain tavalla poika on ollut vähän ärtyneempikin... siis edelleen nauraa paljon mutta hermo menee nopeammin. Uuttakin on opittu paljon, vaikka liikkeelle ei ole vielä lähdettykään. Nämä seikat voivat kai öihinkin vaikuttaa?

Tiedän, en saisi valittaa, meillä kun on ollut tähän saakka maailman helpoin vauva. Mutta kyllä väsy on yllättänyt nyt tosi nopeasti näiden yöheräilyjen ansiosta! Miesparka joutuu vielä käymään töissäkin.

Onko tämä siis joku kausi? Kokemuksia?

tiistai 25. helmikuuta 2014

Reipas poika

Meillä on kyllä tajuttoman reipas poika! Oltiin siis tiistaista sunnuntaihin minun kotipaikkakunnalla ja reissu meni tosi hienosti. Poju oli niin reipas että kyllä äiti voi röyhistää rintaansa. Matkat meni paluumatkan muutamaa pientä itkukohtausta lukuunottamatta hienosti ja yöt nukuttiin yhtä hyvin kuin kotona. Päiväunet olivat ainoat jotka tuottivat harmaita hiuksia. Koko viikon päikkäreille menon yhteydessä tuli itkuhepulit, mutta koska nyt taas normaaliin arkeen palattuamme päikkäreille meno sujuu entiseen malliin, olen aika varma että poika ei vain olisi malttanut nukkua. Liikaa jänniä juttuja ja uusia ihmisiä.

Reissussa opittiin uusia taitojakin. Kädet löytyivät nyt lopullisesti. Pitkän aikaa ne ovat menneet suuhun, mutta nyt niitä pitää tuijotella ja ihmetellä. Ja lisäksi poika hoksasi oman äänensä. Toki suusta on pientä ääntä päässyt ennenkin mutta nyt poika on kuin papupata. Juttua tulee koko ajan! Suloista <3. Mahallaan jaksetaan olla jo piiiiiitkiäkin aikoja ja leluja pyritään kahmimaan käteen. Hauskin lelu on edelleen kylläkin lelukaari, jonka päälle asetellaan Kartsa-pehmonalle kurkkimaan. Laululeikit äitin kanssa ja oikeestaan kaikki höpötykset iskän kanssa kuuluvat myös suosikkileikkeihin. Ainiin, ja valitettavasti telkkari on turhankin mieluinen kapistus.

Ja hei, ilouutinen! Sain tänään tiedon, että Tapiola myönsi pojalle lapsivakuutuksen, eikä siihen tehty mitään rajoitusehtoja!! Hurraa ja jipii! Hyvä Tapiola, buu If!

Itse olen toooosi väsynyt. Vaikka yöt menee hyvin, väsymys ei häviä. Koti on aika kaaos, eikä energiaa riitä siivoamiseen. Olen vahvasti sitä mieltä että olen henkisesti väsähtänyt. Vähän ehkä kotona olo tylsistyttää ja virikkeettömyys ahdistaa. Aivojumppaa, sitä tarvitsisin. Niin ihana kuin poika onkin, loruleikit ja lastenlaulut eivät riitä aivojumpaksi. Muutama harrastusjuttu ihan vain itselleni on ollut mielessä ja ehkä jotain muutakin. Katsotaan, mitä sitä keksii...

torstai 13. helmikuuta 2014

Kolmen kuukauden kuulumisia

Eilen pojalla oli 3kk neuvola. Pituutta oli vähän päälle 60 cm ja painoa n. 6300g. Huh huh, hurjaa ajatella että syntymästä pituutta on tullut lisää jo 10 senttiä ja paino on tuplaantunut! On se iso poika <3

Kaikki oli neuvolassa muutenkin oikein mallikkaasti. Pääosin tämä neuvolakäynti meni äidin ja isän asioista jutellessa, heh. Olimme saaneet kotitehtäväksi täyttää kolmisivuisen voimavarakyselyn ja masennustestin. Näiden kautta sain purettua neuvolatädille edellisessä postauksessa kirjoittamiani asioita, pelkoja ja syyllisyyttä. Hän ymmärsi, mikä tuntui todella hyvältä. Sovittiin, että jos siltä tuntuu, varaisin taas ajan perheneuvolan psykologille. Jännä juttu sinänsä, jo noiden asioiden ääneen sanominen on helpottanut olotilaa.

Neuvolakäynnin lopuksi poika sai ensimmäisen rokotteensa, sen ns.vitosrokotteen. Hurjia juttuja rokotteista lukeneena ja kuulleena, olimme päättäneet että pojalle laitetaan vain yksi rokote kerrallaan. Toinen rotarokote laitetaan vasta kun maha on täysin parantunut, ja pneumokokkirokote laitetaan 4kk neuvolassa. Samalla tavalla jaetaan 5 kuukauden iässä saatavat rokotteet.

Eilen illalla meillä sitten itkettiin rokotetta jonkin verran. Annoimme nestemäistä panadolia ja poika nukkui suht hyvin yön. Tänään poju on ollut oma itsensä, eli pääsimme todella helpolla! Ihan välihuomautuksena, nestemäinen panadol on huippujuttu! Yllättäen poika kakkasi supon heti ulos (äidin käsille tottakai, heh) mutta nestemäistä versiota lipitettiin sitten ihan innoissaan, sekun maistui (ilmeisesti) mansikalle!

Pojan maha ei edelleenkään ole täysin ennallaan. Löysällä on, ja vertakin on silloin tällöin löytynyt vaipasta. Harkitsemme nyt, vaihdammeko maidon Nan sensitiveen. Se olisi hellävaraisempi. Onko kellään kokemusta tuosta korvikkeesta?

Luopumisenkin tuskaa täällä on koettu. Imetys on nyt finito. Pari kertaa olen lopettamispäätöksen jälkeen joutunut pumppaamaan täysiä rintoja, mutta heti kun rinnat eivät enää täyty, lopetan koko homman. Vähän syyllisyyttä tuo lopettaminen on herättänyt. Yritinkö nyt tarpeeksi? Koitan kuitenkin olla ylpeä siitä, että poika sai äidinmaitoa päivittäin 3kk ikään saakka. Ja onhan pakkasessakin vielä lisää maitoa. Yritämme joka päivä muistaa sitäkin sulatella. No, haikea olo tästä lopettamisesta kyllä tuli. Niin haikea, että vaikka olin jo reilun viikon vain pumpannut (en enää imettänyt) oli pakko vielä sunnuntaiaamuna imettää. Viimeisen kerran. Kokea se ihmeellinen yhteys minun ja pojan välillä. Se oli ihana hetki.

Ensi viikolla miehellä on talviloma ja lähdemme pohjoiseen minun perheeni luo. Matka on reilu nelisen tuntia, jännittävää! Pitänee mennä täysin pojan ehdoilla tuo automatka. Olen kyllä luottavainen että kaikki menee hyvin.

Tällaista tänne. Tylsää, mutta samalla niin kovin ihanaa arkea <3.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Pelosta ja syyllisyydestä

Harmikseni olen huomannut että pelot ovat ottaneet taas aika vahvan niskalenkkiotteen minusta. Toinen mikä on palannut, on syyllisyys. Molemmat aika ahdistavia asioita. Menneisyys selkeästi kummittelee....

Olen alkanut jälleen pelkäämään pojan menetystä. Olen aika taitava kehittelemään päässäni aikamoisia kauhuskenaarioita, miten asiat voisivat mennä. Esimerkiksi ulkona nukutus. Pelkään, että juuri se kerta kun jättäisin pojan vaunulenkin jälkeen ulos nukkumaan, on se kerta kun pihallemme ilmestyy rotta, joka menee vaunuihin ja raatelee pojan. Ja luonnollisesti itkuhälytin ei toimisi, enkä kuulisi itkua. Olen pihalla nähnyt hiiren tai päästäisen, joten ihan tuulesta temmattu tämä pelko ei ole.

Toinen, mistä on tullut jo vähän neuroottisempikin pelko, on kätkytkuolema. Jota sinänsä pidän aika luonnollisena pelkona ottaen huomioon esikoisen menetyksen ja sen että tunnen läheisesti perheen jossa esikoinen menehtyi kätkytkuolemaan. Hengityksen kyttääminen on jo aika ahdistavaa. Poika hengittää syvän unen vaiheessa niin kevyesti, että en kykene kuulemaan hengitystä enkä tuntemaan sitä laittamalla kättä rintakehälle. Pariinkin otteeseen on jo sydän mennyt kurkkuun ja paniikki iskenyt päälle, eikä muuta ratkaisua ole ollut kuin vähän tökätä poikaa niin että hän on itse liikahtanut. Välillä en pysty luottamaan itkuhälyttimeenkään, on pakko käydä katsomassa hengittääkö poika jos hälytin ei ole hetkeen piipannut. Vahdin hengitystä niin päiväunilla kuin yölläkin. Toki nukun itsekin yöllä, mutta aina syötön jälkeen pitää pari kertaa nousta varmistamaan, että kaikki on ok.

Toinen pelko mikä liittyy nukkumiseen on tukehtuminen. Poika puklailee aina silloin tällöin, ja muutaman kerran kun hän on puklannut selällään leikkiessään, hän on alkanut kakomaan ja yskimään. Ihan niinkuin olisi tukehtumaisillaan. Pelkään että näin tapahtuu yöllä kun nukun, vaunulenkillä kun en näe häntä tai autossa kun hän on takapenkillä turvakaukalossa ja minä etupenkillä.

Aikaisemmin kirjoitin että olen tyytyväinen siihen että olen riittävän hyvä äiti. No, tuo ajatus taisi olla ohimenevää. Olen alkanut potea syyllisyyttä. Monestakin asiasta. Siitä että poika joutuu käymään niin paljon verikokeissa MINUN veriryhmästäni aiheutuneen asian takia eikä saa vakuutusta samaisen asian takia, siitä että en ole pystynyt täysimettämään, siitä että eräs päivä annoin VAHINGOSSA maitoa jo useamman tunnin likaisena olleesta pullosta (luulin sitä pulloksi josta olin syöttänyt vain hetki sitten), siitä että annoin antaa pojalle rotarokotteen vaikka hän oli vasta toipumassa mahataudista, ja niin edelleen ja niin edelleen... Pieniä ja isoja asioita. Minulle kaikki ovat olleet yllättävän isoja. Tuon pulloepisodinkin jälkeen itkin sekä miehelleni, äidilleni että ystävälleni sitä, miten saatoinkin tehdä tuollaisen virheen. Että olen huono äiti. Vaikka tavallaan tiesin, että sitä varmasti sattuu jollekin muullekin, eikä virhe loppupeleissä ollut edes vakava. Eikä pojalle siitä aiheutunut yhtään mitään.

Huoh. Pelot ja syyllisyys ovat todella rasittavia asioita. Tiedän että ne juontaa juurensa tyttären kuolemasta. Enää en toista lasta voi menettää, siitä en selviäisi. Ja olen aina tuntenut voimakasta syyllisyyttä tytön kuolemasta. B-streptokokki oli minun kehossani, ja se aiheutti tytölle kuolemaan johtaneen verenmyrkytyksen. Ja tiedän ettei tuossa ajatuksessa ole MITÄÄN järkeä, mutta äitinä koen että minun olisi pitänyt pystyä pitämään tyttäreni elossa, minun olisi pitänyt suojella häntä. Monet ovat koittaneet puhua järkeä päähäni, mutta tuo ajatus on ja pysyy. Ja se on varmasti vaikuttanut siihen, että niin helposti syyllistyn pojan kanssa.

Tulimme juuri vaunulenkiltä. Nyt poika nukkuu vaunuissa eteisessä, haalari avattuna. Ja nyt menen tarkistamaan,  hengittääkö hän vielä. Että näin.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Huolia ja iloja

Siis oikeasti, pojan löysä vatsa ja satunnainen ripuli on jatkunut jo kolme viikkoa! Ensin kun oli mahatauti ja heti perään syötettiin se rotarokote. Nyt viikon verran kakassa on ollut vertakin. Tänään menen varmuuden vuoksi näyttämään poikaa lääkärille.

Miten voimaton voikaan olla äidin olo kun pienellä on noin pitkään maha sekaisin. Surettaa. Huolettaa. Olen vahvasti sitä mieltä että rotarokotetta ei olisi saanut antaa ennen kuin vatsa on kunnolla toipunut taudista ja suoliston bakteerikanta on palautunut ennalleen. Sanoin mahataudista kyllä ennen rokotteen antoa, mutta terkkari ei pitänyt sitä esteenä rokotteen antamiselle. Olisi taas pitänyt itse tietää. Tästä edespäin minulla on oma sääntö josta aion pitää kiinni; yhtään rokotetta ei laiteta ellei poika ole täysin terve. Piste.

Onneksi poika on ollut ihana iloinen itsensä. Mikään ei ole ihanampaa kuin aamuisin kurkistaa pinnasänkyyn josta takaisin katsoo omiaan touhuava peikonpoikanen aurinkoisesti hymyillen ja kihertäen. Yllättävän vähän mahaan on siis sattunut, mutta kyllähän se veri kakassa huolettaa. Ehkä itseäni eniten pelottaa, että suoleen tulisi joku tulehdus kun ilmeisesti ripuli on polttanut sinne haavaumia. Voi raukkaa.

Viikonloppuna teimme muuten ensimmäisen reissun mummolaan! Matka oli 2, 5h ja poika nukkui matkat molempiin suuntiin. Viikonloppu meni muutenkin hienosti,  vieraassa pinnasängyssä nukutti hyvin ja hymyjä jaksettiin väläytellä kaikille ihastelijoille. Sunnuntaina kotiin palatessa poika kylläkin oli ihan yliväsynyt reissusta ja ilta menikin huutaessa. Nyt kuitenkin ollaan jo toivuttu reissusta hyvin. Parin viikon päästä olisi vuorossa toinen mummola ja matka-aika tuplaantuu reiluun neljään tuntiin! Jännittävää, riittääkö uni niin pitkälle matkalle. Ainakin kerran pitänee pysähtyä syömään.

Huomenna tämä äippä saa ensimmäisen iltavapaan! Tarkoitus olisi käydä ystävän kanssa parilla viinilasillisella kaupungissa. I-ha-naa!