Muistoja ja unelmia

Näihin aikoihin viime vuonna olin kolmannella kuulla raskaana. Voin pahoin töissä ja napostelin koko ajan jotain pientä. Illat kotona meni nukkuessa. Kaupassa päälle lehahti lähes poikkeuksetta kamala pahoinvointi ja kotiin päästessä oksensin aina. Näihin aikoihin kerroimme perheillemme ja läheisimmille ystäville raskaudesta. Olin onnellinen.

Koko raskauden ajan alitajunnassani oli kuitenkin pelko. Pelko kaikesta mahdollisesta mitä raskauden aikana voisi tapahtua. Kun minulta kysyttiin, pelkäänkö synnytystä, vastasin kuitenkin aina "En". Perusteluni oli se, että sairaalassa on ammattitaitoinen henkilökunta, jolloin minun ei tarvitse enää pelätä. Miten ironista, eikö? Mutta tottakai näin kuului ajatella. Enhän olisi voinut pahimmissa painajaisissakaan kuvitella, että tällaista tapahtuisi meidän perheelle.

Raskauden aikana suunnittelin paljon tulevaa elämää vauvan kanssa. Miten vietämme kolmestaan arki-iltaa sohvalla, vauva mieheni sylissä, minä miehen kainalossa. Miten jouluna leivon piparkakkuja ja pienokaisemme istuu syöttötuolissa vieressä ja sotkee jauhoilla koko keittiön. Miten koristelen kotimme joulukuntoon ja luon meidän perheen ikiomia, uusia perinteitä. Miten ensi kesänä kyläilemme mökillä, isovanhempien luona, ystävien luona. Istunko minä takapenkillä viihdyttäen turvakaukalossa istuvaa vauvaa vai nukkuuko vauva automatkat? Miten usein vauva mahtaa syödä öisin ja kumpi meistä vaihtaa vaipat? Kaikkea tuli mietittyä ja suunniteltua, mikä on tottakai täysin normaalia odottavalle äidille. 

Näiden suunnitelmien menetys konkretisoitui mitä karuimmalla tavalla, kun palasimme kotiin sairaalasta. Ilman vauvaa. Ilman suunnitelmia. Ilman tulevaisuutta. Elämämme kalenteri aivan tyhjänä. Kotimme oli laitettu valmiiksi vauvaa varten. Vaatteet oli pesty, silitetty ja taiteltu hoitopöydän laatikostoon. Pinnasänky oli koottu makuuhuoneeseen. Vauvan kotiinlähtövaatteet odottivat pussissa turvakaukalon päällä. 

Pinnasänkyä en koskaan enää nähnyt. Läheisemme veivät sen suoraan makuuhuoneesta parvekkeelle ja purkivat sen siellä. Vaatteiden, lelujen ja tavaroiden poislaittoon osallistuin itse. Koin, että se oli tärkeää tapahtuneen käsittelylle ja käsittämiselle. Itkin kun viikkasin vaatteita Kelan äitiyslaatikkoon ja katsoin kun läheisemme laittoivat laatikon ja muut tavarat vaatehuoneemme peränurkkaan.

Viiden kuukauden aikana olen paljon miettinyt elämän suunnittelua. Kannattaako elämää suunnitella, vai onko parempi elää vain päivä kerrallaan? Nyt, kun yritän saada elämästä jälleen kiinni, olen huomannut, että elämän suunnittelu antaa minulle toivoa ja lohtua. Jaksan mennä eteenpäin, kun minulla on tiedossa asioita, mitä odottaa. Tällä hetkellä ne ovat pieniä asioita, kuten syysloma, talvilomareissu ja harrastuksiin liittyvät asiat. Surun ja ikävän keskellä olen myös uskaltanut hieman jo miettiä tulevaa, kuten unelmaa pikkusisaruksesta. Tuota unelmaa miettiessäni kuulen päässäni usein varoittavan äänen huomauttavan, että älä suunnittele, voit taas pettyä. Mutta olen huomannut että erityisesti tuon unelman hengissä pitäminen antaa minulle energiaa. Toivoa tulevasta. Valoa. Pettymisen vaarasta huolimatta. Olen todennut, että jos elämän suunnittelu ja unelmien tavoittelu auttaa jaksamaan, se kannattaa. Olennaista on ymmärtää ja hyväksyä se, että suunnitelmiin voi tulla muutoksia.

B-streptokokki

Tyttäremme oli synnynnäisesti terve, minun ja mieheni silmissä täydellinen.
Tummatukkainen, pieni, kaunis pulleaposkinen tyttö. Suunniteltu, odotettu, rakastettu.

Hän kuoli b-streptokokin aiheuttamaan sepsikseen eli verenmyrkytykseen. Lääkärit ovat myöntäneet meille, että virhe synnytyksen aikaisessa hoidossani johti tyttäremme kuolemaan. Hoitovirheen määrittely on kuitenkin Valviran tehtävä, joten vielä en voi sitä kuolinsyyksi sanoa.

B-streptokokki on suhteellisen yleinen, ns. "normaali" bakteeri naisen elimistössä. 15-30% naisista kantaa sitä elimistössään, osa tietämättään. Niinkuin minäkin. Hoito on hyvin yksinkertainen. Antibiootti. On olemassa kansalliset suositukset, milloin synnytyksen aikana antibiootti tulee antaa. Esimerkiksi silloin, kun synnytyksen aikana äidillä nousee kuume, joka on 38 tai yli. Minulla kuume oli 38,1. En silti saanut antibioottia. Loput on arvattavissa.

Kuume merkitsi sitä, että bakteeri oli lehahtanut tulehdukseksi. Kaikilla b-streptokokin kantajilla bakteeri ei aiheuta tulehdusta. Vauva puolestaan voi saada infektion synnytyskanavasta. Vaikka meidän pienokainen syntyi kiireellisellä sektiolla, tulehdus oli ehtinyt levitä kohtuun. Lääkäreiden mukaan on hyvin todennäköistä, että jos olisin saanut antibiootin kuumeen noustessa, vauva olisi selvinnyt. Tulehdusarvoni oli normaalit kuumeen noustessa, joka kertoo siitä, että tuossa vaiheessa tulehdus ei ollut vielä voimakas. Myös tilastot puhuvat asian puolesta. Vuosittain vain 1-2 vauvaa kuolee b-streptokokkiverenmyrkytykseen. Järki ei voi sitä selittää, miten tyttäreni voi kuulua tuohon tilastoon vuonna 2012.

Tavoitteenani ei missään nimessä ole äitien pelottelu. Toivon vain, että asia olisi paremmin tiedossa, jotta äidit itsekin tarpeen tullen osaavat vaatia oikeanlaista hoitoa. Tiedän, että meidän tulisi luottaa lääkäreihin, mutta tapaukseni osoittaa, että joskus asianmukainen hoito jää saamatta. Valitettavasti olen myös kuullut tapauksista, joissa b-streptokokki on tiedossa, mutta silti äiti joutuu itse vaatimaan antibiootin. Koen, että velvollisuuteni on kertoa asiasta. Kenellekään ei tulisi käydä näin.

Tänä aamuna olo on ollut vaikea. Ei ole reilua, että minä huolehdin siitä, hukkuvatko haudalla olevat pienet esineet lumipeitteeseen ja löydämmekö ne vielä lumen alta, kun jotkut äidit huolehtivat itse vauvasta.

Uskomuksia ja armollisuutta

Noin viikko tyttäreni kuoleman jälkeen istuin kotini ulkoterassilla keskustellen hänestä läheiseni kanssa. Sivusilmällä näin kuinka vieressäni lenteli jotain. Se oli valkoinen perhonen. Perhonen käväisi vieressäni ja kaartoi pois. Jo tuolloin, ensikohtaamisella, minulle tuli hämmentävä turvallisuuden ja tuttuuden tunne, oudolla tavalla jopa helpottunut olo. Kesän aikana kohtasin valkoisen perhosen useammankin kerran. Se tapahtui aina kun puhuin tytöstä. Joka kerta perhosen kohtaamisen jälkeen sisälleni laskeutui hetkeksi rauhan tunne. Tunne siitä, että tyttäreni kävi tervehtimässä minua valkoisen perhosen muodossa. Mainitsin ystävälleni asiasta alkusyksystä ja hän kertoi muistelevansa, että perhonen symboloi jotain tiettyä asiaa. Löysimme kirjoituksia, joissa kerrottiin, että perhosen uskotaan merkitsevän sielua ja että kuollut henkilö voi tuoda viestin läheiselleen perhosen muodossa. Ehkä uskominen sielun ilmestymiseen perhosen muodossa on hölmöä, mutta ajattelen, että jos se tuo minulle lohtua, saan siihen uskoa. Lohtua tuottavat asiat ovat kuitenkin edelleen aika harvassa. Ja jos jokin tuottaakin lohtua tai hyvää oloa, ääni pääni sisällä muistuttaa, että niin ei saa tuntea.

Armollisuus, tai minun tapauksessani armottomuus itseäni kohtaan onkin noussut suureksi asiaksi ja yhdeksi kynnyskysymykseksi menneen viiden kuukauden aikana. Olen perfektionisti, ja tämä on selkeästi vaikeuttanut tapahtuneen käsittelyä. Monta kuukautta päällimmäinen tunteeni oli epäonnistuminen. Kaikessa. Olen huono äiti, kun lapseni kuoli enkä pystynyt häntä suojelemaan. Olen huono vaimo, kun itken jatkuvasti. Olen huono työntekijä, kun joudun jäämään sairaslomalle. Olen huono ystävä, kun en jaksa vastata puhelimeen tai lähteä ulos kotoani. Olen epäonnistunut kaikissa rooleissa, jotka ovat minua määritelleet. En voi kieltää, etteikö nämä ajatukset olisi vieläkin jollain tasolla mielessäni, mutta osittain olen jo oppinut sisäistämään, että minun ei tarvitse vaatia itseltäni liikaa. Minulla on oikeus itkeä, jos siltä tuntuu. Minulla on oikeus jäädä sairaslomalle, jos en ahdistukseltani pysty keskittymään. Minulla on oikeus olla yksin, jos ihmisten näkeminen ei tunnu hyvältä. Enkä ole syyllinen vauvani kuolemaan. Minulta on monesti kysytty, mikä on auttanut surun käsittelyssä? Minulle käänteentekevää oli antaa itselleni lupa olla heikko. Myöntää, että aina en jaksa.

Avaus

Olen kohta 30-vuotias nainen. Vaimo kultaakin kalliimmalle miehelleni, tytär rakastaville vanhemmille, sisko maailman parhaalle isoveljelle ja täti kahdelle ihanalle pojanviikarille. Ennen kaikkea olen äiti. Äiti täydelliselle, terveelle esikoistyttärelleni joka syntyi toukokuussa 2012 ja kuoli yhden päivän ikäisenä.

Ensimmäisenä kuukautena en kirjoittanut. Puhuin paljon, erityisesti mieheni kanssa. Kuukausi tapahtuneen jälkeen aloin kirjoittamaan päiväkirjaa, jota kirjoitinkin tähän päivään saakka. Nyt, lähes tasan viisi kuukautta tapahtuman jälkeen, aloin kokea suurta tarvetta purkaa ajatuksiani muillekin. Kirjoittaminen on aina ollut luontainen tapa purkaa ajatuksia ja ystävien kannustuksesta päätinkin aloittaa tämän blogin. Kerron tässä blogissa tarinaa tyttärestäni, surustani, ajatuksista surun keskellä, hoitovirhe-epäilystä ja sen käsittelystä.